Apua, olen ihan sanaton. En odottanut, että saisin synttäritekstiä keneltäkään, joten tämä todellakin yllätti ja piristi tälleen töiden jälkeen.
Ja voi että, millaisen tekstin oletkaan saanut aikaiseksi! Ensinnäkin, tykkään julmetusti Emil-nimestä ja pystyn samastumaan häneen pelottavankin hyvin. Tää koko teksti tuntuu ikään kuin heijastelevan mun omaa elämää. En käsitä, miten pystyit niin osuvasti yhdistelemään ne mun synttäritoiveet, angstiin taipuva originaali, johon sisältyy Undertale. ♥ Todella luova idea, ellen sanoisi. ^^
Ilta alkoi hämärtää, mutta Emil ei viitsinyt nousta tietokoneelta sulkeakseen sälekaihtimia. Niiden takana syyssade juovitti ikkunaan mutkittelevia raitoja. Puiden varjot kallistuivat jyrkästi pohjoistuulessa. Ruudulla kaksi karkeapikselistä luurankoa vitsaili keskenään. Emil ei jaksanut piristyä monesta asiasta, mutta nuo hassut pikku hahmot saivat hänet usein hymyilemään tahtomattaankin.
Tämä on hyvin onnistunut aloitus tekstille. Ihastuin ikihyviksi, kun syksy nousee tässä vuodenaikana heti esille ja ohjaa lukijan juuri siihen pimeiden ja sateisten syysiltojen tunnelmaan. ^^ Ja sitten jo tuo pelkkä maininta karkeapikselisistä luurangoista sai nostettua hymyn mun huulille, vähän samaan tapaan kuin Emilkin niihin reagoi tarinassa. Tää alku jo vavisutteli mua hyvin voimakkaasti, kun mä olen ihan oikeesti saanut synkkinä hetkinä pientä iloa juuri tästä kyseisestä Undertale-pelistä ja noista kahdesta mainiosta luurankohahmosta, samalla tavalla kuin Emilkin niistä piristyi.
Paquetten tavoin maininnat puhelimen tarpeettomuudesta tuntui mustakin hyvin tutuilta ja jotenkin pystyn sitäkin kautta eläytymään Emiliin niin täysillä. Musta on jotenkin tosi surullista, että tällaisina some-aikoina on niitäkin, joihin kukaan ei ota puhelimella yhteyttä, vaikka puhelin on ensisijaisesti tarkoitettu yhteydenpitoon. Tuo Emilin yksinäisyys tulee riipaisevan lähelle itseä. Mä tiedän kaikki noi tunteet, joita se käy tekstissä läpi ja jotenkin se vaan saa mut herkistymään, kun ei tollasta toivois kenellekään.
Pienempi luuranko sanaili nasevasti veljelleen, joka kaipasi huomiota osakseen. Emil osasi tavallaan samaistua hahmoon hyvin. Hänkin tunsi välillä jäävänsä täysin huomiotta. Tänäänkin hän oli katsellut ruokatunnilla pitkään erästä, jonka huomion kiinnittäisi hyvinkin mielellään. Mutta tuo toinen ei milloinkaan huomannut häntä, aivan kuin Emil olisi ollut näkymätön. Ehkä hän oli vain yksi massasta, olihan oppilaitos suuri ja ruokailussakin kerralla toistasataa ihmistä. Ei ollut kohtuutonta, jos hieman vetäytyvämpi poika jäi katseilta syrjään.
Tää toi omat kouluajat mieleen. Enkä voi vaan tarpeeksi korostaa, miten lähelle tää teksti mua tulee. Oon oikeesti ihan ällistynyt, miten osuvan tekstin olet mulle kirjoittanut. Vaikka angst on ehkä monille aika luotaantyöntävä genre, niin jotenkin tällaiset vaan uppoo muhun niin täysillä, koska tätäkin lukiessa musta alkoi vahvasti tuntua, etten ole yksin omien ongelmieni kanssa. Löysin tästä tarttumapintaa ja vaikka tarina onkin surullinen, niin itselle tää antaa tunteen siitä, että on muitakin samassa tilanteessa eläviä ja se ajatus yksistään saa mut tuntemaan itseni vähemmän yksinäiseksi.
Hänelle oli sanottu joskus, että jos hän itsekin yrittäisi, jotakin voisi tapahtuakin. Todennäköisemmin tapahtuisi jotakin kiusallista tai muuten vain ikävää, Emil ajatteli. Mutta mistä sen tiesi. Ehkä jonakin päivänä. Ehkä. Mutta se päivä ei ollut tänään.
Tää on jotenkin sellainen auts-kohta. Sitä aina tietää, että pitäisi alkaa itse yritteliäämmäksi, jos tahtoo elämäänsä jonkin muutoksen parempaan, mut se vaan niin sotii sitä omaa varautunutta ja syrjäänvetäytyvää persoonallisuutta vastaan ja aina siitä muutoksen hetkeä haluaa siirtää vaan myöhemmäksi ja myöhemmäksi, eikä sitä koskaan tule kuitenkaan toteutettua. Jotenkin tää kohta avasi omia silmiäni tietyille henkilökohtaisille asioille, jotka mun elämässä kaipaa muutosta.
Oho, kommentista muodostui hyvinkin henkilökohtainen. :'D En vaan käsitä, miten pystyit kirjoittamaan tekstin, joka on melkein kuin mun omasta elämästä. Vaikka tarinan aihe on raskas, niin mä pidän tästä ja tavallaan piristyinkin tätä lukiessani just noista syistä, jotka edellä mainitsin.
Kiitos hurjan paljon, että kirjoitit minulle tällaisen ihanuuden. ^^ Tämä on just osuva teksti mulle ja niin mun mieleen.
Pitää muuten vielä kysyä, onko Undertale sulle millään lailla tuttu vai teitkö taustatyötä tätä tekstiä varten? Musta oli hauska huomata, että olit yhdistänyt ne mun synttäritoiveet näin onnistuneesti. ^^
Tulen aivan varmasti lukemaan tämän vielä monta kertaa ja aika monesti sen tässä jo lukaisinkin ennen kommentoimista.
