Tämän hömppätekstin syntytarina on sellainen, että tuskailin Juuso/Samuli-joulukalenteriprojektiani ja sitä, miten toisella hahmoista menee siinä niin huonosti, että itsekin hajoilen sydän särkyneenä sitä kirjoittaessani.
Avaruuspiraatti ehdotti, että kirjoittaisin välillä tulevaisuudesta, jossa kaikki on hyvin, ja niin minä sitten päätin kirjoittaa. Ajattelin ensin, että olen kirjoittanut jo liikaa tällaisia yksittäisiä tulevaisuuskatsauksia näistä hahmoista, mutta en minä höhlä vain saa näistä tarpeekseni.
Kiitos Pirrelle inspiraatiosta ja kannustuksesta, olet ihana.
Tarina kuuluu
Varauksia ja purkauksia -sarjaan ja sijoittuu, hmm, ilmeisesti vuoteen 2029, koska Juuso on tässä 35-vuotias! Teksti on ymmärrettävissä myös ilman aiempaa hahmotuntemusta.
Samuli kiskoutui valvetilaan puoliksi tietoisesti. Herääminen ei ollut nopea säpsähdys niin kuin toisinaan painajaisunen keskellä, vaan se tapahtui hitaasti, aisti kerrallaan. Ensin Samuli tunsi ylävartalonsa ympäri tiukaksi kapaloksi kiertyneen peiton ja hien nihkeyden ihollaan, ja sitten hän rekisteröi silmäluomiaan yhä painavan unen ja uupumuksen. Hän pakotti silmänsä auki, sillä hän halusi herätä todellisuuteen karmaisevan unensa jälkeen. Pimennysverhojen takaa kajastava päivänvalo oli kalvakkaa, mutta se oli tarpeeksi häikäisemään pimeyteen tottuneet silmät, ja Samuli siristeli ja hieroi kasvojaan kämmensyrjällä.
Vaikka makuuhuone Samulin ympärillä oli tuttu ja turvallinen, samanlainen kuin aina ennenkin, juuri nähty uni sai sen tuntumaan epätodelliselta. Painajainen piti Samulia yhä otteessaan, roikotti terävissä hampaissaan kuin resuista unilelua. Samuli puuskahti ja kohosi kyynärpäidensä varaan, ja silloin hänen katseensa osui sängyn toiselle laidalle.
Samuli säpsähti huomatessaan, että Juuson puoli oli tyhjä kuopalle painunutta tyynyä lukuun ottamatta. Säpsähdys ei johtunut siitä, että eri aikoihin herääminen joululomalla olisi ollut jotenkin epätavallista, vaan siitä, että yhtäkkiä Samuli muisti, mitä unessa oli tapahtunut. Oli ollut jouluaatto, ja Juuso oli ollut pahasti kipeä. He olivat avanneet lahjojaan, ja yhtäkkiä Juuso oli alkanut oksentaa pakettiinsa. Samuli oli mennyt lähemmäs tarjotakseen apua, ja silloin hän oli järkyttynyt: oksennuksessa oli kiemurtanut kymmenittäin tai peräti sadoittain verenpunaisia toukkia ja niiden seassa joitakin vähän isompia kuoriaisia. Ötököitä oli alkanut ryömiä lahjapaketin reunoja pitkin, ja osa kuoriaisista oli pörisyttänyt siipiään ja noussut sitten lentoon. Yksi niistä oli kiitänyt suoraan Samulin sieraimeen, ja siihen hän oli herännyt. Samuli muisti, että hyönteisellä oli ollut pahantahtoiset silmät, jotka olivat tuijottaneet häntä määrätietoisina kuin saalista.
Kuvotuksen aalto ravisti Samulia, vaikka samalla hän tiedostikin, miten järjetön ja peräti huvittava hänen painajaisensa oli ollut. Juuso olisikin varmasti nauranut sille, mutta vasta herännyt Samuli oli vielä liian lähellä unimaailmaa tavoittaakseen painajaisen koomista puolta.
Samuli kohottautui kunnolla istumaan ja hapuili silmälasejaan. Hän löysi ne lattialta, vaikka hän hyvin todennäköisesti oli asettanut ne yöpöydälle kirjan päälle nukkumaan käydessään niin kuin hänellä oli tapana. Kai hän oli hyörinyt ja pyörinyt siinä määrin, että lasit olivat lentäneet lattialle. Ainakin monelle mutkalle kääntynyt peitto tuki sitä oletusta.
Kuvotus hälveni hiljalleen, mutta sen sijaan epämääräinen epämukavuuden ja huolestuneisuuden tunne kalvoi Samulia. Kun hänen katseensa eksyi taas Juuson tyhjään sängynpuoliskoon, hän tajusi, että huoli kohdistui Juusoon. Juuso todella oli kipeä – ei sentään niin pahasti, että olisi oksennellut ötököitä, mutta kuitenkin niin pahasti, että he olivat käyneet päivystyksessä edellispäivänä. Siitäkö Samulin uni oli kummunnut?
