Author: Silverness
Translator: Picca
Disclaimer: J.K. Rowling on kuningatar.
Rating: K-11
Genre: Romanssi, draama, haaveilu
Warnings: Lievää väkivaltaa, lievää slashia, cross-dressingiä, tyttömäinen Draco
Pairing: Harry/Draco
Vuosi: Dracon lapsuus, AU
Erityistä: Hallitseva Harry ja alistuva Draco (ainakin vihjauksia siihen)
Summary: Draco ei ole koskaan halunnut tehdä asioita, joita kahdeksanvuotiaat pojat tekevät. Pojat halusivat seikkailuja ja valta-asemaa. Draco halusi satuja ja erään tummatukkaisen sankarin...
(One-shot, Dracon näkökulma)
A/N Tämän voi ajatella alkuna
Love Me for the Beauty Within -ficille.
T/N LMFTBW-käännöksen ketjussa lupasin suomentaa tämän kyseiseen ficciin liittyvän one-shotin. Lupakin toki on.
Olen pahoillani siitä, että tämän julkaisemisessa kesti näin hirveän kauan, mutta betaltani hajosi tietokone ja ficci jäi jumiin. Tätä ei ole nyt sitten betattu muuten kuin minun toimestani. Anteeksi lukijat, anteeksi beta, jos joskus saan betatun version käsiini, vaihdan sen tänne. Mutta olkaapa hyvät ja nauttikaa tästä surullisenkauniista ficistä.
// Linkki alkuperäiseen ei näköjään enää toimi, joten poistin sen.
Aina odottamassaLapsena en ikinä ollut mikään ulkoilmaihminen. Ei mitään nurmikolla kieriskelemistä, kahlailua alasti likaisissa lammikoissa, ruoan näpistämistä toisista taloista vain siksi, että pystyi siihen, jopa silloin, kun kotona oli runsaasti syötävää. Vain näyttääkseen suurelta ystäviensä silmissä. Näyttääkseen heille, että oli johtaja, jota heidän tulisi seurata.
Ei.
Minulla ei ole koskaan ollut tuota tarvetta hallita ketään... ei koskaan sitä seikkailunhalua, jota kaikilla ikäisilläni pojilla oli: halua purjehtia jollekin salaperäiselle saarelle, joka on täynnä aarteita, päästäkseen pakoon vanhempiaan, koulua, ja ylipäänsä elääkseen omaa elämäänsä ilman minkäänlaisia sääntöjä.
Minä en ollut tyhmä. Tiesin, että tarvitsin vanhempiani, tiesin olevani riippuvainen heistä. Enkä rehellisesti sanottuna nähnyt mitään järkeä siinä, että yrittäisi elää omien sääntöjensä mukaan. Miksi? Koska kaikki eivät olisi samaa mieltä, koska aina olisi se yksi ääliö, joka kääntyisi vastapuolelle... koska hän tahtoisi
hallita. Sitten se kaikki päättyisi veriseen tappeluun. Veriseen tappeluun hallinnasta. Ja ikäiseni typerät pojat pitivät sitä ’hauskana’, koska se todisti, että oli mies.
Miksi tuhlata aikaa sellaiseen järjettömyyteen? Mitä järkeä oli siinä, että yritti olla johtaja? Aina olisi joku, joka olisi vielä parempi ja vahvempi. Joten kuinka ’hauskaa’ se lopulta onkaan, kun saa iskun joltakin ilkeältä pikku kiusaajalta? Koska silloin itkisi, ja se vain näyttäisi kuinka kaukana miehestä oli. Se oli niin yksinkertaista.
Sitä paitsi... Minulla oli oma määritelmäni hauskuudelle. Toiminnantäyteisille seikkailuille ja villeille kuvitelmille. Mutta ne kuvitelmat, joita minulla oli, saivat vain muut pojat nauramaan minulle ja kiusaamaan siitä, miten ’tyttö’ olin. Joten mitä tapahtui? Aloin leikkiä heidän sijastaan tyttöjen kanssa. Koska tytöt olivat ainoita, jotka ajattelivat kuten minä. Koska he olivat ainoita, jotka ymmärsivät satujen kauneuden.
