Nimi: Taivaalla
Kirjoittaja: Avalanche
Beta: Ei ole
Ikäraja: S, joku tulkoon korjaamaan jos meni pieleen.
Fandom: Supernatural
Vastuunvapaus: En omista Supernaturalia, enkä yhtäkään ficin henkilöistä.
A/N: Tämä pieni ficinpalanen on kirjoitettu puoli kahdeltatoista sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, joten teksti ei välttämättä ole hirveän laadukasta. (Uhrasin yöuneni tämän pikku tarinan takia.)
Tulkitkaa ficci miten tahdotte. Arvostaisin kommentteja. (Toivottavasti en tule häpeämään tämän julkaisemista.)
Sinä yönä tähtitaivas oli kirkkaampi kuin aikaisemmin.
Dean Winchester katsoi haikeasti Impalan etupenkkiä. Tälläisinä hetkinä Castiel olisi ollut hänen kanssaan.
Istunut hänen vierellään, ja katsellut taivasta tuulilasin läpi, välillä katsahtaen Deaniin päin, mutta sen jälkeen kääntäen kirkkaansiniset silmänsä takaisin tähtitaivaalle.
Mutta enkeli ei ollut siinä. Dean kyhjötti yksin pellon reunaan pysäköidyssä autossaan. Pala nousi hänen kurkkuunsa. Kädet yrittivät puristua nyrkkiin.
Castiel oli poissa.
Sitä Dean ei voinut käsittää. Mies hautasi kasvonsa käsiinsä ja huokaisi. Hän toivoi, että Castiel tulisi takaisin, kuten enkeli on aina tehnytkin. Se ei kuitenkaan ollut mahdollista. Kukaan ei enää aikonut tuoda Castielia takaisin elävien kirjoihin.
Winchesterin veljeksistä vanhempi olisi voinut antaa koko elämänsä pois tuon trenssitakkiin pukeutuvan enkelin vuoksi.
Enkeliterä, muuta ei tarvittu. Peli oli jo menetetty. Castielia ei olisi pelastanut enää mikään.
Deanin koko maailma oli hämärtynyt kertaheitolla. Enää hän ei tiennyt, mitä tehdä.
Tarpeeksi pitkään surussa vellottuaan Dean vihdoinkin nosti katseensa takaisin taivaalle. Tähtitaivas ei ollut koskaan ollut niin häkellyttävä. Suuri, tavallistakin kirkkaampi tähti loisti keskellä taivaankantta. Niistä tuhansista tähdistä, vain se kiinnitti Deanin huomion.
Se kaikki valo, jonka Castiel oli aikoinaan Deanin elämään tuonut, sen enkeli oli myös ottanut mukaansa lähtiessään.
Mutta sillä hetkellä, Dean löysi valonsa.
Auringonpimennyskään ei kestä ikuisesti. Jossain vaiheessa, kirkkaus ottaa taas vallan.
Kaikki se Castielin ottama valo, oli taivaalla. Tuo tähti, oli Castielin.
Deanin kasvoille ilmestyi haikea hymy, hänen katseensa edelleen kiinnittyneenä tähteen.
"Cas..." hän henkäisi.
Mies oli varma, etteivät muut näkisi Castielin tähteä, sillä Castiel oli aina ollut Deanin enkeli.
Ja siinä hän oli oikeassa.
