Nimi: Vielä tässä
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: slash, hurt/comfort
Paritus: Heikki/Kalevi
Haasteet: Oneshot10 ja One True Something 20 #2
A/N: Löysin tällaisen shotin alun ja kirjoittelin sen loppuun nauttien siitä, että niin halutessaan myös Kalevi osaa olla hellä ja huolehtiva ^^ Sijoittuu ajallisesti poikien abivuoden lopputalveen/alkukevääseen.
Vielä tässä
Se oli jätkien idea, lähteä ulos yöpakkaseen. Niillä oli liikaa energiaa, jota piti päästä purkamaan riehumalla ja keksimällä kaikenlaista älytöntä. Se oli ihan tavallista. Olin nimittäin kolme vuotta katsellut sitä menoa, Eelin ja Tinon tapauksessa vielä kauemmin, ja mä tiesin, mitä jätkät kaipasivat, kun promillet alkoivat kohista. Sisätilojen kannalta oli parempi, että ne levottomat pääsivät taivaan alle huutamaan maailmalle, miten hyvältä niistä sillä hetkellä tuntui.
Kuljin mukana mieli kirveltävän selvänä. Ei sillä, se oli mun oma valinta. Halusin hallita itseni ja omat ajatukseni. Kännissä olisin voinut puhua Katasta ja meidän erosta. Ehkä itkisinkin. Mielikuva oli kivuliaan epämukava ja nolostuttava. En tekisi sitä jätkille enkä itselleni. Mulla oli koko loppuelämä aikaa katua, mutta tänä iltana halusin vain olla niiden kanssa ja kävellä Halssilan hiljaisilla kaduilla. Mua paleli, muita ei, koska ne oli tarpeeksi humalassa. Yritin silti pysyä niiden mukana ja edes esittää, että mulla oli hauskaa. Eeliin ja Tinoon se meni täydestä, mutta Kaleviin ei.
”Et sä täällä haluu olla”, se sanoi suoraan, kuten sen tyyliin kuului, mutta vain tietyn tyyppisissä asioissa. Eeli ja Tino pyörivät katulamppujen ympärillä läpikäyden jonkin leffan dialogia. Ne olivat ihan toistensa ja oman riemunsa lumoissa. Kadehdin niitä.
”Haluutko, että häivyn? Kiitti vaan”, mutisin.
”Sä tiedät, etten tarkoittanu sitä niin”, Kalevi sanoi tyynesti. ”Mä vaan huomaan, että sulla on kurjaa ja olisit mieluummin jossain muualla.”
”Ei hirveästi nappaa yksinolo”, sanoin, vaikka mua harmitti myöntää ääneen se, miten kipeästi kaipasin seuraa just tänään. Luulin Kalevin, jos kenen, ymmärtävän. Sehän oli itse lähes aina jonkun kanssa.
Kalevi ei sanonut mitään, mutta se ei paennut mun masentavaa mielentilaa Eelin ja Tinon luokse. Ehkä se ei kehdannut. Me käveltiin hiljaisuudessa ja ohi ajoi yksinäinen taksi. Aloin harkita, että oikeasti lähtisin, kun eivät jätkät nähtävästi mua kumminkaan kaipaisi. Latistaisin niiden mielialan kuitenkin ennemmin tai myöhemmin. En halunnut jarrutella niiden ilontäytteistä menoa.
”Mä tiedän yhden paikan tässä lähellä”, Kalevi sanoi ja potkaisi ohimennen bussipysäkin roskista. ”Kaverin kämpän, joka olisi tyhjillään.”
”Jaa, sun kavereiden yhteisen panomestan vai? Helvetin hienovaraista, Kalevi”, tuhahdin ja mun teki mieli motata sitä, kun se ei yhtään osannut lukea mun tämänhetkistä fiilistä.
”Jos tahtoisin naida, sanoisin suoraan, vitun idiootti”, Kalevi tokaisi. ”Mut hei, sä päätät. Synkistele ihan kaikessa rauhassa, jos se on ainoa, mikä jätkälle kelpaa.”
Kalevi aikoi mennä Eelin ja Tinon luokse, mutta sain sen takista kiinni. Tiesin, millaista olisi, jos antaisin vaan olla. Kalevi osasi halutessaan olla etäinen ja viileä ja silti tarpeeksi kaveria, etteivät muut epäilleet mitään. En halunnut sitä. En nyt, kun meidän välillä oli sitä, mitä oli. Nytkin tahdoin olla Kalevin kanssa vain kaksin. Se oli tarjonnut siihen ratkaisua, ja olisin tosiaan vitun idiootti, jos antaisin sellaisen tilaisuuden liukua käsistäni.
