Nimi: Kipinöitä
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: S
Tyylilaji: romanttinen draama
Paritus: Mika/Petja
Haasteet: Random10 ja Genretasohaaste
A/N: Uusia hahmoja, uusia tilanteita. Vähän tällainen katsaus, kokeilu, fiilistely. Kerro, mitä mieltä!
// jatko-osa:
Yksisarvinen nimeltä Petja, K-11
Kipinöitä
On torstain ja perjantain välinen yö. Opiskelijat ovat vallanneet kaupungin kadut. Onneksi ne tunnistaa jo kaukaa värikkäistä haalareista, ja Petja ehtii kääntyä. Haalareiden näkeminen tekee Petjan olon yhä hankalaksi. Hän kävelee poispäin keskustasta, yli joen Vartiovuoren hämärään puistoon. Sinne on noussut pehmeä sumu. Ruskaiset puut näyttävät kauniilta sen keskellä, ja Petja saa jälleen yhden muistutuksen siitä, miksi hän rakastaa syksyä. Petja yrittää ottaa kuvia kännykällään, mutta hänen kätensä vapisee. Petja kuuntelee musiikkia ja hengittää syvään. Yön kostea väkevyys huumaa aistit.
Hän palaa keskustaan. On kulunut aikaa. Liikkeellä on vähemmän ihmisiä. Petja kävelee Puolalanmäkeä. Hän istuu puiston kosteaan ruohikkoon, vaikka hänellä on kylmä ja pitäisi mennä kotiin. Kankein sormin hän ottaa askista tupakan ja sytyttää sen. Petja polttaa ja tuijottaa tyhjyyteen. Sata ajatusta välähtää mielessä. Hän ei saa kiinni yhdestäkään. Petja näkee liikettä silmäkulmassa, ja äkkiä vieressä seisoo joku haalarijäbä. Hän vilkuilee ympärilleen odottaen näkevänsä loput laumasta lähistöllä, mutta puistossa ei ole muita. Tämä yksilö on näemmä eksynyt. Hän riisuu kuulokkeensa.
”Anteeks?” Petja kysyy.
”Onko sulla tulta?” haalarijäbä kysyy. ”Taisin hukata mun oman jonnekin.”
”Joo, tossa”, Petja sanoo ja ojentaa sytkärin. Se kiittää ja sytyttää tupakan. Sen sijaan, että jäbä jatkaisi matkaansa, se jää siihen seisoskelemaan. Petjalle tulee epämukava olo. Häntä ei kiinnosta minkäänlainen paskanjauhanta tuntemattoman kanssa. Lähtisi menemään. Hän oli täällä ensiksi.
”Mitä sulle kuuluu?” jäbä kysyy kuin he tuntisivat, vaikka Petja on melko varma, ettei hän ole koskaan nähnytkään koko tyyppiä. Ehkä jäbä on vain tosi humalassa ja kuvittelee, että silloin koko maailma on sen paras kaveri.
”Tunnetaanko me?” hän kysyy kuitenkin, koska on olemassa pieni mahdollisuus.
”Joo, tai siis ei. Ei me silleen tunneta”, jäbä naurahtaa. Petja kohottaa kulmiaan.
”Niin miten oli?” hän kysyy. Jäbä istuu alas, ei onneksi liian lähelle. Petja panee merkille, että sillä on paljon haalarimerkkejä ja roikkuvia hitkuttimia. Hän katsoo jäbää tarkemmin etsien tästä jotakin tunnistettavaa. Se on ihan kivannäköinen, laineileva tukka ja ilmeikkäät silmät, mutta hän ei saa kiinni, miten he muka tuntisivat toisensa. Eivät he edes opiskele samassa yksikössä.
”Muistatko Kastajaiset? Me oltiin samassa joukkueessa. Meidän nimi oli Pehmeä –”
”– Ulla Taalasmaa”, Petja päättää ja nauraa muistaessaan. ”Ei helvetti. Miten sä ees muistat mun naaman? Siitä on ikuisuus.”
”Sulla on muistettavat kasvot”, jäbä sanoo. Petja ei tiedä, mitä vastata siihen. Mitä se edes tarkoittaa? Jäbä ojentaa kätensä, ja hän tarttuu siihen. Se kaikki tuntuu vähän hassulta, mutta ei pahalla tavalla. ”Oon Mika.”
”Petja”, hän vastaa. ”Mehän voitettiin silloin.”
”Jep”, Mika sanoo virnistäen. ”Oli varmaan aika pitkälti ihmispyramidin ja Keltaisen toukokuun ansiota.”
