Ficin nimi: kolme kertaa, kun Olivier tarvitsi äitiä
Kirjoittaja: Satunnainen raapustelija
Beta: Maissinaksu
Fandom: Fullmetal Alchemist
Ikäraja: S
Genre: draama, hitunen hurt/comfortia
A/N: kaikista FMAn mahtavista hahmoista Olivier on mun ehdoton suosikki ja koska tykkään kaivella vahvoista hahmoista esiin herkän puolen, syntyi tällainen teksti 😅 Sisältää hienovaraista Olivier/Milesia.
“Äiti?”
Hän oli viisivuotias, ehkä kuusi, ja pälyili äitiään salongin oven takaa. Oikeassa kädessään hän puristi edelleen tennismailaa, vasemman hän oli kohottanut otsalleen.
Rouva Armstrongin teekuppi kolahti lautasta vasten kun hän silmäili järkyttyneenä pientä tytärtään. “Olivier! Tule tänne, kultapieni. Mitä tapahtui?”
“Pallo osui minua ohimoon”, Olivier mutisi ja antoi äitinsä vetää hänet lähelle, koskettaa ruhjetta otsassaan. Hän ei itkenyt, ei tietenkään: Armstrongit eivät itke. Jos hänen äitinsä kohta pyyhkäisikin hänen kasvojaan nenäliinallaan, siihen jäi varmasti vain ruhjeesta tihkunutta verta.
“Philip, älä vain istu siinä, kutsu lääkäri”, rouva komensi ja käänsi samantien huomionsa takaisin tyttäreensä. “Kenen kanssa sinä pelasit?”
“Millyn”, Olivier mutisi ja painoi päänsä äitinsä helmaan, puristi nenäliinaa ruhjetta vasten. Kyseinen sisäkkö oli tietysti Olivieria paljon vanhempi, mutta tämä oli härnännyt häntä tenniksenpeluutaidoillaan, eikä Olivier ollut koskaan voinut vastustaa haasteita.
“Ja Philip, varmista, että Milly lähtee talosta.”
“Äiti?”
Hän oli kahdeksantoistavuotias, pukenut juuri ensimmäistä kertaa päälleen armeijan sinisen univormun ja todennut pitävänsä siitä. Hän ei ollut hymyillyt sen paremmin valansa aikana kuin sen jälkeen otetussa valokuvassa: hänellä oli päämäärä tavoiteltavana, eikä sitä saavutettaisi virnuilulla.
Rouva Armstrong ei kääntynyt kuullessaan tyttärensä äänen. Hän viittasi tälle kevyesti kehotuksena liittyä seuraan, mutta katseli edelleen ulos keväiseen puutarhaan.
Olivier seisahtui äitinsä viereen. Tämä oli pitkään hiljaa.
“Sinä yönä kun sinä synnyit, oli poikkeuksellisen kylmä”, hän sanoi lopulta. “En usko ennustuksiin, mutta uskoin silloin ja uskon nyt, että kylmä tulee määrittelemään kohtalosi.”
Olivier nyökkäsi. Hän oli persoona jonka läsnäoloa oli vaikea olla huomaamatta, mutta äitinsä läsnäollessa hän lakkasi puhumasta ja vain kuunteli.
“Katsokin etten kuole taistelukentälle, Olivier.” Hänen äitinsä katseli edelleen pimeää puutarhaa. “Sellainen ei sovi Armstrongille.”
“Hyvä on, äiti.”
“Äiti?”
Hän oli kenraalimajuri, uratikkaidensa puolessavälissä. Briggsin joukot seisoivat järkkymättä hänen takanaan, hänen luotetut adjutanttinsa antaisivat vaikka henkensä hänen puolestaan, häntä pelättiin mutta kunnioitettiin Centralissa. Mutta minkään valtakunnan voima ei auttaisi häntä hänen nykyisessä ongelmassaan. Siihen tarvittaisiin naista.
“Olivier.” Rouva Armstrong oli vanhentunut, mutta säilyttänyt kuninkaallisen ryhtinsä. Hän nousi tervehtimään tytärtään ja Olivier pystyi melkein tuntemaan, milloin hän tajusi jonkin olevan vinossa.
“Hyvänen aika.” Rouva kosketti tyttärensä vielä litteää vatsaa varovasti, kuin olisi pelännyt puhkaisevansa ilmapallon. “Se ishvaaliko”?
Posket punoittaen häpeästä joko hänen tai Milesin puolesta, Olivier nyökkäsi.
“Et aio siirtyä syrjään.” Se oli toteamus, ei kysymys, mutta Olivier pudisti silti päätään.
Rouva Armstrong huokaisi syvään. “Hyvä on. Katson mitä voin tehdä. Jätä tämä minun huolekseni. Sinun pitäisi vaivata päätäsi nyt vain Drachmalla."
Ja koska Olivier oli tottunut luottamaan ongelmansa äitinsä käsiin, hän nyökkäsi.