”Sori”, mutisin. ”Mut entä noi kaksi?”
Kalevi ei sanonut hetkeen mitään. Se katsoi mua enkä kyennyt lukemaan sen ruskeista silmistä mitään. Pelkäsin, että Kalevi aikoi silti kävellä pois ja jättää mut tähän. Se vihasi kaikenlaisia ihmissuhdesotkuja. Välillä tietenkin mietin, että mitä se teki mun kanssa, mutta ehkä Kalevikin teki välillä poikkeuksia. Ehkä se tajusi alitajuisesti meillä olevan jotain, mitä ei kannattanut noin vain heittää pois. Tai sit mä toivoin liikoja ja kuvittelin olemattomia.
”Kyllä se hoituu”, Kalevi lupasi, ja se meni puhumaan Eelille ja Tinolle. Se teki sen kaverillisesti ja riehakkaasti käsivarret niiden olkapäillä. Minuutin kuluttua mua tuli halaamaan humalainen Tino. Eeli ja Kalevi pelleilivät taka-alalla toisiaan tyrkkien ja heittivät naljailevaa läppää keskenään. Mitä ikinä Kalevi oli sanonutkin, se oli ollut oikea asia sanoa. Nämä jutut se osasi.
”Sä oot niin huippu ja kiva ja mahtava”, Tino ylisti mua vuolaasti ja tunteillen, kuten sillä joskus kännissä oli tapana.
”Joo, niin säkin”, hymähdin sille idiootille ja pörrötin sen tukkaa. Tino hymyili, ja se halasi Kaleviakin, joka hätkähti ja jähmettyi niille sijoilleen. Kalevi yritti pyöritellä silmiään ja näyttää huvittuneelta. Näin kuitenkin, että sillä oli oikeasti epämukava olo, joten vedin Tinon lempeästi kauemmas ja luotin sen Eelin huomaan.
”Vie tää nukkumaan”, kehotin. Eeli virnisti ja nappasi Tinon kainaloonsa. Tino pussasi sitä äänekkäästi poskelle, ja mun rinnassa kirpaisi, kun ne olivat niin tavattoman iloisia ja onnellisia toistensa kanssa. Jos vain itsekin voisin –
”Homma hoidossa. Kivaa matkaa sulle sinne – minnekäs – no, mä jo unohdin. Mut siis kuitenkin. Huippua, että tulit silti”, Eeli sanoi.
”Kiitti”, sanoin vähän hämilläni. Ne sanoivat moikka ja lähtivät Eelille päin. Katsoin Kaleviin ja kohotin kulmiani.
”Oonks mä lähdössä jonnekin?” kysyin. Kalevi hymyili vinosti.
”Oliko sulla sit jotain muita suunnitelmia?” se kysyi röyhkeään tapaansa sanoen: just, älä yritä ja tää käy sulle kuitenkin. Vastasin sen hymyyn.
”Mennään sit.”
***
Se oli melko halvannäköinen kaksio toisessa kerroksessa. Kalevilla oli avaimet. Sekalaisesta sisutuksesta huolimatta kämpässä ei ollut tunkkainen ilma, ja se oli siistimpi kuin odotin.
”Missä sun kaveri sit on?” kysyin, kun riisuin kengät ja takin.
”Poissa”, Kalevi sanoi epämääräisesti. ”Ei ole tulossa ihan lähiaikoina kotiin. Mä käyn täällä lähinnä vaan kastelemassa sen kasvit ja tarkastamassa postin, että onko tullu jotain tärkeetä.”
Se puhui siitä niin rennosti, mutta jotenkin mä aavistelin, ettei kyseinen kaveri ollut vain jossakin lomailemassa. Olin alkanut huomata, millainen Kalevi oli, kun se esitti rentoa. Se teki sen hyvin, mutta mä olin nähnyt sen oikeasti rentona ja huomasin eron.
En kuitenkaan sanonut mitään, koska en halunnut painostaa. Menin peremmälle. Kalevi poikkesi keittiöön juomaan vettä ja kysyi, halusinko jotain. Vastasin kieltävästi. Olohuoneen ikkunalaudalla oli hyvinvoivia viherkasveja ja stereot ja telkkari näyttivät kalliilta, mutta muuten kämppä oli mitä sattuu, enemmän hajalla kuin ehjänä. Jätkän prioriteetit kävivät selviksi niinkin vähällä silmäilyllä.
