Elollista ja elotonta [triplaraapale, S]

[Huurre]

Nimi: Elollista ja elotonta
Kirjoittaja: Tulejo
Ikäraja: S
Genre: öää, draama se kai sit on, ku ei oikein muutakaan. kuvailuu pääasiassa.
Varoitukset: vikassa lauseessa ohimennen mainitaan kuolema.
A/N: sain inspiksen kävellessä koululta bussiasemalle. kirjotin sitte bussissa tän ja hämmennykseks tuli tasan 300 sanaa tästä. öää, mitäs tästä nyt vois sanoo. hyvää talvea teille kaikille ♥ ja kertokaa, jos tässä on jotain epäkohtia. mä en enää osaa korjaa tätä paremmaks. sen verran paljon oon fiksaillu tätä tässä.

Elollista ja elotonta

Lumi narisee kenkien alla. Se tuntuu itkevän. Se ei taida pitää osastaan olla tallattavana. Kuka nyt siitä pitäisi? Kenestäkään tuskin tuntuu mukavalta maata pystymättä liikkumaan muiden kävellessä yli. Yritän keventää askeliani helpottaakseni valkoisen maapeitteen työtä. Se ei tunnu kuitenkaan auttavan yhtään lumen yhä jatkuvan valituksen perusteella. Pysähdyn kokonaan. En halua aiheuttaa enempää kipuja valkoiselle hahtuvalle, jota sataa hiljalleen maahan kietoen uuden vaipan vanhan ylle.

Katulamput reunustavat pitkää hiekkatietä, jota ympäröi tumma metsä kummaltakin puolelta. Nostan katseeni maasta taivaalle aikomuksena katsella tähtiä, mutta tajuan, että niitä ei näy pilvipeitteen läpi. Hiutaleita sataa kasvoilleni sulaen siihen. Joku voisi luulla, että olisin itkenyt. Se on kuitenkin väärin – lumi haluaa näyttää muille, että itken sen puolesta. Itken, koska en halua siihen enää sattuvan. Itken, koska ihmiset ovat julmia. Itken, koska kukaan ei tajua lumen olevan elollista.

Parhaillaankin juttelen pienien hiutaleiden, joilla on suuri, yhteinen tietoisuus, kanssa. Ne vastaavat yhteen ääneen osoittaen sanansa minulle, vain minulle. Kukaan muu ei usko lumen olevan elollinen, joten tuskin he pystyvät kuulemaan sitä. Hiutaleet kertovat minulle tietoa jo menneestä maailmasta ja nykyisyydestä. He kertovat maailman historiaa siitä ajasta lähtien, kun lumea oli ensimmäistä kertaa. Minulla ei ole siitä mitään tietoa, milloin sitä tuli. Se ei kerro vuosilukuja – näyttää vain kuvia toistensa perään. Se ei käytä sanoja, tuskin se edes osaa käyttää sanoja. Mitä minä siitä sain selvää, se ei koskaan aikaisemmin ole puhunut ihmisen kanssa. Eläinten kanssa sen sijaan ei tarvitse sanoja.

Käyn selälleni makaamaan uuteen ja pehmeään lumikerrokseen. Minua väsyttää, ja lumi lupaa pitää minusta huolta jos nukahdan. Katselen taivaalle. Hiutaleita sataa silmiini saaden ne vettymään. Avaan suuni, jolloin lunta menee sinnekin. Se sulaa vedeksi suussani ja maistuu hieman makealta. Haukottelen makeasti, väsymys alkaa selkeästi painaa silmäluomiani. En halua vielä nukahtaa. Vähitellen silmäni kuitenkin vaipuvat kiinni ja hengitykseni muuttuu rauhalliseksi. Olen autuaan tietämätön siitä, että pakkaseen nukahtaessa paleltuu.

[SuklaaKissa]

Oletpas liittänyt otsikon ovelasti tekstiin! Aloin odottaa loppuun kuolemaa vasta ihan viimeisissä lauseissa, ja tuo kertojan hulluuskin tulee hienoisesti yllättävänä - tai se, miten sekaisin hän rauhallisen pinnan alla oikeastaan onkin. Luonnehtisin tätä ennen kaikkea kiinnostavaksi, ja lisäpituus olisi kelvannut. Toisaalta teksti kuitenkin etenee loppuun asti sujuvasti eikä tunnu kiirehtivän mihinkään.

