Kirjoittaja: Ränts
Nimi: Liian myöhään ulkona
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Pedofilia, seksuaalinen ahdistelu
Genre: angst, jännitys
Liian myöhään ulkona
Mua oli palellut vielä sillon kun istuin alas, mutta nyt olin niin syvällä mietteissäni, etten muistanut vapista. Tuuli liehutti mun villatakin helmoja, jotka roikku laiturin reunan yli. Vesi näytti näin myöhään yöstä jo melkein mustalta, mitä nyt pikkusen valo heijastui liplattavista aalloista. Se näytti ihan jäätävän kylmältä, mitä se taatusti kyllä olikin näin lokakuun puolivälissä.
Koko ikäni mä olin tykännyt vedestä, pienestä asti. Siis ihan kaikissa mahdollisissa muodoissa. Olin aina tykännyt uida, roiskia rapakoissa, juosta vesisateessa ja suihkutella kavereita vesipyssyllä. Eikä se koksaan ollut mulle niin kylmää, etteikö olisi voinut ainakin yrittää uimista. Äiti oli jopa vienyt mut joskus avantoon kokeileen. Mä olin laskeutunut tikkaita sen verran, että vettä oli polviin asti, ja juossut sit takas saunaan.
Nyt mä en enää tiennyt, miten oisin veteen suhtautunut. Se ei enää ollut tuttu ja turvallinen, omalta tuntuva elementti. Se oli pettäny mut pahemman kerran.
Se oli vienyt multa isän ja äidin.
Ne oli menny yhdessä veneilemään. Ihan kauniilla säällä, ei ollut edes tuullut kamalasti. Niillä oli ollut pelastusliivit ja kaikki mahdolliset turvavarusteet matkassa, mut jotain oli silti tapahtunut. Mulle ei oltu kerrottu sen tarkemmin, ku että ne oli vaan hukkunu. Kai ne luuli, että mä olin liian pieni kuulemaan koko juttua, vaikka oikeesti olin jo kaksitoista.
Vesi oli ollut mun koko elämä joskus aikasemmin. Mä olin uinu kilpaa ja menestynytkin siinä. Mut en kyllä enää. Enää mä en päässyt tämän lähemmäksi vettä. Pystyin kattoon sitä kauempaa, mutta…
Kännykkä alkoi piristä. Se soi vaativasti taskussa, eikä mun tarvinnut ees katsoa siihen tietääkseni, kuka sieltä soittaa. Hemmetin Hengaillaan pitäisi vaihtaa johonkin muuhun, en kestänyt kuunnella sitä enää. En nyt enkä minään muunakaan hetkenä, biisi oli aivan liian pirteä.
Vihdoin ja viimein se hiljeni. Ehdin jo miettiä, heittäisinkö sen typerän kapulan mereen äidin ja isän perässä, mutta en lopulta jaksanutkaan liikkua niin paljon. Kännykän kaivaminen taskusta olisi vaatinut käsien käyttöä, asennon vaihtamista ja ahtaan taskun kaivelua. En toki tahallani halunnut huolestuttaa veljeäni, joka oli melko todennäköisesti se äskeinen soittaja. Mutta kun… en tienny itsekään, miksi viihdyin yksin kaukana kotoa. Ei sellainen ollut mun tapaistani.
”No mutta, kukas pikku prinsessa se täällä yksikseen istuu?”
Ääni kuului niin läheltä ja niin yhtäkkiä, että pelästyin tosissani. Käännyin katsomaan, ja puhuja oli joku melko nuori mies. Sellainen tummatukkainen, lihava ja likaisiin vaatteisiin pukeutunut äijä, joka haisi viinalta. Siinä se vain seisoi laiturilla hajareisin, kädet puuskassa rinnalla ja tupakki hampaissa. Se tukki mun pakoreitin, enkä mä pitänyt sen katseesta yhtään. Se tuijotti mua pelottavan tiiviisti, sellanen laiska hymyntapainen kasvoillaan. Se ei käyttäytyny mitenkään erityisen uhkaavasti muuten, mutta mulla kulki kylmät väreet selkää pitkin. Jotenkin tiesin, ettei kaveri ollut ihan turvallinen tyyppi.
