Vaihdokkaista hyvää iltaa!
Haa, lisää Heikki/Kalevia. Täytyy myöntää, että minulla oli vähän vaikeuksia päästä tähän tekstiin sisälle, koska hahmot ja heidän tarinansa ovat suurimmaksi osaksi vieraita ja kohtausten aikajana on pitkä ja minulle avaintapahtumiltaan hämärä. Homma kuitenkin helpottui, kun päätin lukea ja käsitellä näitä raapaleita yksittäisinä kohtauksina ilman paineita kokonaiskuvan rakentamisesta. Siinä sivussa kokonaiskuvankin ääriviivat alkoivat sitten hieman hahmottua, vaikka vieläkin olen toki ihan pihalla niistä kaikista vaiheista, joita kaksikko on suhteensa varrella käynyt läpi. Helppo ei heidän tiensä selvästikään ole ollut! On jotenkin hätkähdyttävää, miten vuoden 2014 lokakuuhun sijoittuvassa tekstissä mainitaan Heikin olevan Katariinan kanssa, ja sitten vuoden 2019 huhtikuussa Heikki herää Katariinan vierestä. Monta vuotta välissä, ja yhä miehet haikailevat toistensa perään, huhhui!
Ensimmäisessä raapaleessa on sellaista jännää epävarmuutta, kun loikoillaan seksin jälkeen lähekkäin ja mietitään, mitä seuraavaksi. Saako olla lähellä ja koskettaa, vai pitäisikö nousta ja lähteä? Selvästi jokin on muuttunut tai ainakin muuttumassa, kun Kalevi ei enää suhtaudu niin jyrkästi siihen, että seksi on pelkkää seksiä. Minulle jää lukemisesta jotenkin kaihoisa olo, sellainen kuin koettaisi tavoittaa jotain mikä häilyy hetken verran aivan lähellä mutta on todellisuudessa kuitenkin niin kaukana. Enpä kadehdi Heikkiä tässä tilanteessa, kun yhteinen hetki loppuu niin kovin nopeasti. On muuten mielenkiintoista, miten Heikin mietteissä on aistittavissa samaa kuin Kalevin mietteissä tuossa
Nää vitun tunteet -tekstissä, jonka luin tätä ennen. Molemmat jätkät taitavat olla ihan yhtä solmussa, ja jonkinlaista keskusteluyhteyden vajavaisuuttakin on kenties havaittavissa!
Toisessa raapaleessa kiidetään tunteiden vuoristorataa kosto- ja sovintosuudelmien tahdissa. Tavallaan ymmärrän Kalevin yhtäkkisen kostonhalun, koska humalassa estot hälvenevät ja Kalevi ihan oikeutetustikin kokee epäreiluksi sen, että hänen suhteensa Riiaan päättyi, vaikka Heikki yhä vain larppaa onnellista Katariinan kanssa. Tilanne ei ehkä ole ihan noin yksioikoinen, mutta kyllä se silti tuntuu vähän epäoikeudenmukaiselta Kalevia kohtaan näin aiempia tapahtumia tuntemattoman lukijan näkökulmasta. Eelin suuteleminen ei ehkä ole fiksuin ratkaisu tilien tasaamiseksi, koska selvästi se aiheuttaa pahaa mieltä paitsi Heikille, myös Kaleville itselleen, mutta humalassa ja hetken mielijohteesta ihminen voi tehdä kaikenlaista harkitsematontakin. Tuo kahdenkeskinen hetki ja suudelma on ihana, mutta tämä loppu pudottaa taas lujaa maan pinnalle:
Mun piti suudella Tinoa ja Patrikia pelastaakseni meidät molemmat, ja silti mä hävisin kaiken.
Auts.
Kalevin ja Heikin välinen säätö on kuluttavaa varmaan jo itsessäänkin kaikessa vaiheilussaan ja epävarmuudessaan, mutta vielä kuluttavampaa se varmaan on, kun se pitää pitää vielä salassakin.
Kolmas osa on yksi lemppareistani! Ihanan lennokas zombitaistelu-uni, varsinkin kun se on kirjoitettu niin, ettei mikään kerronnassa viittaa uneen. Kyse voisi oikeasti olla jostain hurjasta zombimaailmanlopusta tai vaikka siitä, että Heikki ja Kalevi pelaavat Pleikkarilla todentuntuista zombipeliä.