Katulamput reunustavat pitkää hiekkatietä, jota ympäröi tumma metsä kummaltakin puolelta.

Maininta hiekkatiestä on hiukan outo. Eikö lunta ole jo maassa sen verran, ettei tällaista yksityiskohtaa havaitse? Ymmärrän, että kohta voi perustua päähenkilön ajatuksiin, mutta minusta tämä tuntuu vähän turhalta tiedolta. Toisaalta, yhdistettynä tietoon ympäröivästä metsästä tämä voisi kuvata seudun syrjäisyyttä... mutta katulamput? Vai tapahtuuko tämä kävelypolulla? Anteeksi, olen vähän takertuvainen luonne : D

Mitä minä siitä sain selvää, se ei koskaan aikaisemmin ole puhunut ihmisen kanssa.

Tästä osui silmään aikamuoto. Olisiko tarkoitus pysyä preesensissä? Nätti kohta silti.

Teksti on tasaista laatua. Kuvailu myös vaikuttaa tarkkaan hiotulta pienine erikoisuuksineen, jotka osoittavat ainakin minulle juuri sitä, että tämän kanssa on työskennelty useampaan otteeseen. Virkkeistä löytyy erilaisia rakenteita, on lyhyttä ja pitkää, sivulauseeseen piilotettuja koukkuja. Ei ole kuitenkaan unohdettu voimakkaita yksinäisiä päälauseita, kuten tämä:

Pysähdyn kokonaan.

Ja oivallukset tässä ihastuttivat minua! Juuri tällaisissa jutuissa on ideaa, kirjoittamisessa on todella ollut ajatus mukana. Sama paneutuminen näkyy alussa kehumassani otsikon yhteydessä tekstiin.

Se on kuitenkin väärin – lumi haluaa näyttää muille, että itken sen puolesta.

Minua väsyttää, ja lumi lupaa pitää minusta huolta jos nukahdan.

Yläpuolella myös yksi lempilauseistani lopetuksen lisäksi. Tunnelmanluoja ja hahmokuvausta yhdessä.

Loppu sai minut ilahtumaan siitä, että luin tämän kokonaan ja edustaa näin ollen suosikkilopetuksiani. Kiitos lukukokemuksesta!♥

// Juu, sekä tie- että aikamuotojuttu olikin mun näkökulmasta muodostettuja kysymyksiä, kiva saada niihin vastaus. Ja tuolla hiomisella tarkoitin just sitä, että tätä ei oo kirjoitettu huolimattomasti (niin kuin jotkut teksti, jotka saattavat olla ristiriidassa itsensä kanssakin).

[Huurre]

SuklaaKissa, oi kiitos kommentista!

toi hiekkatie kuulu näihin kertojan ajatuksiin ja sillä tosiaan on lunta, mut kertoja tietää sen olevan hiekkatie. ja katulamput kertovat kävelypolusta :---) tuossa aikamuotojutussa oli tarkoituskin olla imperfekti. se sai jo sen selville.

ja itseasiassa katoin tän tasan kerran sen jälkeen, kun olin kirjoittanut, enkä sittenkään muokannut sitä juurikaan :---D ja kirjoittamisessa todellakin oli ajatus mukana. keskityin tasan tarkkaan tähän, enkä kiinnittänyt mitään huomioita taustameluun ja kokosin kaikki ideani tähän. en vääntänyt tekstiä väkisin, vaan pidin taukoa, jollei tullut sillä hetkellä ideaa seuraavaan lauseeseen. mietin kyllä erittäin tarkkaan, mihin muotoon laitan noi lauseet.

hienoa, että lopetus miellytti. on kiva tietää, että loputus on sun yksi suosikkilopetuksistas. pohdin pitkään, että mitä mä ton lopun väännän. tiesin tarkkaan, mitä mä siihen haluan, mut halusin saada siitä hyvän kuulosen.

oi, kiitos oikeesti tosi paljon kommentista ♥ piristit mun päivää ja sait mut uskomaan, että ehkä kirjoittajalukio on sittenkin mulle oikea paikka.

