Poika, joka huusi sutena | K-11 | Severus, Draco

[Kiirsu]

Otsikko: Poika, joka huusi sutena
Kirjoittaja: Kiirsu
Ikäraja: K-11
Genre: angst, draama
Hahmot: Severus, Draco
Vastuuvapaus: Hahmot kuuluvat Rowlingille, minä vain lainaan niitä hetkeksi.
Yhteenveto: Severus auttaa Dracoa elämään.

A/N: Hui hui, sain vihdoin kirjoitettua Potteria minun mussukoista!! Tämä on salainen ystävä ficci Cedarella_Riddlelle! Jatkoa tälle (K-11) ja alkua jollekin suuremmalle.


Poika, joka huusi sutena

Valot sinkoilivat Tylypahkan pihamaan poikki. ”Pidä poika turvassa, pidä poika turvassa.” Määrätietoisesti Severus tarpoi tietään kohti kiellettyä metsää, tänään ei ollut aikaa taisteluun. Hän kääntyi katsomaan taakseen kertoakseen tämän Dracollekin, mutta poika oli kadonnut. Severus paikansi hänet vasta Fenririn hampaiden valuttaessa verta. ”Ei!”

”Ei!” Huuto kaikui tyhjässä huoneessa liian kauan. Uni ei jättänyt häntä rauhaan. Uni, muisto. Joskus todellisuus ja mielikuvitus sekoittuivat toisiinsa, eikä Severus aina tiennyt, kumpaa tahtoisi uskoa.

”Sinä valehtelit! Sinä sanoit, ettei se purrut! Kaiken piti olla hyvin!” Silloin oli helppoa olla näkemättä kyyneleitä, jotka tummensivat pölyisen lattian.

Ei hän kenestäkään välittänyt, piti ainoastaan kiinni lupauksista. Hiipi nukkuvan Dracon viereen silkasta velvollisuuden tunnosta. Piti huolen, että poika oli ehjä, sytytti uudestaan takkaan tulen. Kutsui huoneestaan oman peittonsa lämmittämään Dracoa lisää.

Susi huusi tuskissaan. Lattia natisi, kynnet kirskuivat ikkunoita vasten. Se ulvahteli kuin joku olisi satuttanut sitä, joku muu kuin se itse. Severuksen ei tarvinnut nähdä tietääkseen, kuinka susi raateli itseään. Kohdisti kaiken pelon, vihan, hämmennyksen, metsästysvietin itseensä. Eikä hän voinut tehdä mitään.

Vipattavissa jaloissa oli jotain liian tuttua, vuosikymmenten takaiset muistot yhä liian tuoreita. Rypistynyt otsa työnsi silmät kii, mutta Severus tiesi kuvien vaihtuvan tiheään niiden takana. Huulet kuiskivat sen pojan nimeä, vaikeroivat, kaipasivat äitiä.

”Tapa minut!” Severus ei kuullut. Severus ei nähnyt. Severus ei ymmärtänyt. Uuteen täysikuuhun oli 28 päivää. Draco ehtisi ymmärtää.

Eikä Severus tahtonut muistaa. Ei tahtonut palata öihin, joina alaston mies oli hänen sängyssään ulvonut kuuta. Eikä niihin öihin, kun hän oli yksin vuoteessaan ulvonut sutta.

Lempeät kädet kulkivat pitkin paljasta selkää, rauhoittivat. Lakanat hiestä märkinä kietoutuivat heidän jalkoihinsa. Severuksen rinnassa hohkasi lämpöä, jota hän ei ollut koskaan kuvitellut tuntevansa. Uninen hengitys kutitteli rintakehää, aika seisoi, ja jos hän uskoisi sellaiseen, olisi Severus voinut sanoa olevansa melkein onnellinen.