”Mun autossa ois lämmin”, se sanoi hitaasti. ”Siellä on paksu viltti etupenkillä odottamassa…”
Ei kai kännissä saanut autoa ajaa?
”Mee pois”, mä sanoin tuimasti.
”Noo, äläpä nyt”, mies sanoi ja tuli lähemmäksi. ”Meistähän voi tulla hyviäki kavereita. Tiiäkkö, mä tykkään aivan erityisen paljon touhuta lasten kans?”
Se tuli ihan viereen ja istui alas. Jalat suorana laiturin lankkujen suuntaisesti, ikään kuin se haluais estää mua pakenemasta. Vaikka eiköhän sen kintuista aika helposti yli päässyt. Nyt kun se oli lähempänä, näin ettei se ollutkaan ihan niin nuori kuin oli ensin näyttänyt. Oli se selvästi mun veljeä vanhempi, ja Kimi oli kuitenki kakskytneljä.
”Jos sä et mee pois, ni sitten mä meen.”
Nousin tosi ketterästi ylös laiturilta, pääsin jopa äijän jalkojen yli, mutta sitten se tarttui mun pitkän villatakin helmasta kiinni.
”Odotapa, tyttö”, äijä sanoi. ”Mä tuun sun mukaan. Me mennään yhdessä nyt.”
Sitten se jo nousikin, enkä mä osannut tehdä yhtään mitään. Mua pelotti. Koko ajan se tyyppi piti mun villatakista kiinni, sitten yhtäkkiä sen toinen käsi eksyi mun lantiolle. Hyi että… hyi että… Äijä seisoi tosi lähellä mua, toinen käsi puristi villatakkia ja toinen hipelöi kylkeä… silitteli hellästi. Yritin kattoo sitä äijää niin murhaavasti kuin osasin, mut ei se mitään tajunnu. Mietin kyllä karkuun lähtemistä, mutta se äijä piteli mun takista niin tiukasti kiinni, etten saanu sitä riuhtaustua. Mitä hittoa se halusi musta?
Miehen hengitys haisi niin viinalta, että mun piti kääntää pää taaksepäin.
”Noin ne kiltit tytöt käyttäytyy”, se sanoi mulle. Käsi lähti liikkumaan ylöspäin, kunnes peukalon kärki oli mun vasemmalla tissillä. Yritin taas repäistä itseni irti, mutta kaverin ote villatakista tiukkeni. ”Ptruu! Äläpä nyt karkaa minnekään. Mä vaan katon, miten upealta sä näytät. Tiedätkös, ettei kaikilla pikkutytöillä oo näin nättejä tissejä?”
”PÄÄSTÄ IRTI!” kirkaisin ja onnistuin tönäisemään miestä. Toisella kädellä tartuin siihen käteen, millä se hiplasi mua, ja puristin sitä kynsilläni niin lujaa kuin näpeistä lähti. Onneksi mun kynnet oli aika pitkät, niin se taatusti myös tuntui.
”AUH! HULLU KAKARA!” äijä huusi ja joutui irrottamaan otteensa mun villatakista. Se riitti. Mulla oli niin hirveä hätä, että liikuin varmaan nopeammin kuin ikinä ennen. Livahdin äijän ohi ja pinkaisin kohti kaupungin asfalttia. En tiennyt yhtään, mihin olisin mennyt, kun kotikaan ei ollut ihan tässä lähellä. Nyt oli tärkeintä vain saada se hullu karistettua kintereiltään.
”Hei, mihin sä luulet olevasi menossa?”
Laituri tömisi mun takana, kun se otti jalat alleen. Helvetti, eikö missään enää ollut ihmisiä? Ei kai kello vielä niin paljon ollut, että kaikki ois nukkumassa? Pakkohan nyt jonkun oli tulla auttamaan! Juoksin kohti kaupungin kerrostaloja niin kovaa kuin jaksoin, eikä äijä ainakaan vielä ollut saanut mua kiinni. Se oli joku ällö räkäjuoppo, mä olin urheilija. Helvetti, entä jos se tappais mut? Tekiskö se niin?
