Otsikko: Kolme pientä sanaa, ei se ole niin vaikeaa
Kirjoittaja: Lilyan
Ikäraja: S, sallittu
Fandom: Percy Jackson
Paritus: Percy/Annabeth
Vastuuvapaus: Hahmoista kaikki kunnia Rick Riordanille.
Haasteet: FF100 - sanalla 023: Rakastavaiset.
A/N: Toinen teksti sataseen samana päivänä
______________________________
Annabethin sydän takoi lujaa. Niin lujaa, että tyttö pelkäsi sen pian irtoavan paikoiltaan ja hyppäävän ulos hänen rinnastaan. Hänestä tuntui, että kuka tahansa puolen kilometrin säteellä, ellei kauempanakin, kuuli mielettömän kovaääniset sydämenlyönnit. Hengitys tiheni, Annabeth joutui haukkomaan henkeä. Toivottavasti kukaan ei huomannut.
Enkä. Enkä ole rakastunut!Tunteiden salaaminen toisilta kävi kuin leikki, mutta tunteiden salaaminen itseltään oli toinen juttu. Annabethin itsepäinen sydän ei suostunut tottelemaan hänen älykkäitä aivojaan. Se sai hänen hengityksensä salpautumaan ja sormet hikoamaan joka kerta, kun eräs tietty poika käveli ohi tai edes vilkaisi häneen päin.
Hän on ihan mahdottoman ärsyttävä. Ja hänellä on levää aivojen paikalla. Miksi minä muka olisin hänestä kiinnostunut?
Mutta juuri siksi hän Percystä niin kovasti piti. Hän oli arvaamaton, ärsyttävä ja idiootti. Hän oli myös urhea, välittävä ja mahdottoman ihana…
Eikä. Eikä ole. Minä vihaan häntä, vihaan, vihaan, vihaan!Huokaisten Annabeth totesi yrityksensä toivottomaksi. Sydän lauloi hänen sieluunsa, turrutti hänen aivonsa, eivätkä rankimmatkaan vastalauseet enää olleet minkään väärti. Yhtä hyvin Annabeth voisi myöntää sekä itselleen että Percylle sietävänsä. Pitävänsä. Tykkäävänsä.
Rakastavansa häntä.
***
Annabeth oli valinnut paikkansa tarkoin. Laituri salmennokassa, paikka jossa hän tiesi Percyn hyvin viihtyvän. Tänään olisi se päivä. Athenen tyttärelle täydellisen paikan valitseminen oli ollut helppoa, sillä hän osasi olla erittäin laskelmoiva, hän osasi väsätä kaikkein vedenpitävimmät suunnitelmat. Se kaikki onnistuisi, hän oli siitä varma.
Tuokion kuluttua tyttö kuuli hiljaisen köhähdyksen takaansa. Aivan kuten oli osannut odottaa.
“Mitä sinä täällä?” Percyn ääni ei ollut hämmästynyt vaan pehmeä, utelias. Annabeth sulki silmänsä. Hän oli käynyt mahdolliset repliikkinsä läpi päänsä sisällä lukemattomia kertoja lähipäivinä. Hän pyöritteli niitä mielessään, etsi sopivaa. Samaan aikaan merituulelta tuoksahtava poika istuutui tytön viereen saaden tämän hätkähtämään hieman.
“Tykkään katsella merta. Se rauhoittaa”, Annabeth sanoi vihdoin ja vihasi itseään. Idiootti! Idiootti! Percy virnisti typerästi.
“Minä luulin, ettet sinä elä koskaan rauhassa.”
Annabeth tuhahti. Keskustelu ei ollut alkanut niin kuin hän oli ounastellut sen alkavan.
“Joka tapauksessa”, Percy jatkoi vilkaisten Annabethin ärsyyntynyttä ilmettä, “huomaan, etten ole sinulle ihan parasta seuraa. On varmaan parempi, että lähden.” Percy nousi jo, nousi lähteäkseen. Annabeth hätääntyi.
“Ei, älä mene!” sanat karkasivat hänen huuliltaan. Poika kohotti kulmiaan, muttei astunut askeltakaan poispäin. Sen sijaan hän tuli lähemmäs.
“Percy, minun pitäisi kai kertoa sinulle yksi juttu.” Kaikki kortit pöytään. Mitä järkeä oli enää salailla?
“Niin kai minunkin.” Percyn ääni oli vakava, se sai Annabethin säikähtämään. Poika tuijotteli merelle silmät tyhjinä.
“N-no?” Annabethin kurkusta kuului vain outo, kaukainen kuiskaus, käheä ja hiljainen. Hän odotti. Pitkät ja piinaavat sekunnit seurasivat toisiaan. Pala Annabethin kurkussa kasvoi. Mitä jos…
“Minä rakastan sinua.” Percyn ääni oli vain pieni kuiskaus lenseässä kesätuulessa, mutta Annabeth kuuli sen siitä huolimatta. Poika laski kätensä hänen kädelleen, käänsi Annabethin harmaiden silmien katseen omiin, merenvihreisiin silmiinsä. Katse oli hellä, lempeä.
Sanaakaan sanomatta Annabeth nojautui lähemmäs, antoi Percyn painaa suolaiselta maistuvat huulensa hänen omiinsa. Poika kietoi kätensä tytön selkään, veti lähemmäs halaukseen. He olivat siinä sylikkäin kauan, hyvin kauan. Silti se tuntui vain muutamalta minuutilta, kun Percy yhtäkkiä vetäytyi taaksepäin ja katsoi suoraan ja läpitunkevasti Annabethia silmiin.
“Mitä sinun pitikään minulle kertoa?”
Tyttö oli valvonut öitä suunnitellakseen ja toteuttaakseen sen, mitä hänen oli ollut tänään, tässä, määrä tehdä. Nyt, kun viimein oli aika, hän vain pyöräytti silmiään ja painautui uudelleen vasten pojan lämmintä ja turvallista rintakehää, kuuli hänen sydämensä nopean sykkeen.
“Äh, anna olla. Suutele minua nyt, leväaivo.”
