Heikkouksia hulluudessa
S oneshot | sisältää harhoja, saattaa aiheuttaa ahdistusta
Teksti perustuu Ylen ja It's Alive Filmsin tv-sarjaan Sekasin.
En omista hahmoja tai ympäristöä. Tarina on täysin omani.
Oneshot10
”Hyde, ootko sä hereillä? Hyde?”Huone on pilkkopimeä, kun Hyde avaa silmänsä. Vain Papillonin raskas hengitys kaikuu pitkin kapean huoneen seiniä. Hyde ei jaksa kiinnittää huomiota huonetoveriinsa, vaan katsoo kohti valkeaa kattoa kuvitellen näkevänsä yllään tuikkivan tähtitaivaan, tai ainakin jotakin parempaa kuin osaston kalpean betonin.
Papillon sytyttää yövalon, jonka loiste kääntää pimeyden hetkessä keltaiseksi valoksi. Hyde kääntyy kohti Papillonin kirkkaudessa loistavia kasvoja. Toinen näyttää kovin nuorelta maatessaan kyljellään, hiukset sekaisin ja silmät vielä puoliksi unessa.
”Niin?” Hyde kysyy huokaisten. Papillon ei vastaa, katsoo vain huonetoveriaan silmästä silmään. Hyde puuskahtaa ärsyyntyneenä ja kääntää selkänsä Papillonille.
”Onko sulla röökiä?” Papillon kysyy lopulta. Hyden närkästynyt tuhahdus kuuluu paksun täkin alta, seuraa hetki hiljaisuutta, joka tuntuu Papillonin rauhattomasta luonteesta johtuen ikuisuudelta, mutta lopulta Hyde kierähtää vaivalloisesti ylös sängystään ja ottaa tupakka-askin yöpöytänsä laatikosta.
Papillon avaa ikkunan. Hyytävä ilma puskee heti sisään ja työntää tieltään raskaan sisäilman. Hyde sytyttää savukkeen ystävälleen ja jää toimettomana kylmään istumaan. Viileä pitelee kiinni Papillonista, tarttuu paljaisiin reisiin. Hydekin nousee seisomaan ikkunan eteen, ottaa tupakan ja sytyttää sen. Siinä he polttavat vierekkäin, katseet suunnattuina pimeään. Viima puhaltaa hiljalleen heidän huoneeseensa, pakkanen takertuu lakanoihin. Hiljaisuutta jatkuu minuutteja, ovat vain he, harmaa osasto ja kirkkaana tuikkivat tähdet.
Käytävältä kuuluu kolinaa eikä aikaakaan, kun ovi aukeaa niin tuttuun tyyliin, etteivät miehet kerta kaikkiaan voi erehtyä tulijasta. Kasperi, poikkeuksellisesti yövuorossa valtavine silmäpusseineen.
”Pojat, huoneissa ei polteta ja ikkunat pidetään kiinni talvipakkasilla! Saatana, ei tää oo mikään vankimielisairaala Siperiassa. Nyt nukkumaan siitä.” Kasperin äkäinen ääni on tavallista hiljaisempi, lähes äänetöntä suhinaa. Kaksikko kääntyy ympäri verkkaiseen tahtiinsa, sitten katsovat Kasperia ja toisiaan. Papillon ei edes yritä keksiä mitään nasevaa, tyylistään poiketen, kylmä yö on jäädyttänyt hänen ajatuksensa. Tupakat pitävät sihisevän äänen, kun ne sammuvat lumihankeen. Ikkuna kolahtaa kiinni ja lopulta myös ovi Kasperin perässä.
Hyde ja Papillon istuvat sängyillään, toisiaan vastapäätä ja nauravat. Nauru on niin hersyvää, liki maanista, että Kasperi koputtaa huoneen lasi-ikkunaa ja saa sen helisemään. Hyde ja Papillon jatkavat hauskanpitoaan äänettömästi, viestivät katsein kuin kaksi villieläintä. Ystävyys kumpuilee heidän välillään, osaston seinien sisälle kätkeytyvät sanat ovat vain heidän, heidän omaa mustaa huumoriaan, selviytymiskeino laitosmaisessa harmaudessa loisteputkivalojen alla.