Mä ehdin justiin juosta kerrostalojen väliin, puikahtaa ensimmäiselle sivukujalle ja sitten toisen kerrostalon taakse, kun mun puhelin alkoi piristä. Voi hitto, jos se äijä oli vielä jossain lähettyvillä, nyt se löytäisi mut taas. Kaivoin kännykän esiin niin hädissäni, että olin vähällä tiputtaa sen maahan, mutta sain pidettyä sen näpeissäni. Näytössä vilkkui veljeni nimi.
”Tiia täällä, älä pliis ala saarnaan, mullon oikeesti hätä”, kuiskasin äkkiä puhelimeen, enkä meinannut saada ääntäni kunnolla hallintaan.
”Missä sä oot?” Kimi kysyi heti tuimaan sävyyn.
Olin hetken hiljaa ja keskityin kuuntelemaan. Kuulin edelleen lähestyvät askeleet, vaikkei se äijä enää juossutkaan. Se oli kai tajunnut, että olen pysähtynyt jonnekin lähistölle. Lähdin hipsimään mahdollisimman hiljaa kauemmas, vilkuillen samalla vauhkona ympärilleni. En halunnut pitää kauheasti ääntä.
”Tiia, vastaa mulle!” Kimi hoputti puhelimen toisessa päässä. ”Mä oon ajellut koko illan ympäri kaupunkia ja etsiny sua. Mä tuun sinne ihan heti.”
”Venesataman lähellä”, kuiskasin pitäen samalla kättä suuni edessä. ”Yks hullu mies lähti jahtaan mua, se kulkee mun perässä.”
”Siis mikä mies?” Kimi kysyi hätäisesti.
”En mä tiedä, se tuli lääppiin mua ja… se... sano et mun pitäis tulla sen autoon ja et se tykkää touhuta tällasten lasten kans.”
Kimi kirosi hiljaa.
”Kuule, mä en ole kovin kaukana. Lähe käveleen kohti elokuvateatteria, mä nousen autosta sua vastaan. Kaitsu on mun matkassa, et jos se äijä vielä seuraa sua. Älä missään nimessä sule puhelinta.”
”Niin mut se kuulee mut paremmin, jos puhun sulle”, mutisin niin hiljaa kuin kykenin, miettien samalla, missä ihmeen suunnassa se elokuvateatteri oikein olikaan. Mun oli pakko pysähtyä hetkeksi, vaikka kaikki vaistot käski pysyä liikkeessä. Mutta suin päin ryntäilemällä eksyisin vain loppujen lopuksi, enkä olisi erityisen vaikea saalis sille hullulle. Puhelimen läpi kuulin, miten Kimi paukautti auton oven kiinni. Se kai lähti kulkemaan nyt venesatamalle päin.
Kun olin rauhoittunut tarpeeksi, hoksasin lopulta, mihin suuntaan mun piti lähteä. Nopein tie olis toriaukion läpi suoraan teatterille, joten ei auttanut kuin purra hammasta ja palata näkösälle. Sieltä Kimikin minut helpoiten näkisi. Pidin puhelinta koko ajan korvalla, kun hipsin mahdollisimman äänettömin askelin takaisin toriaukiota kohti.
Yhtäkkiä pistin merkille, etten kuullut enää kenenkään askeleita. Olinko onnistunut karistamaan tyypin kannoiltani? Olihan se mahdollista. Aukio häämötti jo kujan toisessa päässä, katulyhtyjen valo näkyi suoraan edessäni. Kohta olisin Kimin luona… ihan kohta… eikä hän antaisi kenenkään koskea minuun.
Olin noin puolimatkassa, kun matelemalla ajava auto pysähtyi suoraan kujan päähän, aukion laidalle. Se oli valkoinen, vanha ja ruosteinen, jossa toinen takavalo vilkutti. Se ei ollut tutun näköinen, Kimin auto oli punainen Pösö. Yhtäkkiä muistin, että se äijä oli yrittänyt houkutella mua autoonsa.
Joku nousi kuskin paikalta. Eikä se ollut kuka tahansa, vaan se sama äijä. Katselin kauhuissani, kun se kiersi auton ja lähti tulemaan mua kohti.
”Kimi, mä en pääse”, kuiskasin puhelimeen ja lähdin kulkemaan takaperin. ”Se tuli.”
”Onks toi valkonen romuläjä sen auto?”
”Joo.”
”Mä oon siinä ihan heti, nähään kohta.”
