Nimi: Kuninkaan värit
Kirjoittaja: Crysted
Fandom: Hobbit
Ikäraja: S
Paritus: Bard/Thranduil
Yhteenveto: Kultaisten teiden sanotaan kulkevan keskeltä. Kultaisen sanotaan olevan kuninkaan väriDisclaimer: En omista muuta kuin mielikuvitukseni, enkä saa tästä rahaa yms.
A/N: Osallistuu haasteisiin
Fandomkohtaiset OTP:t -haaste ja Ficlet300 sanalla kirjoitus.
Kaksi kuningasta -sarja:
1. Kuninkaan värit, S 2.
Kuninkaan velvollisuudet, S
3.
Kuninkaan uhma, K-11
4.
Kuninkaan rohkeus, K-15
5.
Kuninkaan rakkaus, K-18
6.
Kuninkaan julkisuus, S
7.
Kuninkaan kaipuu, S
8.
Kuninkaan rauha, S
Kun Bard heilautti teltan oviaukon kankaan pois tieltään, hän äkkäsi vain yhden asian. Yhden henkilön. Platinanhohtoiseen viittaan pukeutuneen miehen vaaleat hiukset laskeutuivat alas miehen selkää täydellisessä järjestyksessä. Bard ei voinut olla tuntematta pientä kateutta haltijoiden uskomattomista hiuksista, vaikkei välttämättä itse kestäisikään niin pitkiä kutreja. Haltijakuningas oli kumartunut pöydän ääreen, luultavasti kirjoittaakseen jotain. Niin tämä oli tehnyt viimeiset muutamat päivät. Bard käveli mahdollisimman hitaasti miehen luokse ja kurkisti tämän olan yli. Käsin nidotun vihon sivulla oli muutama rivi koukeroista kirjoitusta.
”Jousimies Bard”, haltijakuningas totesi, nostamatta katsettaan liikkuvasta kynästä. Bard vilkuili ympärilleen nähdäkseen oliko lähistöllä peilejä, joista haltija olisi voinut hänet nähdä, mutta hän ei huomannut edes heijastavaa kattilaa. Beesi telttakankaan eristämä huone oli todella minimaalinen, yksinkertainen ja pelkistetty. Lukuun ottamatta pöytää ja mahtipontista tuolia, jossa Thranduil istui paraikaa, huone oli tyhjä. Huoneen alastomuus vain korosti huoneen arvokkainta asiaa. Kuningasta itse.
”Mitä kirjoitat?” Bard kysyi ja katui heti sanojaan muistaessaan kenelle oli osoittanut sanansa. Haltijakuningas antaisi hänelle vastaukseksi luultavasti vain ilkikurisen ilmeen.
Hetken aikaa Bard luuli, että Thranduil lopettaisi kirjoittamisen ja antaisi hänelle täyden huomionsa, mutta tämä irrottikin kynän terän pergamentista vain kastaakseen sen syvänmustaan musteeseen. ”Lue itse”, tämä tokaisi.
Bard laittoi kätensä puuskaan ja odotti, että mies tajuisi virheensä. Thranduil kuitenkin vain jatkoi kirjoittamista. Bard köhäisi, mutta haltijakuningas ei ollut huomaavinaankaan. Ilmeisesti tämä olikin kehottanut häntä lukemaan tekstin vain, koska tiesi, ettei Bard tajunnut tuon taivaallistakaan haltijakielestä. ”En minä osaa haltijakieltä.”
Thranduil kohotti vihdoin katseensa Bardin puoleen ja hymyili hänelle merkitseväisesti. ”Tiedän.”
Brad pyöräytti silmiään ja lähti kävelemään teltan suulle.
”Kultaisten teiden sanotaan kulkevan keskeltä. Kultaisen sanotaan olevan kuninkaan väri”, Thranduil lausui lumoavalla äänellään. Ensin Bard luuli, että tämä kertoi hänelle mitä oli kirjoittanut vihkoonsa, mutta käännyttyään hän ei ollut enää varma, sillä haltijakuningas katsoi suoraan häneen. ”Minä en pidä kultaisesta. Platinasta, hopeasta, ruskeasta kyllä…” Thranduil piti pitkän tauon ja katsoi Bardia arvioiden. Bard vilkaisi itseään ja muisti pukeutuneensa ruskeaan asukokonaisuuteen, hopeinen jousikotelo olallaan. ”Mutta en kultaisesta. Voin käyttää sitä koristeena, mutta en pelkästään. Kultainen on liian tavallinen, liian… ennalta arvattava.” Thranduil kallisti hieman päätään ja katseli Bardia läpitunkevasti, kuin tietäen jokaisen salaisuuden ja ajatuksen, joka hänen päässään oli. Bard tunsi jalkojensa liimautuneen lattiaan. Haltijakuninkaan valloittava ääni oli kuin epäaineellista huumetta. ”Ja minä en pidä ennalta arvattavasta”, tämä lopetti lauseensa. Bard ei saanut silmiään haltijakuninkaan salaperäisistä sinertävistä silmistä, jotka porautuivat Bardin omiin kaivaen jokaisen ajatuksen sieluineen esiin. Viimein Thranduil hymähti omahyväisesti ja kääntyi vihkonsa puoleen.
Brad ei ollut aivan varma mitä haltijakuninkaan sanat tarkoittivat, mutta hänen suupielensä kääntyivät pieneen hymyyn. Hän odotti hetken, että Thranduil kääntyisi, mutta tajutessaan sen olevan vain toivekuvitelmaa, hän jätti haltijakuninkaan yksin mietteisiinsä.
Kuullessaan telttakankaan kahahtavan takanaan, Thranduil käänsi päätään hieman nähdäkseen teltan suuaukon lepattavan Bardin lähdön merkiksi. ”Kuten et sinäkään”, hän totesi ja kääntyi takaisin kirjoitustensa puoleen.