Istuin sohvalle, mutta en viitsinyt laittaa edes telkkaria päälle. Tuijotin vain seinää. Kalevin kanssa en jaksanut esittää. Olin avoimen synkkä ja apaattinen. Tosi tasokasta seuraa siis.
”Haluuks mennä nukkuu?” Kalevi kysyi, kun se ei näköjään keksinyt muutakaan.
”Miltä susta tuntuu?” kysyin.
”Mennään vaan”, Kalevi sanoi, ja mä nousin ylös sohvalta.
Makkarin hämärässä Kalevi oli vain tumma siluetti. Se kiskoi paidan päältään ja riisuutui sen enempää viivyttelemättä. En malttanut olla koskettamatta sen paljasta selkää. Kalevin tuntui lämpimältä ja tutulta. Kaipasin sitä lähelleni.
Kalevi kääntyi. Mun käsi oli ensin sen olkapäällä ja lopulta niskalla. Silloin se jo suutelikin mua, ja mä painauduin sen vartaloa vasten ja sain jätkän kädet ympärilleni. Kalevi tuntui rennolta ja sen huulet olivat yllättävän hellät. Sillä ei todellakaan ollut mitään taka-ajatuksia. Ajatus lämmitti mua. Oli ihanaa vain olla ja antautua syvään, kiireettömään suudelmaan. Lopulta painoin leukani Kalevin olkapäälle toivoen, etten tekisi sille epämukavaa oloa. Ei siltä vaikuttanut. Sen käsivarsien ote mun ympärillä oli lämmin ja varma. Rentouduin ja hengitin syvään. Siinä oli hyvä olla.
Kalevi halasi mua niin pitkään kuin halusin, ja kun vetäydyin hitaasti, se ei vetänyt käsiään saman tien pois vaan antoi niiden levätä mun kehoa vasten. Tummat silmät katsoivat muhun, ja tiesin Kalevin välittävän paljon enemmän kuin mitä se yleensä antoi ilmi. En sanonut mitään, koska en halunnut särkeä harvinaislaatuista hetkeä.
"Onks sulla jo parempi olo?" Kalevi kysyi.
"On."
"Hyvä."
Riisuuduin, vaikka asunto tuntui siihen turhan viileältä. Mun iho nousi kananlihalle ja hartioiden läpi kulki hallitsematon puistatus. Sängyssä odotti kuitenkin lämmin Kalevi. Pujahdin peiton alle sen viereen. En tunkenut sen lähemmäs. Tiesin, ettei Kalevi perustanut halailusta, vaikka se nyt olikin aivan erityisen huomaavainen mua kohtaan. En halunnut silti painostaa Kalevia tekemään jotain, mikä tuntuisi siitä vastenmieliseltä.
"Heikki hei", Kalevi sanoi huvittuneena. "Mä en pure."
"Mm, okei?"
"Tai niinku, en mä ajattele, että sä –" Kalevilla oli vaikeuksia löytää oikeita sanoja.
Sun ei tarvii varoa mua, Kalevi varmaan halusi sanoa, mutta varoin silti. En vain halunnut karkottaa sitä luotani. Olin paskonut suhteeni Katariinan kanssa, ja mun rinnassa räjähteli sanoinkuvaamaton kipu, jos sallin itseni ajatella tytön kasvoja, ääntä tai tuoksua. Kalevi oli vielä tässä, ja mä tahdoin pitää sen itselläni niin kauan kuin vain kykenin. En halunnut pilata tätäkin.
"Tee, mikä susta tuntuu mukavalta", sanoin, koska todennäköisesti se sopisi myös mulle. Kalevi ei sanonut siihen mitään vaan siirtyi lähemmäs suudellakseen mua. Tunsin syvää kaipausta, johon Kalevi vastasi. Sain sen vartalon omaani vasten ja poskensa se painoi mun rintakehälle. Nostin käteni sen hiuksiin. Kalevi tuntui niin hyvältä siinä mun lähellä ja mussa kiinni. Rutistin sitä silläkin uhalla, että saisin kuulla siitä. Kalevi ei sanonut mitään. Mä hellitin luottaen, että se jäisi siihen, ja Kalevi jäi.