Kyllä, satujen.
Sadut olivat rikkaimpia kaikista kuvitelmista, kaikista seikkailuista, kaikista mahdollisista haaveista.
Pakkomielteeni niihin kaikkiin alkoi, kun äitini oli laittamassa minua nukkumaan. Pyysin häntä lukemaan minulle tarinan. Hän otti esiin jästikirjan, jonka nimi oli ”
Tom Sawyerin seikkailut” ja jonka hän oli piilottanut isältä laatikkoon. Hän oli lukenut sitä kirjaa minulle ainakin tusinan kertaa samoin kuin monia muitakin poikakirjoja, joista hän yritti saada minua kiinnostumaan. Älä käsitä minua väärin. Kyllä minä pidin kirjasta... mutta kun sitä oli luettu niin paljon, siihen alkoi tavallaan kyllästyä.
”Äiti”, minä valitin kuin hemmoteltu kakara, jollainen olinkin. ”Minä haluan kuulla erilaisen tarinan. Olen väsynyt kuuntelemaan kaikkia noita tarinoita typeristä pojista ja heidän typeristä seikkailuistaan. Vihaan loppuja. Niissä ei ole ikinä onnellisia loppuja... ne loppuvat aina jonkun kuolemaan tai jotain sellaista. Eikä niissä ole ikinä minkäänlaisia romansseja... aina vain joku hupsu ihastus, jolla ei ole juuri mitään merkitystä.”
Luulen, että siinä ja silloin äitini huomasi, etten ollut tavallinen poika. Voi, varmasti hän tiesi, että rakastin huoliteltuna olemista; sitä että omistin markkinoiden kalleimmat hiustenhoitotuotteet, omistin tyylikkäitä silkkivaatteita, tunsin tyttöjä, jotka tulivat käymään ja leikkimään nukeilla kanssani.
Ei, kuulit kyllä oikein.
Nukeilla.Minulla oli suunnilleen jokainen Britanniassa tehty nukke; niitä oli jopa tuotu kaikkialta maailmasta, ja omistin kaikki käytöstä poistetut, jotka äidilläni oli ollut lapsena. Äidilläkin oli ollut niitä melkoisesti, ja se vain kasvatti kokoelmaani. Pian minulla oli niin suuri nukkekokoelma, että olin kysynyt, saisinko yhden huoneista vain niitä varten.
Kutsuin sitä paratiisihuoneekseni. Sinne astui sisään ja se oli kuin nukkemaailma; asuinalue, joka oli täynnä herraskartanoita, joissa oli huonekaluja, ruokaa, uima-altaita joissa läikehti lumottu vesi,
oi... Voisin kertoa niin paljon yksityiskohtia, että se saisi pääsi pyörälle. Ja entä nukkien vaatteet? Merlin... Minun piti itse asiassa tehdä sarja loitsuja siitä, mitkä nuket pitivät mitäkin milloinkin, koska niillä oli
niin paljon vaatteita. Enemmän kuin minulla, luulisin... mikä teki minut vähän kateelliseksi.
Ha, pukeudunko minä tyttöjen vaatteisiin? En. Pukeudun tavallisiin velhovaatteisiin kuten kenen tahansa rikkaan puhdasverisen pojan pitäisi. Ainakin
pukeuduin, ennen kuin...
”Annahan, kun selvitän tämän”, äitini sanoi otsa rypyssä. ”Sinä siis haluat minun lukevan sinulle tarinan, jossa ei ole poikien typeriä seikkailuja, jossa on onnellinen loppu ja hiukan hyvää romantiikkaa?”
Nyökkäsin ja katsoin häntä suloisilla kiiltävillä silmillä, joita hän ei koskaan voinut vastustaa. ”Kyllä,
ole kiltti, äiti.”
Hän sulki kirjan ja kohotti minulle kulmaansa yrittäen piilottaa hymyn, joka uhkasi ilmestyä hänen huulilleen. ”Minusta kuulostaa siltä, että haluat minun lukevan sinulle sadun. Useimmat ikäisesi tytöt rakastavat satuja, mutta pojat... ah, he eivät ole niistä niin innoissaan.”