Olohuoneesta kantautui vaimeaa, iloista naurua, jonka Samuli arveli olevan peräisin television kaiuttimista. Hän vilkaisi kelloa puhelimestaan ja hymähti huomatessaan, että oli lauantaiaamun lastenohjelmien kulta-aika. Hän oli melko varma siitä, että löytäisi Juuson sohvalta tapittamasta piirrettyjä. Juuso oli siitä hassu tapaus, että hän katsoi piirrettyjä paitsi sairastaessaan, myös terveenä, mikäli sattui vain osumaan kanavalle. Kun Samuli ensimmäisen kerran heidän yhteisasumisensa alkutaipaleella oli yllättänyt Juuson eläytymästä Karhuherra Paddingtonin seikkailuihin, hän oli ensihuvituksensa jälkeen ajatellut, että piirrettyjen katsominen oli lopulta hyvin juusomaista. Juuso oli onnistunut säilyttämään tietynlaisen lapsenmielisyyden ja kyvyn imeytyä supersankarisarjakuviin ja lennokkaisiin piirrettyihin, ja Samuli ihaili sitä. Vielä ihailtavampaa oli se, ettei Juuso hävennyt sitä lainkaan. Kun Samuli ensimmäisen kerran oli kommentoinut Juuson ajanvietettä huvittuneeseen sävyyn, Juuso oli katsonut häntä kulmat koholla ja kirkkain silmin ja kehottanut häntä liittymään seuraan.
Levolliset ajatukset ajoivat painajaisen lopullisesti tiehensä. Samuli hylkäsi lämpimät lakanat ja tassutteli pyjamahousuissaan olohuoneen puolelle. Kuinka ollakaan, Juuso nakotti sohvannurkassa peittoonsa kietoutuneena. Sateenkaarivillasukat pilkottivat peiton lomasta, ja niin pilkotti myös Juuson käsi, joka piteli joulunpunaista mukia. Samuli haistoi heti jouluteen voimakkaan mausteisen tuoksun, ja häntä hymyilytti. Aiemmin Juuson oli ollut pakko saada aamukahvi kipeänäkin, mutta jossain vaiheessa hän oli omaksunut teen flunssajuomakseen. Juuso oli analysoinut, että tee pysyi kahvia pidempään kuumana ja mahdollisti höyryhengityksen paremmin.
Juuso oli niin keskittynyt ohjelmaansa, että hän huomasi Samulin vasta, kun tämä sujahti televisioruudun edestä istahtaakseen Juuson viereen. Juuso soi Samulille pikaisen hymyn. Samuli pani merkille, että kuume näytti yhä kiiltelevän Juuson silmissä ja punoittavan tämän poskilla. He olivat molemmat sairastaneet pienen nuhakuumeen viikko takaperin, mutta siinä missä Samuli oli jo lakannut niiskuttamasta, Juusolle oli koitunut jälkitaudiksi korvatulehdus ja sen kylkiäisiksi korkea kuume ja tietysti kolkko kipu. Se ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, sillä Juuso oli sairastellut korvatulehduksia pitkin aikuisikäänsäkin. Samuli ei kadehtinut Juusoa, sillä hän muisti lapsuutensa ainoasta korvatulehduksesta vaativan, jäytävän kivun, joka ei ollut antanut hänen edes nukkua.
”Huomenta”, Juuso sanoi katse televisiossa, mutta kevyt hymy yhä huulillaan. Hänen äänensä ei ollut enää painuksissa; hänkin oli jo selättänyt taudin räkävaiheen.
”Huomenta”, Samuli sanoi. ”Saitko sä yhtään nukuttua?”
”Kuin pieni korvakipuinen lapsi”, Juuso vastasi ja naurahti. ”No ei, mä nukuin ihan hyvin. Eiköhän tää tästä taas pikkuhiljaa helpota, kunhan antibiootit alkaa purra. Entä sä? Taisi uni maistua?”
Samuli mumahti jotain myöntävää. Hän käpertyi lähemmäs Juusoa, sillä talvisen viileähkö huoneilma oli jo saanut hänen unenlämpimän ihonsa kananlihalle. Olohuoneen ikkunasta tulviva pakkasaamun kolea valo ei sekään auttanut asiaa. Juuso avasi peittokääröään sen verran, että saattoi kietoa peiton Samulinkin harteille, ja niin Samuli pääsi aivan Juuson kylkeen kiinni. Se tuntui hyvältä. Juuso oli vastustamattoman lämmin, vaikkakin epäilemättä kuumeisen lämmin.
