3.
Mikko
300 sanaa
Nykyään melkein mikään ei sujunut Iiron kanssa ilman, että piti vähän tapella. Luulisi pojan jo tähän ikään mennessä oppineen, etten minä antanut hänen astua veneeseen ilman pelastusliivejä ja kumisaappaita, mutta ei. Kai se oli vain jotain teini-iän kokeilua. Loppujen lopuksi hän onneksi ymmärsi, että veneily jäisi tältä iltaa väliin, mikäli hän ei pukisi sitä ”kamalaa, kirkkaanoranssia liiviä” päälleen.
”Joko nää tiiät, kauanko me aiotaan olla täällä?” Iiro kysyi ohjatessaan venettä rantaviivan suuntaisesti kohti hyväksi havaittua kalapaikkaa.
”Määhä sannoin jo kotoa lähtiissä, että ollaan pari kolome päivää”, vastasin.
”Se tarkottaa kahta tai kolmea”, Iiro sanoi. ”Me siis mennään kottiin joko keskiviikkona tai torstaina. Mut kumpana?”
”En tiiä vielä.”
Vaikka eiköhän tästäkin pitäisi kohtapuolin joku päätös tehdä, jotta Iiro lakkaisi ahdistelemasta minua tuolla kysymyksellä. Tiesin hyvin, että hän pitkästyi täällä korvessa, mutta olin välttämättä halunnut tuoda hänet tänne. Ensinnäkin siksi, että täällä oli pakko olla ilman teknologiaa, ja se tekisi varmasti hyvää Iirolle. Ja toisekseen siksi, että hän oli nykyään niin paljon poissa kotoa ja kavereidensa luona, etten ehtinyt juuri nähdä poikaani. Kaipasin yhteistä, kahdenkeskistä aikaa hänen kanssaan. Ja eiköhän Iirokin sitä kaivannut, vaikkei kyllä ikimaailmassa menisi myöntämään.
”Kylläpä tullee tummat pilivet tuolta vaaran takkaa”, Iiro totesi ja lopetti hetkeksi soutamisen.
”Niinpä näkkyy”, sanoin. ”Mää muka kattoin säätiedoista, ettei sen ukkosen pitäis tänne tulla… Mut mistäpä niistä ikinä tietää.”
”Voi nuo olla pelekät sajepilivetki”, Iiro totesi. ”Mut onko tässä jo hyvä paikka laskia katiska?”
”Souva vielä vähän matkaa.”
Jätin sanomatta, että kyllä nuo olivat selkeät ukkospilvet. Yleensä minä tiesin, jos ukkonen oli tulossa, ja nyt merkit olivat ilmassa. Ei se minua sinällään haitannut, mutta toisaalta kyllä tiesin, että kesämökkimme ei ollut se kaikkein turvallisin paikka ukkosella. Täytyi toivoa, ettei tuo pilvi tulisi aivan tähän kohdalle.
”Okei, voit pysähtyä tähän”, sanoin kun olimme päässeet tutulle kalapaikalle asti. Jostain kaukaa kuului etäinen ukkosen jyly.