Tämä herätti mielenkiintoni. Kaikki, mistä tytöt pitivät, olisi hyvää. Mutta minä myös pidätin hengitystäni odottaen... olisiko äitini vihainen minulle? Siksi, etten pitänyt siitä, mistä muut pojat, ja vietin aikaani sen sijaan tyttöjen kanssa? Tiesin, että isäni olisi vihainen... itse asiassa hän ei edes tiennyt nukkekokoelmastani. Mutta tarkoittiko se sitä, että myös äiti olisi vihainen? Hän ei ikinä ennen ollut näyttänyt välittävän sellaisista asioista. Tai ehkä hän ei vain kiinnittänyt niihin huomiota.
Olin yllättynyt, kun hän kumartui ja painoi otsalleni suudelman. ”Draco, sinulla ei ole mitään murehdittavaa... jos haluat niin, olkoon niin. Minä olisin aina halunnut pikku tytön, mutta Malfoyn sukulinjamme esti sen. Isäsi tahtoi miespuolisen perillisen... ei poikkeuksia.”
Silmäni laajenivat hiukan. ”Joten jos olisin ollut tyttö, silloin –”
”Silloin hän olisi pakottanut minut keskeyttämään raskauden”, hän sanoi surullisesti.
Luulen, että tuo tiedonmuru sai minut ensimmäistä kertaa tuntemaan todellista inhoa isääni kohtaan. Oletan, että tunsin lievää inhoa myös äitiäni kohtaan, koska hän oli mukautunut siihen... mikä toi esiin toisen kysymyksen.
”Olisitko tehnyt sen?”
”Kyllä.”
Se oli niin nopea vastaus... niin ilmeetön, että ajattelin, että äitini oli luultavasti ajatellut sitä pitkän aikaa. Se oli jotakin, mikä luultavasti vainoaisi häntä koko elämän ajan. Mutta se kirpaisi silti.
”Miksi?” minä kysyin hiljaa.
Häneltä pääsi pitkä huokaus. ”Koska en olisi halunnut sietää raskauden tuskaa vain, jotta lapsi silmänsä avatessaan näkisi vihreän valonvälähdyksen. Koska en olisi halunnut saattaa häntä maailmaan vain kärsimään –” Hänen äänensä sortui hiukan, ja minä kurkotin eteenpäin ja kiedoin käteni hänen ympärilleen.
”Kaikki on hyvin, äiti. Älä murehdi siitä”, sanoin pehmeästi ja hieroin hänen selkäänsä lohduttavin ympyröin aivan kuten hän teki minulle, kun olin surullinen. En halunnut nähdä äitiäni sellaisena ja koko tilanne aiheutti minulle murhetta, joten saatoin vain kuvitella millaista se oli hänelle.
Hän rentoutui hetken kuluttua ja minä hieroin hellästi nenääni hänen kaulaansa. ”Miten olisi nyt se satu? Sanoit, että niissä on onnellisia loppuja”, minä sanoin hymyillen rohkaisevasti.
”Niin... onnellisia loppuja”, hän sanoi hajamielisesti ja otti minut syliinsä. ”Kuulehan, älä kerro tästä isällesi tai hän saa kohtauksen. Minulla on kokoelma niitä lukittuna itäsiipeen ajalta, jolloin olin tyttönen...”
Joten me menimme sinne, ja silloin minun satumaniani alkoi.
Kaikkein ensimmäinen satu (ja minun suosikkini), jonka hän kertoi, oli ”
Prinsessa Ruusunen”. Se ei ollut suosikkini siksi, että se olisi ollut paras. Ei... se oli suosikkini, koska tarina itsessään näytti jotenkin vertautuvan elämääni. Mutta en huomannut sitä ennen kuin vasta myöhemmin, ja palaan siihen pian.
Kun hän oli lopettanut, minä istuin yhä paikallani silmät uteliaisuuden täyttäminä, suu hiukan auki, ja sitten huuleni mutristuivat, kun tarina päättyi. Oi, minä todellakin pidin lopusta... en vain tahtonut, että satu olisi vielä ohi. Mutta sitten huomasin, että oli olemassa monia erilaisia satuja, ja niin siitä päivästä eteenpäin äitini luki minulle iltaisin vain satuja, ellei isäni ollut paikalla... mikä oli hyvin harvinaista.
