Title: Ruusunmarjateetä
Author: Pihlaja
Beta: Picca
Genre: romance, vähäsen fluffia ja ihan pikkuisen angstiakin
Pairing: Molly Weasley/Minerva McGarmiwa
Rating: S
//Sansku muutti ikärajan uusien sääntöjen mukaisiksi. (:Aika: Sijoittuu jonnekin FK:n tienoille.
Disclaimer: Rowling omistaa hahmot ja tienaa niillä, minä omistan mielikuvituksen ja leikin sillä, eli en hyödy taloudellisesti tästä mitenkään.
Warnings: femmeä, periaatteessa myös chanslash, mutta kuten ikärajasta näkyy, ei mitään kovin radikaalia
Summary: Ulkopuolisesta saattaa näyttää siltä, että Molly ja Minerva juovat teetä.
A/N: Tämä on ensimmäinen
Femme10-ficcini, ja ylipäätään ensimmäinen ficcini pitkän tauon jälkeen. Oli oikein kiva taas kirjoittaa pitkästä aikaa. Sain ensin idean tähän ficciin ja aloin vielä lukea Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjaa, ja idea oli aivan pakko toteuttaa.
Molly kaatoi höyryävää ruusunmarjateetä kahteen värikkääseen kuppiin.
”Näytät väsyneeltä, Minerva.”
Minerva hymähti hiljaa. Oli helppo uskoa, että Mollyn huolehtiva, äidillinen ääni ja vilpittömät silmät saisivat kenet tahansa kertomaan pienimmänkin huolensa ja murheensa. Itse hän ei silti koskaan tuntenut oloaan vapautuneeksi Mollyn seurassa. Touhottava, kaikille ystävällinen nainen tuntui hänestä vieraalta ja vaikeasti lähestyttävältä vielä kaikkien vuosien jälkeen.
”Kukapa ei viettäisi unettomia öitä nykyään”, hän vastasi Mollylle kuppiinsa tuijottaen. ”Sinä näytät yllättävän virkeältä siihen nähden, että sinulla on kahdeksan parempaa syytä murehtia kuin minulla.”
Molly hymyili, mutta näytti ensimmäistä kertaa iltapäivän aikana merkkejä samanlaisesta vaivaantuneisuudesta, jonka Minerva tiesi paistavan kasvoiltaan.
”Sinä ja… eikö sinulla…”
”Valeria päätti aikoja sitten, ettei voi jättää työtään Irlannissa”, Minerva keskeytti huomatessaan, ettei Molly saisi muodostettua kunnollista lausetta.
”Olen pahoillani.”
”Älä suotta. Itsenäiseen elämään tottunutta ihmistä on vaikea saada luopumaan tavoistaan, ja kaksi sellaista ihmistä aiheuttaa yhdessä sen verran kireitä tilanteita, että kuolonsyöjien jahtaaminen alkaa vaikuttaa rentouttavalta vaihtelulta.”
Molly ei voinut olla hymyilemättä. Minervan huumori oli aina kuivaa, korutonta ja usein itseironista, mutta naisella kuitenkin oli paljon enemmän huumorintajua kuin kovan ulkokuoren perusteella moni uskoi.
Vielä oli tunteja aikaa siihen, kun Arthurin ja Kingsleyn pitäisi saapua ja uusimpien tietojen vaihtamisen jälkeen Minervan palata Tylypahkaan. Keksiäkseen jotain tekemistä Molly leijutti leivonnaisilla täytetyn korin pöytään.
”Otatko korvapuustin? Vasta eilen leivottuja, niiden pitäisi olla vielä hyviä.”
