Aku Ankka (Roope Ankan elämä ja teot): Ar rìbhinn òg, S, oneshot

[Maissinaksu]

Ficin nimi: Ar rìbhinn òg (Nuori neitimme)
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Roope Ankan elämä ja teot
Ikäraja: S
Päähenkilö: Roope
Genre: Draama

Summary: Henkisesti hän kasvoi kenties päivittäin, mutta ympäri maailmaa vietetyt vuodet eivät tuntuneet missään eivätkä saaneet häntä tuntemaan itseään piirunkaan vertaa vanhaksi. Se, että Matildasta tulisi tuota pikaa aikuinen, puolestaan teki sen kahta tehokkaammin.

A/N: Tämä ficci onkin ensimmäinen RAE&T, jossa Roopen ja Kultun kanssakäyminen on taka-alalla. Kuunnellessani Disneyn musiikkeja löysin tässä tarinassa mainitun kappaleen pitkästä aikaa ja inspiroiduin hyödyntämään sitä tähän fandomiin. Luonnollisesti, koska skotit, gaeli ja Roope? Heh? Tästä tuli jollain tapaa vähän sellainen vuodatusficci, johon sain kanavoitua paljon asiaa liittyen Roopen ja hänen sisariensa historiaan ja väleihin. Matildan iästä minulla ei ole tarkkaa käsitystä, mutta kuvittelisin tämän noin kolmisen vuotta nuoremmaksi kuin Roope. Tekstissä siteeratun laulun (Noble maiden fair) voi bongata elokuvasta Urhea, ja lyriikat katsoin käännöksineen mutkat suoristaen Wikipediasta. Osallistuu otsikkohaasteeseen vieraskielisellä otsikolla.



***



Roopen herätessä maisema ikkunan takana alkoi vasta heräillä tähtitaivaan mustasta viitasta vaaleapunaista ja kultaa hyökyvään auringonnousuun. Hän sytytti erätuvan pöydälle kynttilän, joka lämpönsä lisäksi valaisi juuri sopivasti. Sinä aamuna uuteen päivään herääminen tuntui jollain ilveellä petolliselta, ja siitä Roope syytti untaan.

Hän oli nähnyt unta Skotlannista, mitä ei tavallisesti tapahtunut. Yleensäkin hänen nukkuva mielensä oli liian levoton uneksimaan, mutta nummet ja linnanrauniot olivat tuntuneet niin todellisilta, että hänen oli vedettävä syvään henkeä havahduttuaan hereille Alaskan erämökissään. Unessa hän oli käyttänyt aikaansa tamppaamalla myytäviksi meneviä turvepaakkuja tasaisiksi, minkä jälkeen hän oli yrittänyt selvitä kirjanpidostaan. Hän oli kuitenkin saanut paperille vain harakanvarpaita, jotka eivät olleet muistuttaneet kunnon kirjaimia. Unimaailmassa Roope ei koskaan saanut kirjoitettua kunnolla, ja oletettavasti kirjoitustaidottomuudesta syntynyt ahdistus oli ajanut hänet hereille.

Siitä olikin monta kuukautta, miltei puoli vuotta, kun hän viimeksi oli kirjoittanut kotiin. Toteamus sai aikaan huonoa omatuntoa, vaikka hän ehkä olisi voinut perustella jotain viime aikojen kiireellä. Kiireeseen liittyi muun muassa eräs sivukamarissa parhaillaan hirsiä vetelevä kapakan kaunotar. Kaunatar olisi toisaalta ehkä kuvannut tätä paremmin. Kultu Kimalluksen metkuja silmällä pitäessä ja kaivoksella puurtaessa aikaa jäi harvakseltaan muihin aktiviteetteihin.

Roope huomasi tuntevansa vastustamatonta tarvetta kaivaa esiin arkki pergamenttia mustekynineen. Kynttilänvalossa kirjoittaminen muistutti sekin kotikullasta. Liiaksi hän ei välittänyt nykyistä elämäntilannettaan avata, sillä siinä ei loppujen lopuksi ollut mitään mielenkiintoista. Ehkäpä hänen olisi pitänyt kysellä enemmän perheensä asioista, sillä pari viimeistä kirjettä olivat liittyneet suurimmaksi osaksi hänen Amerikassa pärjäämiseensä. Kaiken kaikkiaan mikään ei ollut muuttunut: hän raatoi edelleen aamusta iltaan ja vaali mammonaansa haukankynsin.