Ah niin, isäni.
Minun suuresti arvostettu puhdasverinen isäni, yksi Britannian varakkaimmista velhoista, ja ’minä tulevaisuudessa’. Alkuun luulin, että hän tarkoitti sillä pelkästään käyttäytymistä ja puhumista hänen tapaansa. Se olikin oikeastaan iso osa sitä, mutta asiassa oli paljon enemmänkin.
Käsitäthän, ettei minun isäni ole koskaan ollut sellainen mies, joka äkkiä suutelisi vaimoaan rakastavalla intohimolla ja sieppaisi poikansa käsivarsilleen halattavaksi. Hän
on kylmä, aivan kuten kaikki sanovatkin... mutta äitini mukaan hän välittää. Äiti sanoi, että on ihmisiä, jotka rakastavat minua vaikka he ovatkin etäisiä, he ilmaisevat sitä omalla tavallaan. Mutta en ole koskaan nähnyt isäni ilmaisevan minkäänlaista rakkautta minua kohtaan
millään tavalla.
Luulen, että se oli minulle vaikeinta. Kaipasin hänen kiintymystään, vaikka se olisi ollut vain taputus päähän... mutta hän joko jätti sen huomiotta tai tiuskaisi minulle. Minä olin niin nuori... en käsittänyt, minkä vuoksi hän käyttäytyi sillä tavalla. Kun hän alkoi kasvattaa minua, käsitin, että ainoa kiintymyksentapainen, jota koskaan saisin häneltä, olisi hänen pitämisensä ylpeänä. Joten tein niin. Yritin kaikkeni tehdäkseni hänet tyytyväiseksi nähdäkseni virneen hänen kasvoillaan, kun hän mumisi: ”Hyvää työtä, Draco. Olen ylpeä sinusta.”
Oli niin monia kertoja, joina epäonnistuin, niin monia öitä, jotka toivat kyyneleet silmiini, ja olin niin varma siitä, että hän vihasi minua. Äitini lohdutti minua joka kerta, mutta kun aika kului, isä esti häntä tekemästä niin. Väitti, että hän ’pehmensi’ minua. Äiti huusi hänelle jotakin ja ensimmäistä kertaa elämässäni... näin isäni läimäyttävän äitiäni.
Seuraava asia, jonka sain tietää, oli se, että joku nimeltä lordi Voldemort oli palannut. Opin, että isäni oli työskennellyt hänelle ja että isä työskenteli hänelle edelleen. Olin hämmentynyt siitä, miksi tämä huononsi isäni asennetta, mutta hänen opetuksensa olivat äkkiä muuttuneet vakavammiksi kuin koskaan. Hän kertoi, että minusta tulisi kuolonsyöjä. En käsittänyt sen seurauksia. Ja aivan varmasti elämäni oli muuttunut täydeksi helvetiksi.
Joten mitä tekemistä cross-dressingillä ja ”
Prinsessa Ruususella” on kaiken tämän kanssa?
Ensinnäkin sadut vievät huomion pois ongelmistani... ne olivat aina tuoneet mieleeni mitä kiinnostavimpia mielikuvia.
Prinsessa Ruusunen sai minut kuvittelemaan elämäni vertautuvan Auroran elämään. Vaaleahiuksinen prinsessa tuli varakkaasta perheestä kuten minä, mutta hänellä ei koskaan ollut ongelmia isänsä kanssa. Ajattelin silti hänen isänsä omanani... ja syy siihen, että isä oli ’paha’, oli se, että julma noita (jonka kuvittelin Voldemortiksi) pakotti hänet siihen.
Minä aina ajattelin, että Aurora oli melko yksinäinen, vaikka hänellä olikin kolme haltiatarkummiaan. Ajattelin hänet minuna... koska hän tahtoi jotakin, mitä ikäiseni lapset eivät yleensä ajattele ennen kuin kasvavat: rakkautta. Olen aika siirappinen, enkö?