[Iloinen Sipuli]

Tosi mielenkiintoinen! Ei uskoisi nopeaksi hetken mielijohteesta syntyneeksi väännökseksi.

Mielenkiintoista tässä oli se, millaisesta henkilöstä ja ajatusmaailmasta tämä kertoo. Tavallaanhan tässä voisi sanoa olevan jollain tavalla "kieroutunut mieli" kun alkaa sääliä lunta ja nähdä sen elollisena. Mutta ei välttämättä mitenkään sairas, hyvin vain... erikoinen. Joku tuntuu elävän ihan jossiain toisessa maailmassa, jonne tämä kurkistaa. Tuo erilainen maailma on hyvin kaunis.

Jos syvällisemmäksi haluaisi mennä, tätä voisi periaatteessa ajatella jonkun ihan mielisairaan henkilön salattuna ajatusmaailmana. Siis jonkun sellaisen, joka päällepäin näyttää ihan retardilta, mutta onkin sisältäpäin oikeastaan tosi kaunis. Näkee vain maailman ihan erilaisena. Myöskin se, että ei esimerkiksi näe sitä tosiasiaa, että pakkaseen ei voi nukahtaa, mutta näkee silti elämää sielläkin, missä muut eivät sitä näe.

Jotenkin tämä toi mieleen kanssa Lunan potterista. Silleen jännästi.

Mutta kaunis ja mielenkiintoinen ja onnistunut oli!

-Iloinen Sipuli

[Puolimieli]

Oikeastaan mulla on aika surkea fiilis siitä, että repeilin tälle kun yritit lukea tätä. Koska noh, totta puhuakseni, onhan tää nyt aika saakelin hyvä. En edes jaksa puuttua niihin muutamiin typoihin ja hassutuksiin, onhan tää jo muutaman vuoden vanha (voi jestas kun mietin kuinka pieni oot ollut tätä kirjoittaessa...)

Mutta siis, äsh, rakastan tällaisia tunnelmatekstejä. Ja se on onnistunut tässä hyvin. Tunnelma suorastaan tulvii päälle kun tätä lukee, maailmaan uppoaa ihan heittämällä. Taitavaa kuvailua, sanojen käsittelyä ja pyörittelyä. En mä tiedä kuinka tarkkaan oot tätä viilannut, mutta koko maisema tuntuu hirveän tarkkaan harkitulta ja pohditulta, selkeältä tilanteelta. Jos tää olisi mun teksti, olisin saanut vastaavan tunnelman aikaan ehkä istumalla konkreettisesti siellä lumen seassa. Wow, oikeasti. Oon aika vaikuttunut.

Ja "kuvailuu pääasiassa" on aika höpö ilmaus, koska noh, tässä on aika selkeä tarinan kaari. Älyttömän kekseliäs sellainen vieläpä, kaunis juoni. Kerrotaan menneestä, asioita tapahtuu, loppu on ihan äärettömän upea. Siis juuri sellainen kauhean luonteva, mutta silti mielikuvituksellinen eikä ollenkaan ennalta-arvattava. Ai että mä nautin tästä. Jestas, tuo loppu on aivan täysin uskomaton. Nerokas ja kauniisti esitetty.

Pidin myös jokseenkin siitä lapsenmielisestä fiiliksestä ja hyväuskoisuudesta, joka kertojasta huokuu koko tekstin läpi. Se vaan nostaa tän tekstin kauneutta ja raadollisuutta ylöspäin. Huolimatta siitä, että kertojasta ei paljasteta oikeastaan mitään, hänestä muodostuu kuitenkin melko selkeä kuva. Ehkä lapsi, luonnonläheinen tyyppi, joka katselee ympärilleen ja haluaa nähdä kaikessa hyvää. Kerrassaan aika empaattinen ihminen.

Jos nyt jäi vielä jotenkin epäselväksi niin tykkäsin, paljon. Aivan upea. Arvaa kuka lukee tän mulle vielä monen monta kertaa? :')