Kirjoittaessaan pergamentin ylänurkkaan päivämäärän hän pysähtyi katsomaan sitä hetkeksi. Lopulta hän löysi syyn hämmennykselleen: Matildan syntymäpäivä koittaisi viiden päivän kuluttua. Roope ei väittänyt muistavansa monenkaan tuttunsa merkkipäiviä, mutta toki hän oli perillä niistä sisariensa ja vanhempiensa kohdalla. Pienen päässälaskun jälkeen Roope käsitti lisäksi, että Matilda täyttäisi kaksikymmentäyksi vuotta ja tulisi sen johdosta täysi-ikäiseksi. Heidän pieni Matildansa.

Ajatus oli Roopesta läpeensä kummallinen. On kuin kaikki hänen ympärillään olisivat täyttäneet vuosia ja varttuneet, vanhentuneet, mutta hän kellui paikallaan samanlaisena kuin ennenkin. Henkisesti hän kasvoi kenties päivittäin, mutta ympäri maailmaa vietetyt vuodet eivät tuntuneet missään, eivätkä saaneet häntä tuntemaan itseään vanhaksi. Se, että Matildasta tulisi tuota pikaa aikuinen, puolestaan teki sen kahta tehokkaammin. Olisi tämä sitten minkä ikäinen tahansa, Roope muisti sisarensa aina kymmenvuotiaana pikkuneitinä, joka ei hävinnyt oveluudessa ja neuvottelukyvyssä veljelleen tippaakaan. Matilda oli ollut hänen läheisimpiä ystäviään ja liittolaisiaan. Nyt Roope ei ollut nähnyt ketään perheestään yli kymmeneen vuoteen.

Perheensä valokuvaa katsoessaan Roope mietti, miten paljon he olivat mahtaneet muuttua. Vanhemmat olivat käyneet harmaiksi ja hauraammiksi, ja sisaret varttuneet viehättäviksi neitokaisiksi. Rutkasti nuorempi Hortensiakin oli hänen laskujensa mukaan lähestymässä jo teinivuosia. Kuvassa peukaloaan imeskelevä taapero oli sellainen Hortensia, jonka hän muisti. Hänen oli luultavasti syytä varautua hyvälaatuiseen shokkiin jo etukäteen, kunnes hän jälleen näkisi sisarensa yli vuosikymmenen vanhempana. Hortensia tuskin edes muisti häntä. Ehkä tämä oli nähnyt kuvia ja kuullut puhuttavan hänestä, ehkä lukenut hänen lähettämänsä kirjeetkin, mutta konkreettista muistikuvaa tällä tuskin oli.

Matilda sen sijaan kyllä muisti hänet, ja hän muisti Matildan.

Matilda oli ommellut omia mekkojaan jo kolmen vanhasta enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi. Tämä oli kiintynyt ikiomaan lierihattuunsa kuin kalleimpaan aarteeseensa, vaikka se olikin paikoin rispaantunut ja pudotteli koristekukkasestaan terälehtiä minne sattui. Kasvoiltaan Matilda oli heidän äitinsä kaksoisolento tuuhearipsisine silmineen ja somine nokkineen.

Jostain kaukaa Roopen mieleen muistuivat hetket, joina hän oli katsellut kehdossa uinuvaa pikkusisartaan. Hän oli kuunnellut, miten heidän äitinsä oli laulanut kehtolauluaan, istunut läsnä ja hyräillyt mukana, kunnes oli oppinut sen ulkoa. Hän oli itsekin laulanut sitä sisarelleen, kun äidillä oli ollut muita askareita. Se oli oikeastaan laulu äidiltä tyttärelle, mutta Roope ei ollut antanut sen häiritä. Etäisissä muistikuvissaan he olivat hymisseet sitä yhdessä pikku Hortensiallekin, mutta ennen kaikkea se muistutti häntä Matildasta.