”Voi luoja”, Petja tyrskii muistaessaan heidät lääppimässä vanhempia opiskelijoita lisäpisteiden toivossa. Perus fuksimeininkiä. ”Ilmeisesti muilta ei löytynyt samanlaista heittäytymishalua.”
”Ei vissiin niin”, Mika naureskelee. ”Olitko sä tänään bileissä?”
”En”, Petja sanoo. ”En mä oikein välitä opiskelijabileistä.”
Se ei ole koko totuus, mutta hän ei tunne Mikaa, joten sitä ei tarvitse kertoa.
”Joo, en mäkään”, Mika sanoo, ja se on jotenkin niin ilmiselvä valhe, ettei Petja voi olla tarttumatta siihen.
”Ai, yks päivä sä vain heräsit haalarit täynnä merkkejä? Varmaan kätevää”, hän sanoo. Mika katsoo haalareitaan ja nauraa. Sillä on pehmeä, lyhyesti hyrähtävä nauru.
”No ei nyt niinkään. Olin kova bilettämään ekoina vuosina. Viime vuonna tais tulla vain kolme uutta merkkiä. Tänään olin taas pitkästä aikaa”, Mika sanoo. ”En tiiä. Tykkään enemmän hengailla kotona kavereiden kanssa. Kattoa leffaa, pelata ja jutella. Ulosmeneminen on aina semmosta sähläämistä. Kaikki alkaa esittää, pelleillä ja sekoilla.”
”Jep. Osuvasti kuvailtu”, Petja sanoo eikä osaa peittää tyytymättömyyttään. Ei ole kyse vain opiskelijoista. Humalaiset ihmisporukat ovat kaikki yhtä rasittavia. Yksilöinä ne ei ole niin pahoja. Äkkiä Petjaa kiinnostaa, miksi Mika halusi tulla juttelemaan hänelle. ”Mitä sä tarkoitit sillä, että mulla on muistettavat kasvot?”
Mika tumppaa tupakan ja miettii hetken.
”En tiedä. Sä vain näytit sellaiselta ihmiseltä, johon haluaisin tutustua paremmin. Teit vaikutuksen vain olemalla. Tiedätkö, kun joistakin ihmisistä vain saa sen kipinän, että hei, toi vaikuttaa kiinnostavalta tyypiltä, haluaisin tietää, millainen se on. Sain susta sellaisen”, Mika sanoo.
”Mikset sä sitten tehnyt mitään asialle?” Petja ihmettelee.
”Koska olin ujo, tyhmä fuksi”, Mika huokaa. ”Pelkäsin, että vaikuttaisin ihan oudolta. Mun oli silloin kauhean hankala ottaa kontaktia tuntemattomiin, ja mua harmitti usein jälkeenpäin oma pelkuruuteni.”
”Sulla oli varmaan ihana eka vuosi”, Petja tuumaa. Mika hymyilee nyökytellen.
”Olin ihan stressipallo puolen vuoden jälkeen. Sit alkoi helpottaa”, Mika sanoo. ”Ja nyt, kun näin sut, niin – no, päätin olla rohkea, ja tässä me nyt ollaan ja jutellaan.”
”Ei kaduta vielä?” Petja hymähtää. Ehkä hän vähän lämpenee Mikalle, tämän rönsyileville sanoille ja vilpittömyydelle. Ei Petjalle kovin moni ole sanonut, että hän olisi jotenkin erikoinen ja kiinnostava.
”Ei todellakaan”, Mika sanoo ja katsoo häntä silmiin. Siinä hetkessä on jotain sähköistä ja elävää. Vatsassa alkaa kihelmöidä. Petja ei edes muista, milloin hänestä on viimeksi tuntunut siltä. Jokin Mikassa vetää häntä puoleensa. Vai onko hän vain yksinäinen?
Mika kaivaa taskustaan pienen viskipullon, ottaa huikan ja ojentaa hänellekin. Petja juo ja väkevä lämmittää vatsassa.
”Susta on vissiin tullu hyväkin tuntemattomille puhumisessa”, hän sanoo ja ehkä kalastelee tietoa siitä, että tekeekö Mika tätä usein. Ei sillä sinällään väliä ole ja on kuitenkin.
”En mä tätä ois selvin päin uskaltanut tehdä, etten nyt sanois”, Mika sanoo. Petja hymyilee tahtomattaan ja vilkuilee Mikaa. Se tuijottaa polviaan. Toisessa on reikä. ”Mun on vaikea jutella söpöille jätkille.”