Ja sitten hän sulki puhelimen. Nostin luurin pois korvaltani, työnsin sen äkkiä takaisin taskuun ja huomasin, että äijä oli päässyt jo aivan vierelleni. En ehtinyt tehdä mitään, kun se jo painoi mut lähintä betoniseinää vasten. Se naureskeli hiljaa, haisi kerta kaikkiaan kuvottavalle ja toi naamansa ihan liian lähelle mun kasvoja. Se ei satuttanu mua, piti vain käsivarsista kiinni ja puristi niitä seinää vasten. Yhtäkkiä tunsin, miten mies nosti polvensa mun reisien väliin, niin ylös kuin pystyi.
”SAATANAN HULLU!” mä karjuin, vaikka tiesin, ettei saanut kiroilla. ”PÄÄSTÄ IRTI MUSTA!”
Salamannopeasti äijä irrotti toisen kätensä mun käsivarresta ja läimäytti lujaa poskelle. Sitten se painoi taas mun käsivarren seinään.
”Noin nätin tytön ei sovi puhua rumia”, mies sössötti humalaisesti. ”Anna sedälle nyt pikkasen hellyyttä… jokainen ihminen tarvitsee läheisyyttä. Tiesitsä?
”HEI! Se käski päästää irt!” kuului yhtäkkiä tutun kuuloinen huuto. ”Mitä vittua sä luulet tekeväsi?”
Näin, miten kaksi miestä tarrasivat kiinni ahdistelijaan, repäisivät sen irti ja paukauttivat seinää vasten. Kimi ja sen miesystävä oli molemmat vahvoja miehiä, joille se läski köntys ei todellakaan pärjännyt, ja siihen se jäi pihisemään litistyksiin. Minun oli pakko kääntää katseeni pois, kun siihen vihdoin oli mahdollisuus.
”Älkääs nyt, pojat, älkää”, äijä yritti anella ja kiemurteli samalla vapaaksi. Näin, miten Kaitsu, Kimin miesystävä, irrottautui ja jätti veljeni kamppailemaan sen kusipään kanssa. Kaitsu piti katseensa koko ajan miesten kamppailussa, mutta kaivoi myös puhelimensa esiin.
”Moi, tässä Kai Nieminen, tarvittais poliisia”, se sanoi.
*
Kun pääsimme kotiin, Kimi istutti mut ensimmäisenä sohvannurkkaan, kietoi mustan muumikuvioisen viltin mun ympärille ja hipsi keittiöön kiehauttaakseen teetä. Kai seurasi perässä, tarttui veljeäni hellästi vyötäisiltä ja kuiskasi jotain sen korvaan. Kimi nyökkäsi, jätti Kain hääräämään sen teen parissa ja tuli sitten mun seuraksi sohvalle. Se kömpi mun viereeni, veti syliinsä ja rutisti. Me ei vähään aikaan edes puhuttu mitään, kumpikin vain yritti koota itseään. Musta tuntui, että Kimi oli vielä järkyttyneempi ku mä itse olin, koska mulla oli lähinnä semmoinen tyhjä olo. En osannut ajatella just nyt mitään. Ehkä kauhu ja järkytys iskisi sit myöhemmin.
”Tiia, ethän enää lähe tuolla lailla keskellä yötä vaeltelemaan?” Kimi pyysi lähes kuiskaten. ”Tuu viimestään yhdeksäksi kotiin niin ku tähänki asti.”
”Anteeks, Kimi”, mä mutisin, ja sillon mua alko ensimmäistä kertaa itkettää. Siis kun tajusin, miten mun oli täytynyt pelästyttää Kimi. Se oli joutunu oleen musta vastuussa vasta noin kuukauden, siitä asti kun äiti ja isä kuoli, ja se pelkäs koko ajan ihan hirveesti, että mulle sattuis jotain. Se ei ollu tottunu kantaan musta näin suurta vastuuta. Ja nyt mä olin törkeesti vaan uhmannu kotiintuloaikoja, jättäny sen viesteihin ja puheluihin vastaamatta ja ajautunu tällasiin ongelmiin.
”Kaikki hyvin”, Kimi vastasi. ”Se äijä lähti kyttien matkaan, ja sä oot turvallisesti kotona.”
Niin, onneksi sentään.