Kirjeensä lopun hän omisti yksinomaan sisarelleen.

Matilda hyvä, onnittelen sinua syntymäpäiväsi johdosta. En tiedä milloin tämä kirje tavoittaa teidät siellä kotona, mutta vakaasti uskon, että ajankohta on tuolloin vielä varteenotettava merkkipäiväsi muistamiseen. Mikäli ei, ratsuposti on ollut pahan kerran joutilaana. Kirotut kurjat.

Sekä koko perhekunnalle että erityisesti sinulle toivon kaikkea hyvää. Emme ole tavanneet vuosiin, enkä ole päässyt vierestä katsomaan, millaiseksi aikuiseksi sinua sopii pian sanoa. Tokkopa sinäkään velipoikasi joka kommervenkkia enää muistelet. Vuodet ovat kuluneet suorastaan syöksyen. Vaan tiedä tämä: en ole unohtanut teitä päiväksikään.

Kirjoittaessani tätä mieleeni palaa tuulahdus menneestä laulun muodossa, joka on meille molemmille tuttu aina äitimme helmoista lähtien. Toivon sinun vaalivan sitä samalla tavalla ja ajattelevan sen merkitystä uudelta kannalta. Onneksi olkoon, ar rìbhinn òg.

Roope

A naoidhean bhig, cluinn mo ghuth
Mise ri d' thaobh, O mhaighdean bhàn
Ar rìbhinn òg, fàs a's faic
Do thìr, dìleas féin
A ghrian a's a ghealach, stiùir sinn
Gu uair ar cliù 's ar glòir
Naoidhean bhig, ar rìbhinn òg
Maighdean uasal bhàn





***


A/N2: Päätin jättää suomenkielisen käännöksen vasta loppuun.

Pieni vauva, kuule ääneni
Olen vierelläsi, oi kaunis neito
Nuori neitimme, kasva ja näe
Maasi, oma uskollinen maasi
Aurinko ja kuu, ohjatkaa meitä
Loistomme ja kunniamme hetkeen
Pieni vauva, nuori neitimme
Jalo, kaunis neito

[Grenade]

Roopen perhemuistelua on aina mielenkiintoista lukea. Mitä on mies mahtanutkaan ajatella yksinään pienessä kopissaan keskellä erämaata,  kun on niin kaukana kaikesta muusta, kaukana perheestä ja rakkaista. Vaikka Alaskassa olisikin uutta ajateltavaa saapunut erään naispuoleisen muodossa, niin tuskinpa perhe loppujen lopuksi ehtii unohtua. Hienoa pohdintaa siitä, kuinka muistot säilyvät samanlaisina, vaikka aika kiitää eteenpäin. Jos ei muuta kuvaa ole, jää siskokin kymmeneksi vuodeksi lapseksi, vaikka olisi kasvanut huimasti sen jälkeen.

On kuin kaikki hänen ympärillään olisivat täyttäneet vuosia ja varttuneet, vanhentuneet, mutta hän kellui paikallaan samanlaisena kuin aina ennenkin.

Samaistun Roopen tunteeseen paljon, hienosti kuvattu sitä tunnetilaa!

Kiitos tästä Roopen ajatusmaailmaa avartavasta ficistä ja hyvää joulunaikaa! ^^

[Maissinaksu]

Paljon kiitoksia, Grenade! <3

Ajan kuluminen kyllä hämmentää toisinaan, ja voin itsekin samaistua Roopen ajatuksiin. Sen lisäksi tuon ajan yhteydenpitotavoilla oma perhe jäänee väistämättäkin ensisijaisesti kauniiksi muistoksi takaraivoon. Toisaalta on lohduttavaa ajatella, että kotiväki on siellä jossain, vaikkei joka kuukausi kenties kuulisikaan. Alaskan aktiviteetit ja Kultun ilmaantuminen kuvioon vain vievät liikaa käytännöllistä energiaa, jotta perhettä jaksaisi edes ajatella tuon tuosta. Onneksi Roope sai sentään aikaiseksi kirjoittaa kirjeensä.