Draco ulvahti ja kenties heräsi, mutta tuskainen ilme ei pyyhkiytynyt hänen kasvoiltaan. Severus ei voinut katsoa, sillä pojan paikalle vaihtui kaiken aikaa väärä mies. Mies, jonka Severus tietäisi tuntevan sympatiaa, empatiaa ja lämpöä, jota tämä ei koskaan ollut kyennyt kenellekään tarjoamaan. Ei edes sille pienelle Dracolle, jolle Lucius oli huutanut, Narcissa kääntänyt selkänsä. Hän oli antanut lapsen itkeä hiljaa. Nyt hän antoi Dracon kärsiä hiljaa.

Pienet kädet hapuilivat Severuksen kaavun helmoja. Hänestä ei ollut lohduttajaksi, tarjolla oli vain kömpelöitä taputuksia päälaelle. Mutta nyyhkytys lakkasi ja reittä vasten nojaava lapsi lakkasi tärisemästä.

Kerran hän oli vannonut, että menneet kytkökset olivat poikki, tiet umpeen kasvaneet. Eikä paluuta voisi koskaan olla. Mutta tänään olivat muistot liian läsnä ja Severus tunsi omatunnon kihelmöivän varpaissa asti. Puolikuu oli jälleen vanha ystävä vaatien virheiden korjaamista. Hän ei ollut osannut pelastaa sitä nuorta miestä, mutta ehkä hän vielä pelastaisi tämän pojan. Miehen. Lapsen. Ihmisen, jota hän tahtoi suojella enemmän kuin ketään.

”Severus!” Huuto oli kylmän lempeä. Pehmeät kynnet raapivat kylkiä, hopeisen ruskeat silmät iskivät häneen tikareita. Niin täynnä avuttomuutta, vihaa. Katkeruutta. ”Jätä minut rauhaan!” kaikui kuin yhdestä suusta. He huusivat yhdessä ja erikseen. Nyt ja vuosia sitten. Ja silti Dracon vaikerrus peittyi hänen ihmissutensa sanojen alle.

Severus solmi nopean kirjeen pöllön jalkaan ja tiesi, ettei tämä jäisi viimeiseksi kerraksi, kun hän huusi sutta.

[Potterhead_Hermione]

Oii, kiitos! Tämä oli toiveiden täyttymys! Pidin juonesta, ja Dracon ihmissuudesta. Kiitos. 💞
Okei, okei, laitan nyt sentään rakentavaa. :3 Minua hellyytti Severuksen näkökulma, kuinka hän halusi pelastaa Dracon. Tarinasta kuvailu oli myös kiehtova, ja virheitä ei ollut. Plussaa siitä, että hahmot olivat IC.
Mut joo, kävi myös sääliksi Dracoa. Mutta kiitän, ja kumarran.

[Vendela]

No niin, tässä saatiin vähän vastauksia tuohon edellisen osan avoimiin kysymyksiin. Ei toki kaikkiin, mutta joihinkin. Kuten olin arvannut, niin Harmaaselkä oli se joka puri Dracoa. Ja tämän tekstin jälkeen sijoittaisin tämän ennemmin Puoliverisen prinssin aikaan/jälkeen.

Pidin tämän tyylistä mikä poikkesi tuosta 'ensimmäisestä' osasta. Muistot/takaumat toimivat hienosti ja kertoivat tarinaa jouhevasti eteenpäin. Severuksen kaipuu Remusta kohtaan puski voimakkaampana esiin tässä, ja tietenkin tykkäsin siitä itse ihan tosi paljon. Nyt haluaisinkin kuulla, että mikä näiden kahden välirikon on aiheuttanut.

Dracoa kävi entistä edemmän sääliksi. Voi raukkaa, ei ole helppoa olla ihmissusi. Harmi, että Dracosta tuli sitten 'oikea' susi, olin niin toivonut että hän olisi säästynyt siltä.

Tämä teksti herätti itse asiassa erittäin paljon kysymyksiä. Mainitsit tuolla alussa, että tämä olisi alkua jollekin suuremmalle. Haluaisin kovasti kuulla/lukea lisää! Mietin, että suunnitteletko tarinaa, jonka pääosassa on Severus vai olisiko Draco myös mukana?

Kiitän tästä! Pidin todella paljon ja janoan lisää, kerro jos sitä löytyy jostain

Vendela