Juuso uppoutui jälleen piirrettyyn. Samuli kallisti päätään nähdäkseen Juuson kasvot. Juuso näytti suloiselta unenpörröisine hiuksineen ja huolettomine parransänkineen. Suloisinta oli kuitenkin se, miten kolmekymmentäviisivuotias mies istui sillä tavalla peittoon kääriytyneenä lauantaiaamun lastenohjelmien ääressä. Äkillinen kiintymys humahti Samulin sisällä; hänen elämässään oli hyvin ainutlaatuinen ihminen.
Samulikin asettui katselemaan televisiossa pyörivää piirrettyä. Hän ei tunnistanut sitä, mutta hän tavoitti idean nopeasti: ohjelmassa tiiraperhe oli muuttomatkallaan ja pysähtyi sen varrella eri maissa ja kulttuureissa, joista katsojat saivat ammentaa oppia. Toteutus oli Samulista itse asiassa aika hauska. Äiti- ja isätiira olivat jo kokeneita maailmanmatkaajia ja yrittivät opettaa kahta pientä lastaan eri maiden tavoille. Kommelluksilta ei vältytty. Perhe oli parhaillaan Pariisissa, ja baskeripäinen lokki yritti vietellä tiiratyttöä.
”Anteeksi,
mademoiselle – saanko tarjota teille savukkeen?” kysyi lokki huvittavalla ranskalaiskorostuksella.
”
Pardon – meillä on vielä pitkä matka edessämme, ja meidän olisi suotavaa pystyä hengittämään sen aikana”, sanoi tiiraisä kipakkaan sävyyn luotsaten tytärtään kauemmas.
Samuli kohotti kulmiaan. ”Tupakointia lastenohjelmassa?” hän ihmetteli.
”Tää on opetuksellinen lastenohjelma”, Juuso selitti. ”Viime jaksossa ne maisteli saksalaista koko perheen olutta.”
Samuli kohautti olkiaan. Lastenohjelmat olivat totisesti muuttuneet sitten hänen lapsuutensa. Tosin ainahan niissä oli käsitelty vakaviakin aiheita. Samuli oli yksi niistä yhdeksänkymmentäluvun lapsista, jotka oli toden teolla peloteltu varomaan heikkoja jäitä, kun Pikku Kakkosen tunnusnalle oli kerta toisensa jälkeen pudonnut jäihin ja melkein hukkunut.
Jostain syystä hukkuminen palautti Samulin mieleen hänen näkemänsä painajaisen, ja hetken verran toukat ja kuoriaiset vilistivät hänen silmissään. Hän sulki silmänsä ja hautasi päänsä Juuson kainaloon. Juuso kiersi käsivartensa tiukemmin hänen ympärilleen ja painoi suukon hänen hiuksiinsa.
”Laitanko mä sullekin teetä?” Juuso kuiskasi ja silitti peukalollaan Samulin olkavartta.
Samuli pudisti päätään. ”Höpsö. Sä olet toipilas, ja mun pitäisi passata sua eikä toisin päin. Joko sä olet syönyt aamupalaa?”
”Ei mun nälkä ole oikein vielä herännyt.”
”Mm. Ei munkaan.”
”No, eiköhän meidän mahat pian herää tähän päivään. Vahva veikkaus, että kohta nuo kalastelee Seinestä itselleen herkullisia sinttejä lounaaksi. Jos niiden sätkimisestä ei ruokahalu syty, niin ei sitten mistään.”
”Hyi. Ei sätkiviä sinttejä visuaaliseksi aamupalaksi, kiitos.”
Samuli värisi, ja Juuso nauroi. Samuli tuudittautui Juuson kyljen rytmikkäisiin nytkähdyksiin, jotka tasaantuivat sitten rauhallisiksi kohoiluiksi hengityksen tahdissa. Hänestä tuntui, että Juuso oli jo paranemaan päin, ja se rauhoitti hänen mieltään. Samuli oli kokenut itsensä melko stressaantuneeksi ennen joululomaa, eikä ollut ihme eikä mikään, että työstressi sysäsi hänet stressaamaan kaikkea muutakin ja heijastui uniinkin. Sinä aamuna hänelle oli onneksi tarjolla mitä parhainta stressinpurkua, sillä Juuson kanssa peiton alla kyhjöttäminen ja höpsön piirretyn tuijottaminen todella rentoutti. Samuli ajatteli unisena, että ehkä Juuso paranisi aattoon mennessä ja he pääsisivät kuin pääsisivätkin joulunviettoon Juuson vanhemmille. Se olisi mukavaa. Samuli oli aina kokenut olevansa tervetullut Juuson vanhempien kotiin.
Ohjelma loppui, ja seuraava alkoi. Välillä talvinen viima humautti ikkunalaseja. Säätiedotuksessa oli povailtu lumimyrskyä illaksi. Samuli nypläsi Juuson paidanhelmaa sormissaan, tunsi tämän vatsan tasaisen kohoilun hengityksen tahdissa ja ajatteli, ettei lumimyrsky haittaisi. Se riehuisi ulkona, mutta heillä olisi toisensa – ja lämmin.