Kiitoksia vielä ja lämpimät joulutoivotukset sinnekin! ^^

- Ayu

[Larjus]

Olipa antoisaa lukea tällainen hahmon mielenmaisemaan syventyvä Aku Ankka -fici sulta! Vaikka kyllä ne nokkelat sanailutkin aina uppoaa. Mutta vaihtelu virkistää sekin. Roopen perhesuhteita en olekaan tullut pahemmin miettineeksi (siis muuten kuin nykytilannetta itsessään), joten olikin kiva tämän ficin kautta vähän muistella että niin, mites hän ja hänen siskonsa... Musta tuntuu että Matilda varsinkin näkyi yhtään missään tosi vähän! Ainakin muistan hänet huonommin kuin Hortensian.

Kaunatar olisi toisaalta ehkä kuvannut tätä paremmin.

Tää oli nokkela kohta! Niin tällaista sulle tyyppillistä nerokasta sanailua. Uppoaa muhun niin pirun hyvin ♥

On kuin kaikki hänen ympärillään olisivat täyttäneet vuosia ja varttuneet, vanhentuneet, mutta hän kellui paikallaan samanlaisena kuin aina ennenkin.

Munkin on pakko lainata tämä, koska turhankin tuttu fiilis. On se jännä miten kaikkien muiden elämät menee eteenpäin ja ite on ja pysyy sinä minä aina ennenkin Toisaalta musta kyl tuntuu, että mä itse ainakin olen jonkin verran sokea omalle kasvulleni ja sille, että onhan munkin elämässä tapahtunut muutoksia ja jonkin sortin edistystäkin. Objektiivinen tarkastelu, mitä se on

Herttainen loppu tällä. Vieraat kielet on kivoja, ja gaeli on itselleni jotenkin tosi eksoottinen! Mitään en ymmärrä, mut on se siistin näköistä. En oo Bravea jostain syystä päätynyt vielä katsomaan (pitäis varmaan), eikä toi laulu ole itselleni tuttu, mutta pitikin tämän myötä se kuunnella, ja oi että, on kaunis ♥ Sekä musiikillisesti että kielellisesti. Jotenkin taianomaisen kuuloista toi gaelin kieli, ainakin tuossa laulussa.
Mieltä lämmittävää myös lukea Roopen muisteluista ja siitä, millainen hänen sisarensa on ollut. Ihania muistoja ♥ Paljon on varmasti muuttunut edellisestä tapaamiskerrasta, onhan aikaa kulunut, ja lapsesta aikuiseksi tapahtuu aina paljon muutosta, mutta eiköhän sisko ole sydämeltään pysynyt omana tuttuna itsenään :3

[Maissinaksu]

Kiitoksia, Larjus! <3 Tämä on jotenkin vähän sellainen unohtuneempi ankkaficci, mutta mukavaa, että se tarttui haaviin! Piti lukea tämä itsekin läpi ja tiirailla, mitä olin paperille suoltanut.

Musta tuntuu että Matilda varsinkin näkyi yhtään missään tosi vähän! Ainakin muistan hänet huonommin kuin Hortensian.

Matilda on vähän sellainen taustalla heiluva hiljainen hahmo, eikä ihmekään että hän jää Hortensian jalkoihin. xD Jonkin canonin mukaan Matilda olisi naimisissa Taavi Ankan kanssa, mutten sitten tiedä, kuka näin oli sanonut ja missä yhteydessä. Mikäs siinä, ainakin mukava headcanon, jos ei muuta.

Mitään en ymmärrä, mut on se siistin näköistä.

Tämäpä. Luulin, että ranska on se the kieli, jossa ei ole mitään järkeä kirjoittamisen ja lausumisen välillä, mutta sitten törmäsin gaeliin. Melkoinen mestari saa olla sen älyämisessä.

Vähän tällainen katkeransuloinen pätkä tämä on, kun sitten myöhemmässä vaiheessa elämäänsä Roopesta sitten tulee niin äksy ja kitkerä. :< Sietää sitä kuitenkin muistaa, ketkä ja mitkä asiat elämässä ovat viime kädessä tärkeitä.

Kiitosta vielä!

- Mai