Petjan sydän alkaa hakata. Se on kuin kysymykseksi muotoiltu tunnustus, ja jokin hänessä havahtuu. Hän tajuaa. Hän tietää. Mika tykkää hänestä tai ehkä tykkääminen on vähän turhan voimakkaasti ilmaistu, koska eiväthän he tunne toisiaan. Pikemminkin Mika viehättyy hänestä, ja Petja on imarreltu. Mika on omalla suloisella ja kömpelöllä tavallaan kovin hurmaava. On se myös aika hyvännäköinenkin. Petjasta tuntuu hyvältä ja ihanalta olla jonkun Mikan kaltaisen kiinnostuksen kohteena. Petjan iholla kihisee. Mika on sanoistaan niin hermona, ettei se uskalla katsoa häneen, mutta Petja tulee lähemmäs. Hän tietää, mitä aikoo.
Mika kääntää päänsä, ja sen kasvoilta näkyy varovainen ilahdus. Petja katselee sen vaaleita silmiä, partahaivenia ja huulia, joita voisi olla kiva suudella. Mikäs siinä, Mika selvästi toivoo sitä, ja Petja on yksinäinen. Mitä yhdestä suudelmasta? Petja nojautuu lähemmäs, varmistaa vielä silmillään, ja Mika nyökkää. Huulien kosketus on arka. He ovat jännittyneitä, mutta Petja vie kätensä Mikan niskaan ja suutelee vähän ponnekkaammin. Mika rohkaistuu. Petja tuntee käden vyötäisillään. Rinnassa kipinöi. Se tuntuu hyvältä. Petja on kaivannut sitä jännityksensekaista huumaa ja toisen huulien kosketusta.
Suudelma päättyy. He erkaantuvat. Mikan pökertynyt ilme saa Petjan hymyilemään.
”Sä taidatkin pussailla poikia usein puistoissa?” Mika köhäisee. Petja pudistaa päätään.
”En ees”, hän sanoo, vaikka ei tiedäkään, kuinka vakuuttava hän oikeasti on.
”Okei”, Mika kuiskaa ja suutelee uudelleen, nyt paremmin ja rohkeammin. Petja vastaa halukkaasti ja avaa suutaan saadakseen enemmän. Mikä häneen on mennyt? Petjan tekisi mieli nauraa, mutta Mika varmasti luulisi, että hän nauraisi sille ja loukkaantuisi. Petja hätyyttää ajatukset pois. Hän elää tätä hetkeä ja painaa sen tarkasti mieleensä: Mikan painokkaat huulet ja lämpimän käden puristus vyötäisillä. Siitä seuraa hermostuksensekaista kutkutusta vatsanpohjalla.
Viimein märkyys ja kylmyys läpäisee huuman, ja Petja vetäytyy.
”Pitää mennä kotiin”, hän sanoo. Mika katsoo häntä.
”Saanko sun kännykän hetkeksi?” se kysyy. Petja avaa näyttölukon ja antaa. Mika tallentaa numeronsa. He kompuroivat ylös.
”En tahdo painostaa tai ruinata, mutta jos tahdot, mulle saa tekstata”, Mika sanoo.
”Okei”, Petja sanoo tahtomatta luvata mitään. Mika katsoo häntä kaihoisena kuin tietäen, että tässä se ehkä on, koska mitä he lopulta ovat? Kaksi tuntematonta puistossa välillään muutama jaettu suudelma. Mitä siitä muka voisi tulla?
”Olin oikeassa”, Mika sanoo äkkiä silmät kirkastuen. ”Sä todella olet jotain.”
”Kiitos”, Petja sanoo ja hymyilee hämillisenä. ”Niin säkin.”
Mika hymyilee nojautuen vielä yhteen suudelmaan. Petja vastaa siihen ja miettii, kuinka usein tällaista oikein tapahtuu.
”Hitto. Tässä oli kyllä vuoden tärinät”, Mika nauraa. ”Huh. Öö. No, heippa? Oli – oli erikoislaatuista. Hyvällä tavalla.”
”Niin oli”, Petja sanoo. Hän kääntyy ja lähtee vastakkaiseen suuntaan katsomatta taakseen. Hän laittaa kuulokkeet korvilleen ja hymyilee leveästi. Petjalla on kevyt, leijuva tunne. Kotona hän ryömii sänkyyn ja nauraa itselleen, koska hän on tehnyt jotakin niin hullua ja uskomatonta. Koko juttu tuntuu melkein kuin unelta, mutta kielellä maistuu yhä Mika. Petja miettii uutta numeroa puhelimessaan ja harkitsee tekstaavansa. Hän ei tee sitä. Tuntuu paremmalta odottaa huomiseen.