Vino hymy hiipi taas Minervan kasvoille. Kuinka kukaan saattoi ottaa asiat niin näennäisen kevyesti ja samalla murehtia sadasta asiasta? Äitiydessä täytyi olla jokin erityinen taikavoima, joka sai kytevän sotatilan ja korvapuustien tuoreuden vaikuttamaan tärkeiltä yhtä aikaa. Minerva haukkasi mietteliäänä erinomaisen makuista korvapuustia. Ruusunmarjateen tuoksu ja hento kanelin maku ajoivat äkkiä kaikki järkevät ajatukset hänen päästään. Varovasti hän nosti katseensa, ja Mollyn tavallisesti niin lämpimän ystävällisesti tuikkivissa silmissä ei näkynyt jälkeäkään tavanomaisesta äidillisyydestä. Minervan ei tarvinnut kysyä, ajatteliko Molly samaa kuin hän.
Kaksi naista istui pienessä, rauhallisessa kahvilassa Tylyahossa. Heidän lisäkseen kuivattujen ruusujen, kiiltokuvamaisten taulujen ja pitsipöytäliinojen valtakunnassa siroja posliinikuppeja kilisteli vain kaksi seurustelevaa pariskuntaa. Ulkona leijui verkalleen suuria lumihiutaleita kohti maata, mutta ikkunoiden kukkaverhot eivät olleet tietääkseenkään kirpeästä pakkassäästä ikkunalasin toisella puolella vaan näyttivät hehkuvan vielä värikkäämpinä kuin kesällä.
”Miten me aina eksymme tähän ylipursuvan siirapin tyyssijaan?” nauroi toinen neitokaisista ravistelleessaan lattialle hehkuvan punaisiin hiuksiinsa eksyneiden lumihiutaleiden märkiä jäänteitä.
”Ehkäpä sinulla on kätketty pehmeä puoli, jota tällaiset paikat kiehtovat”, vanhempi kaksikosta piikitteli ilkikurisesti.
Molly tuhahti paheksuvasti Minervan ehdotukselle ja romautti laukkunsa sirolle valkoiselle tuolille saaden paikan emännän mulkaisemaan kiukkuisesti muihin paikan asiakkaisiin verrattuna varsin äänekästä kaksikkoa.
”Tänään on minun vuoroni valita tee, joten olehan ihmisiksi, tai saat tyhjentää kannullisen minttuteetä”, Molly naurahti tietäen varsin hyvin, että mintun maun ajatteleminenkin sai hänen pöytäseuransa voimaan pahoin.
Korvapuustit olivat sinä päivänä tarjouksessa, joten kummallakin oli heikosta rahatilanteestaan huolimatta varaa kahteen. Mollyn valinta päivän teeksi, ruusunmarja, lämmitti mukavasti kohmeisia käsiä kupin läpi. Ohuet paperipinot vaihtoivat omistajaa pöydän yli. Opettajalla ja oppilaalla oli Tylypahkassa melko vähän mahdollisuuksia järjestää yhteistä aikaa herättämättä liikaa huomiota, joten he olivat ottaneet tavaksi pitää päiväkirjaa toisiaan varten.
Minerva piti välillä taukoja lukemisessaan voidakseen tarkkailla vastapäätä istuvan tytön kevyitä naurahduksia, pikaisia sädehtiviä hymyjä ja epätavallisia vakavuuden välähdyksiä tämän kasvoilla. Välillä heidän silmänsä kohtasivat, ja he jakoivat pikaisen, tietävän hymyn.
Naiset poistuivat kahvilasta käsi kädessä ja pakenivat uteliaita katseita sakenevaan lumipyryyn. Selkä vasten ränsistyvän talon seinää Tylyahon laitamilla Minerva kietoi kätensä pehmeään, paksuun villaviittaan kääriytyneen Mollyn ympärille. Lumihiutaleet pyyhkivät kaiken muun todellisuuden hetkeksi pois. Heidän lisäkseen maailmassa ei ollut muuta kuin utuista, valkeaa, kylmää äärettömyyttä. Räiskyvä, itsevarma tyttö näytti niin hauraalta ja kallisarvoiselta nojatessaan päätään hänen olkaansa vasten. Molly kohotti kasvonsa; kauniit, vangitsevat silmänsä, pyöreät, pakkasesta punaiset poskensa ja kutsuvat huulensa kohti vanhemman naisen kasvoja. Suudelma tuntui kestävän ikuisuuden, aivan kuin maailma lumihiutaleiden toisella puolen olisi hetkeksi pysähtynyt heitä varten.