Lopulta Papillon kierähtää talven kylmettämään petiinsä, vetää peiton päälleen ja lepää. Hyde istuu edelleen sängyllään, tuijottaa kalpeita reisiään ja tunnustelee sakeaa ilmaa ympärillään. Ahdistus käy hänen käsiinsä ja hän avaa ikkunan rakoselleen. Tuisku tulvahtaa hänen kasvoilleen ja tekee tupakan sytyttämisestä vaikeaa. Sitten Hyde nauttii, nauttii vain nauttimistaan, sankasta savusta keuhkoissaan ja siitä, kuinka mielen musta katoaa uloshengityksen mukana jonnekin kauas pois.
Keikkuminen rajapinnoilla, persoonallisuus häilyvä kuin tupakansavu, sellainen hän on. Elämä silkkaa sinkoamista hetkestä toiseen, veitsenterältä sekopäisesti leimuavaan illuusioon. Ja toisinaan on tämän kaltaisia päiviä, öitä, viikkoja, jolloin mikään ei tunnu miltään.
”Hyde, Hyde, Hyde, herää!” Papillonin käheä kuiskutus rikkoo osaston täydellisen hiljaisuuden.
”Niin? Mä olen niin hereillä kuin tällä lääkityksellä voi olla.” Hyde vastaa rauhallisesti, tyhjentäen jälleen itsensä pahasta. Savu jää pokkuroimaan huoneeseen, ennen kuin hän pakottaa sen ulos kädellään.
”Hattumies”, sanoo Papillon vain, tuijottaa kauhistuneena kohti huoneen laitoksenvalkoista kaapistoa. Pupillit ovat laajentuneet, hengitys on niin raskasta, että se yksin täyttää koko huoneen äänimaailman. Seesteinen hiljaisuus vaihtuu silkaksi pakokauhuksi, kun Papillon haukkoo helpotusta oloonsa, pitelee kiinni riuhtovasta pelostaan. Hyde katsoo vuoroin Papillonia, vuoroin lamaantuneen näköistä kaappia.
”Ei siellä mitään ole. Hullu.””Hattumies!” sanoo Papillon uudelleen, jo hieman voimakkaammalla äänenpainolla. Hyde katsoo hänen paniikkiaan, kunnes lopulta sammuttaa savukkeensa ja sulkee ikkunan. Niin rauhallisesti hän käyttäytyy, ettei edes sovi pelonsekaiseen huoneilmaan.
Hyde istahtaa Papillonin viereen, katsoo tämän kauhusta kalpeita kasvoja, laskee käden olkapäälle.
”Varo sitä, Hyde!”Papillonin ääni on vain pieni valittava narahdus, mutta se saa Hyden voimaan huonosti. Ahdistus kasvaa hänenkin sisällään, mutta Papillon tarvitsee apua. Hyde kertaa päässään Papillonin kohtausta miettien, mitä tällaisessa tilanteessa tulee tehdä. Pitäisikö kutsua Kasperi? Papillon ei todellakaan pitäisi siitä.
”Mä tiedän, miten Hattumies lähtee pois”, Hyde sanoo lopulta, kuin vapauttaen Papillonin tuskistaan. Papillon kääntää katseensa huonetoveriaan kohti, katsoo suoraan ruskeisiin silmiin apua anellen ja unohtaa hetkeksi vaatekaapissa vaanivan tumman hahmon. Hyde pitelee kiinni Papillonin kylmästä ja luisevasta kädestä, puristaa vain, mutta pojan hengitys on edelleen kiivas ja niin raskas, että Hyde pelkää Papillonin tukehtuvan.
Lopulta Hyde pyytää Papillonia väistämään ja tunkeutuu peiton alle tämän viereen. Edelleen Hyde pitelee kiinni ystävänsä kädestä, koettaen rauhoittaa raivokkaasti hakkaavaa sydäntä. Hän silittelee lempeästi kapeita sormia, tunnustelee pakokauhua koettaen takertua siihen ja ottaa sen pois. Kuluu useita sydämenlyöntejä, monia avuttomia henkäyksiä, silkkaa silittelyä, ennen kuin Papillonin harhakuva taintuu hiljalleen. Hyde tuntee, kuinka Papillon edelleen henkäilee raskaasti, puuskuttaa kuin äärimmilleen uupuneena, mutta Hattumies on jo poistunut vaatekomerosta.
”Tiedätkö, Hattumiehelläkin on heikkoutensa. Musta tuntuu, että Hattumies pelkää rakkautta.”