Kirjoittaja Aihe: Kukkahauta | S | dystopia  (Luettu 1346 kertaa)

Lyra

  • ***
  • Viestejä: 1 984
Kukkahauta | S | dystopia
« : 25.01.2020 15:33:28 »
Ficin nimi: Kukkahauta
Ikäraja: S
Varoitukset: -
Kirjoittaja: Lyra

Summary: Kukista nousee makealta lemuava tuoksu.

A/N:
Aikajärjestyksessä:
Yhden yön rutto, S
Kasvikaupunki, S
Asfalttipolku, S
Kukkahauta






KUKKAHAUTA




1.
Kukista nousee makealta lemuava tuoksu. Se turruttaa hajuaistin, kunnes en voi haistaa mitään muuta. Tuoksu on leijunut ilmassa jo tunteja, mutta vasta nyt minä näen kukat. Ne levittäytyvät kirkkaan värisinä silmänkantamattomiin. Me kävelemme lähemmäs. Karra edeltä, kuten aina, mutta Naakka aivan hänen kannoillaan. Terä on väsähtänyt ja puristaa Helinän kättä. Lieska ja Täplä jaksavat vielä juosta ympäriinsä minun ja Seilan jaloissa.

Ihmiset ovat kuolleet kauan sitten, sillä ne ovat muuttuneet maaksi. Muistan pienet haudat Jokivarressa, jotka ovat ajan saatossa peittyneet ruohoon. Tätä hautaa peittää suuri kumpu, joka on täynnä kukkia, samanlaisia kuin niityt sen ympärillä. Haju on huumaava ja katkera.

2.
Ihmiset ovat olleet kuolleita pitkään, mutta vain osa heistä. Tajuan sen, kun tulemme lähemmäs ja näemme ruumiit kukkien joukossa.
“Keitä nämä ovat?” Seila kysyy. Me kaikki ajattelemme samaa. Ovatko tässä ne ihmiset, jotka jättivät sen leirin, jossa me muutama päivä sitten olimme, taakseen?

Helinä peittää Terän silmät ja minä kiskon Lieskan ja Täplän selkäni taakse. Kenenkään niin nuoren ei pitäisi nähdä mitään vastaavaa. En tahdo itsekään nähdä näitä ruumiita, mutta minulla ei ole vaihtoehtoja.
“En usko”, Naakka sanoo vastaten kysymättömään kysymykseen. “Näitä on liian vähän.”
“Eivät ainakaan kaikki”, Karra lisää. “Mutta jos nämä ovat leiristä, niin kuljemme ainakin oikeaan suuntaan.”

3.

Me joudumme leiriintymään hautakummun viereen, sillä yö iskee yllättäin. Se on kuuma ja painostava yö ja kukkien tuoksu muuttuu entistä paksummaksi. Karra ja Naakka ovat raahanneet ruumiit kauemmas, pois näköpiiristämme. Niitä on vain yksitoista. Yksitoista kuollutta. Leirissä olisi ollut monin verroin enemmän ihmisiä. Se antaa toivoa, mutta ruumiiden läsnäolo tuntuu ahdistavalta.

Lieska ei suostu nukahtamaan. Helinä kuiskuttelee hänelle pitkään pimeän laskeuduttua. Teränkin hengitys on epätasaista. Minäkään en voi nukkua, joten otan ensimmäisen vahtivuoron. Helinän käydessä nukkumaan vierelleni minä kuuntelen tuulen hiljaista helinää kukkien lehdissä. Pian se peittää alleen muiden hengityksen.

Kuu paistaa tummalta taivaalta ja sen valossa näen lähestyvät hahmot.

4.
Tökkään Helinän hereille.
“Shh”, minä kuiskaan heti. Helinä avaa silmänsä ja viittaan päälläni kohti kaukana seisovia hahmoja. Me emme ikinä sytytä tulta yöllä ja olemme leiriintyneet aivan hautakummun vierelle. On mahdollista, ettei meitä ole vielä nähty.

Helinä nyökkää. Hän ymmärtää heti tilanteen. Minä kumarrun ja ryömin kohti Naakkaa. Naakka säpsähtää, mutta ymmärtää olla hiljaa. Me katselemme hahmoja kaukaisuudessa kukkapellolla. En ole edelleenkään varma, onko meitä nähty, mutta hahmot eivät näytä lähestyvän.

Tuuli kahisee kukkien joukossa. Se kuljettaa mukanaan sanoja.
“He eivät voi olla kaukana”, miehen tumma ääni sanoo.
“Heillä on lapsia mukana”, toinen mies vastaa. “Mutta heitä on vain kahdeksan.”

5.
Tajuan heti, että he puhuvat meistä. Säikähdys tuntuu kylmältä ihollani. Mitä he haluavat? En tunnista ääniä. Erotan pimeässä vain neljä hahmoa, mutta heitä saattaa olla enemmänkin. Helinä on ryöminyt Seilan luokse ja yhdessä he ovat herättäneet lapset ja Karran. Kaikki ymmärtävät olla hiljaa ja makuulla. Minä nojaan kukkaiseen hautaan ja toivon, ettei minua voi nähdä. Sydämeni hakkaa rytmiä korvissani asti.

“Emme löydä heidän jälkiään pimeässä”, nainen sanoo. “Meidän pitäisi leiriintyä.”
“Tämä on huono paikka leiriintyä”, ensimmäinen mies sanoo. “Palataan joelle.” Kukaan ei vastustele ja pian hahmot katoavat takaisin pimeään. Minä uskallan jälleen hengittää ja katson Helinää, jonka kasvot ovat kalvenneet.

6.
Me jatkamme matkaa heti, kun reput on jälleen pakattu. Karra kantaa Terää selässään ja Naakka Lieskaa. Täplä tahtoo kävellä itse, mikä on hyvä, sillä en usko, että kukaan muu meistä jaksaisi kantaa lasta selässään. Meitä ajaa eteenpäin pelko. Vaikka olemme kävelleet koko edellisen päivän, emme voi pysähtyä.

Vasta kun olemme kävelleet tunteja, uskallan avata suuni.
“Mitä he tahtovat meistä?” kysyn kuiskaten, vaikka olemme jo todella kaukana.
“Ei aavistustakaan”, Naakka vastaa. “Heidän täytyy olla kaupungista.”
“Meillä ei ole mitään arvokasta”, Seila sanoo.

Meillä ei todella ole mitään arvokasta. Kukaan ei käytä enää rahaa ja meidän tarvikkeemme ovat kuluneita ja ruokavarastot vähissä.

7.
Kukkien peittämä hautakumpu on kaukana takana auringon noustessa. Ilma on muuttunut viileämmäksi ja, vaikka kukkien tuoksu leijuu edelleen ilmassa, se ei enää ole yhtä huumaava. Polku, jota kuljemme, on vanha ja se nousee hitaasti mäenrinnettä. Väsymys painaa raajojani, mutta emme uskalla pysähtyä. Kannan Täplää selässäni ja pyyhin hikeä otsalta.

“Jaksatko sinä?” Karra kysyy. Hän on kävellyt vierelleni ja hänen askeleensa näyttävät keveiltä. Haluaisin kovasti nyökätä, väittää että jaksan, vaikka todellisuudessa en.
“Minä voin kantaa Täplää välillä”, Karra sanoo, ennen kuin ehdin vastata. Me vaihdamme, Karra saa Täplän ja minä Karran repun.

Me tavoitamme mäen huipun. Alhaalla aukenee sinisenä kimaltava meri.
« Viimeksi muokattu: 26.01.2020 22:33:09 kirjoittanut Waulish »