Sitten mieleni väänteli tarinaa hiukan ja lisäsi hänen elämäänsä hiukan draamaa kuten omassani oli, ja tulisi aika, jona Aurora ei tahtoisi mitään sen enemmän kuin nukkua... lipua pois tästä helvetistä. Ja kun hän heräisi, helvetti olisi poissa ja hän löytäisi taivaan rakastajansa, prinssi Philipin, kanssa. Ei sellaista taivasta, jonne kuolleet menevät vaan sellaisen, jossa sota oli ohi ja nyt vallitsi rauha.
Ja kuka oli tämä komea prinssi Philip, joka edusti rakastajaani?
En saanut vastausta siihen ennen kuin äitini selitti minulle Voldemortin kukistumista sinä yönä, jona hän oli tappanut Harryn äidin ja isän. Harry Potter selvisi tappokirouksesta, pilasi Voldemortin suunnitelman ja oli ehkä seuraava vuosisadan kuuluisin velho.
Oletan, että olin alkuun hiukan yllättynyt, kun huomasin kuvittelevani tätä Harry Potteria pukeutuneena prinssi Philipiksi vapauttamassa maailmaa pahuudesta ja pelastamassa prinsessa Malfoyn.
Haha... minä, prinsessana. Tämä mielikuva oli suurin syy, joka johti naisten vaatteisiin pukeutumiseen, vaikka en uskaltanutkaan tehdä siitä säännöllistä tapaa. Tein sitä vain, kun hiivin eteläsiipeen ja pengoin äitini vaatteita hänen tyttöajoiltaan. Poimin esiin kauniin kermanvärisen puvun, jossa oli silkkinauhoja ja pitsejä. Kaiken huipuksi kampasin pitkät hiukseni alas ja laitoin timanttitiaran sekä siihen sopivia koruja. Kyllä, melkoista tyttömäisyyttä, eikö olekin?
Toisinaan ystäväni Helena tuli mukaan leikkimään kanssani. Minä pukeuduin aina tytöksi ja hän pojaksi. Ja me vain näyttelimme kaikenlaisia satuja, ja riippumatta siitä, mikä tarina oli kyseessä, hän oli aina minulle ’Harry’, koska hän tiesi sen tekevän minut onnelliseksi, ja hän rakasti kiusoitella minua siitä.
Isäni löysi lopulta nukkekokoelmani, satukirjat sekä puvut, joita käytin näytellessäni. Outoa sinänsä, ettei hän ollut niinkään vihainen tyttömäisyydestäni kuin siitä, että tuhlasin aikaani lapsellisiin kuvitelmiini, kun minun olisi pitänyt niiden sijaan opiskella pimeyden voimia. Joten hän poltti nuket, kirjat, puvut, haaveet...
Poltti kaiken toivon, jota minulla oli ollut pelastumisesta.
”Shhh... Draco, se ei ole vielä ohi.” Äitini pehmeä ääni kuului takaani, hän lepuutti kättään hartiallani. Isä oli kokouksessa, joten saatoimme olla vapaasti sellaisia kuin olimme, kunnes hän palaisi. ”Sinulla voi yhä olla kuvitelmasi... mielessäsi. Ja unelmasi. Vain kuvittele niitä... kuvittele niitä aivan kuin olisit kuuntelemassa satua tai näyttelemässä sitä.”
Minä nojasin ikkunalautaan pää tuettuna käsivarsiin, hopeanharmaat silmät tuijottivat tyhjästi lasin läpi ja katselivat, kuinka hennot lumihiutaleet putoilivat kuin parvi valkoisia perhosia. Painoin kämmeneni kylmään lasiin luoden utuista sumeutta ihoni lämmöllä, kunnes se haihtui.
Pitäisikö Harry minusta? Pystyisikö hän näkemään lävitseni, kuka olin sisimmässäni? Kenties se ottaisi hiukan aikaa ja ymmärrystä hänen puoleltaan, mutta tiesin sydämessäni... vain tiesin, edes tapaamatta häntä, että hän pelastaisi minut. Tai ehkä minä jopa pelastaisin itseni. Ja riippumatta siitä, miten kauan se kestäisi...
”Minä olen aina odottamassa sinua, Harry.”