Molly kääntyi nopealla pään nykäyksellä katsomaan liettä niin kuin olisi halunnut tarkistaa, oliko unohtanut jotain kiehumaan liian pitkäksi aikaa. Lihapata porisi tyytyväisenä eikä olisi valmis vielä puoleen tuntiin, ja Molly tiesi sen hyvin. Molly keskittyi tuijottamaan vihreäkuvioisen teekuppinsa syvyyksiin.
”Hyi kun on kylmä”, Molly puuskahti nousten seisomaan. Hän poimi penkin päältä shaalin, jonka kietoi harteilleen, ja tarjosi toista Minervalle. Minerva otti tarjotun vaatekappaleen kiitollisena vastaan. Keittiössä oli todellakin melko viileää, ja lämmin villa hartioilla tuntui torjuvan myös sisällä kalvavaa kylmää tyhjyyden tunnetta. Tunne oli kuitenkin vanha ja tuttu, ja Minerva oli aikoja sitten oppinut karkottamaan sen.
”Näetkö Pomonaa lähiaikoina?” Molly kysäisi auttaen Minervaa karistamaan mieleen hiipiviä synkkiä ajatuksia kimpustaan.
”Toki, kuinka niin?”
”Tuli mieleeni, että mainitsit viime vuonna yrttisekoituksesta, jota saat häneltä aina syksyisin.”
”Niin, Pomonan flunssatee”, Minerva hymähti. ”Se oikeasti tuntuu pitävän syysflunssat loitolla.”
”Mahtaisitkohan saada hänet antamaan sitä minullekin vähän. Lapset ovat aina syksyisin flunssassa, kun eivät ymmärrä pitää itsestään huolta.”
”Ilman muuta. Voin tuoda sitä sinulle, kun käyn seuraavan kerran.”
Keskustelu jatkui, ja Molly täytti teekupit uudestaan. Kummankaan naisen käytös ei viitannut siihen, että jotain erikoista olisi tapahtunut, ja Minerva päättäväisesti painoi hetken pois mielestään. Hän ei kuitenkaan voinut olla ihmettelemättä ties kuinka monennen kerran, minne oli hävinnyt se Molly, jonka hän aikoinaan tunsi. Nainen oli ollut kouluvuosinaan innostunut ja vastuuton ja lumonnut Minervan täysin. Mollylla oli ollut kunnianhimoa, luovuutta ja haaveita monen ihmisen edestä, ja hän oli saanut opettajansakin muistamaan paljon tavoittelemisen arvoisia asioita, jotka olivat päässeet painumaan unohduksiin. Molly oli ollut vallaton ja rakastanut rajojen rikkomista. Mollyn pojissa, nykyään hieman myös Ginnyssa, näkyi paljon samaa, mitä Minerva oli nuoressa Mollyssa ihaillut. Minerva ei voinut olla hymyilemättä ajatellessaan Mollyn närkästynyttä ilmettä, kun he olivat keskustelleet kaksosten uskomattomista tempauksista koulussa, ja Minerva oli tyynenä todennut poikien tulleen äitiinsä.
Nyt kaikki tuo elämänilo ja energia oli kohdistunut perheestä – ja vähän kaikista muistakin – huolehtimiseen. Joskus Minervalla oli ollut vahvat mielipiteet Mollyn Tylypahkan jälkeisinä vuosina tekemistä päätöksistä. Nykyään hän ei osannut päättää, mitä ajattelisi. Molly näytti olevan onnellinen. Hän oli luullut, ettei tavallinen perhe-elämä riittäisi Mollylle, mutta mikä teki muista vaihtoehdoista hienompia, parempia tai palkitsevampia? Oliko hän itse onnellinen? Hänen pitelemässään teekupissa hailakanpunaisen nesteen pinta väreili, mutta ei vastannut hänelle.