Tykkään hirveästi! Tällainen suorasukaisesti kuvattu toiminta on mukavaa luettavaa. Herääminen on kyllä tosiaankin aikamoinen potku vatsaan... Ei siksi, että zombitodellisuus sinänsä olisi parempi kuin tositodellisuus, mutta siksi, että unessa Heikki ja Kalevi ainakin ovat yhdessä ja rakastavat toisiaan. Ehkä unen arjesta poikkeava ympäristö heijastelee Heikin tuntemuksia siitä, miten mahdotonta hänen on saada Kalevia. Ennemmin tapahtuu zombivallankumous. Voi että. Vähän minua kävi myös kutkuttamaan tuo Katariinan osuus, koska hänkin saattaa elää aikamoisessa valheiden verkossa, hui.
Neljäs rapsu on ihanan leppoisaa luettavaa ja tasapainottaa kivasti edellisen osan zombitaistelua. Voi unista Heikkiä, ja voi Kalevia jonka huomaavaisuus uhkaa jäädä vaille arvostusta! Onneksi Heikki kuitenkin lopulta herää ja menee Kalevin seuraksi. Haluan uskoa, että Heikki hyvittää hitaan heräämisensä suloisilla suudelmilla, ja loppu antaakin ymmärtää niin. Ihanaa että kaksikolla menee hyvin ainakin tässä aamuhetkessä! Tämä osa erottuukin aiemmista sillä, ettei tässä ole havaittavissa sellaista epävarmuuden, kielletyn rakkauden ja kaipuun varjoa. Tavallaan tämä on kiva käännekohta tässä sarjassa, kun lopuissakin raapaleissa liikutaan melko onnellisissa tunnelmissa.
Viidennen raapaleen uuden vuoden vastaanotto on ihana. Tulee sellainen fiilis, että uusi vuosi todella alkaa erilaisissa ja hyvissä merkeissä, kun Kalevi ehdottaa julkista suudelmaa. Se on selvästi iso juttu molemmille, kun he eivät sellaista aiemmin ole tehneet ja suhdetta on piiloteltukin. Sen ehdottaminen vaatii varmaan aikamoista uskallusta Kalevilta, ja siihen peilaten onkin ihanaa, miten varmalta ja vakaalta mies vaikuttaa! Tuntuu siltä, että hän on todella valmis ottamaan tämän seuraavan askeleen juuri Heikin kanssa. Se ehkä omalla tavallaan korostaa Kalevin sitoutuneisuutta, vaikkei suhteen julkisuus mikään itseisarvo olisikaan. Voi että, onneksi Heikki heittäytyy mukaan ja pari saa jakaa unohtumattoman uudenvuodensuudelman!
Kuudennessa osassa on mukavan seesteinen tunnelma. Vaikka Heikkiä hermostuttaa ja väärinkäsitys on vaarassa syntyä, siitä selvitään kuitenkin puhumalla ja molemminpuolisella kunnioituksella. Kaksikon välisestä kommunikaatiosta välittyy sellainen tunne, että he ovat kypsiä ja aikuisia, tuntevat toisensa ja osaavat keskustella keskenään. Ymmärrän hyvin, että Heikki jännittää sukunimiasian esiin ottamista, koska onhan kyseessä merkittävä muutos, josta ehkä pitääkin jossain vaiheessa keskustella. Naisen ja miehen välisessä avioliitossa tuntuu yhä toisinaan olevan selviö, että nainen ottaa miehen nimen, mutta samaa sukupuolta olevilla mitään ennakko-oletuksia ei ole. Ihanaa että Heikki ja Kalevi päätyvät yhteisymmärrykseen nimiasiassa. Toive yhteisestä perhenimestä on ymmärrettävä ja samaistuttava. Eloharju ja Harjula eivät tosiaankaan sopisi yhteen oikein mitenkään päin.
Viimeinen raapale päättää tämän sarjan oikein toimivasti harmonisella tulevaisuudennäkymällään. On mukavaa saada selville, että Heikki ja Kalevi saavat kuin saavatkin lapsia, kun niistä aiemmin on puhetta. Sekin on mukavaa, että heillä on ilmeisen läheiset välit ainakin Iivariin. Ja toisiinsa tietenkin, kaikkien vuosien jälkeenkin! Ehkä koettelemukset ovat vihdoin jääneet taakse, ja pariskunta saa nauttia leppoisasta yhteiselosta puutarhakeinussa kirjoja lueskellen ja tietysti vähän toisiaan hellien. Lämmittää sydäntä, että heidän välillään on hellyyttä ja kipinää vielä vuosikymmenten jälkeenkin. Hauskaa on muuten se, miten Kalevi lukee tabletilta! Varmasti nykyajankin vanhukset käyttävät älylaitteita (oma mummonikin pelailee tabletilla), mutta vielä tutumpia ne varmasti ovat meille tulevaisuuden vanhuksille, jotka olemme kasvaneet teknologian parissa.
Kääk, nyt pitää rientää unten maille, mutta kiitoksia kovasti tästä sarjasta, tykkäsin!
-Walle
