Nimi: Hiuksissasi metsänsolmuja
Kirjoittaja: Vlad
Ikäraja: K11
Genre: haikeahkoa romantiikkaa, femme
Paritus: Siida/Unni
A/N: Hyvää kesää
Ingrid! Pohjoisen luontoa, femmeä ja eläimiä - ja mikäs muukaan tähän skenaarioon olisi sopinut kuin Sinisestä tulesta tutut Siida ja Unni kettuineen. Toivottavasti tykkäät
Tästä piti tulla vielä romanttisempaa, mutta tytöt halusivat olla haikeita. Tämä on siis kirjoitettu Juhannustaiaksi Ingridille, ja samalla availen omaa kirjoitusblokkiani.
Jäkälämatto rapisee tassujen alla, kun kettu laukkaa tunturin halki mustat sukat vilkkuen ja punainen kieli suupielestä roikkuen. Sen terävä kuono poimii herkeämättä ilmasta merkkejä muiden läsnäolosta, ohjaa eläimen automaattisesti väistämään kaikkea vierasta. Tunturin laelle päästyään kettu kohottaa kuononsa kohti taivaan sineä, toinen etukäpälä nousee ilmaan kuin itsestään ja pienen pedon hahmo värisee. Se sulaa ja muovautuu uudelleen, sen sijalla seisoo kyyryselkäinen tyttö, siniset hiukset tuulesta sekaisin ja vihreissä silmissä villi valo.
Hengitys karkaa kiivaana huulien välistä, sydän takoo kuumeista rytmiään vasten kylkiluita ja hetken aikaa maailma pyöriipyörii. Ihminen on kettumieleen eksynyt ja koko maailman täyttää eläimen vaistot. Kylmä tunturi-ilma saa ihon nousemaan kananlihalle, lihakset yrittämään luoda lämpöä. Kylmyys palauttaa Unnin ohjaksiin kylliksi, jotta tämä pystyy nousemaan seisomaan ja liikehtimään hiljaa siinä toivossa, että pystyisi hieman lämmittelemään.
Viimein tunturin takaa jolkottaa esiin toinen kettu, tällä kertaa aremmin askelin ja villapaitaa hampaissaan roikottaen. Unnin huulille kohoaa vino hymy, Siida on tuonut vain yhden pusakan. Toinen ei ole vieläkään oppinut pitämään vaatteista, kietoutuu mieluummin pelkkään ketunnahkaan toisin kuin Unni, joka vaihtaa nuttua lähinnä paetessaan.
”Rieban”, Unni kuiskaa, kumartuu lähelle varvikkoa ja tekeytyy vaarattomaksi.
Siidan kettu askeltaa varovasti lähemmäs, pudottaa kantamuksensa ja väreilee. Unni hymyilee, mutta ei virka sanaakaan, sukeltaa vain villapaitaansa ja värisee sen lämmössä. Villapaita on aivan liian iso, mutta se peittää tytön alastoman vartalon, vaikka itikoilta se ei suojele. Sitten hän vain odottaa.
Siidan ketun paikalla kyyristelee tyttö, jonka silmissä palaa tuli. Unni istuutuu Siidan viereen, ojentaa sanattomana kätensä ja antaa toisen käpertyä häntä vasten. Siida värisee, kenties kylmästä, mutta ei sano sanaakaan, hengittää vain hiljaa ja sulkee silmänsä. Kaksikko nauttii toistensa seurasta hiljaisuuden vallitessa.
”Unni”, Siida rikkoo lopulta hiljaisuuden epävarmuutta äänessään.
Unni hymähtää kysyen, kallistaa hieman päätään ja antaa toisen painautua entistä lähemmäs.
”Ei mitään”, Siida kuiskaa, tämän silmissä välähtää ja Unni tietää toisen pelkäävän.
”Oletko sie kunnossa?”
”Joo.”
”Sie tiejät, että miun koti on aina auki. Voit tulla milloin haluut.”
”Joo.”
Unni huokaisee. Hän kurkottaa varovaisen suudelman Siidan hiuksiin, jotka metsä on sitonut solmuille, punonut tuulen niiden uumeniin ja jättänyt leimansa Siidan olemukseen. Siida henkäisee kosketukseen, kääntää kasvojaan ja huulet hymyilevät.
”Sie tiejät, että mie teen mitä vaan suojellakseni sinuu”, Unni julistaa hiljaisella äänellään, vannoo mielessään olevansa aina läsnä Siidaa varten.
”Met ollaan aina yksikkö”, Unni kuiskaa Siidan hiuksiin ja toinen naurahtaa.
Unni hymähtää, kiertää käsivartensa toisen ympärille ja kellistää tämän varvikkoon. Unni suutelee tiensä Siidan kaulaa pitkin, lipaisee tämän solisluita, maalaa rakastavia polkuja rinnoille ja kylkiluille. Hän painaa mieleensä jokaisen ulottuvuuden tyttönsä kehosta, polttaa ne mieleensä lähtemättömistä ja antaa käsiensä ja huuliensa vaeltaa. Siidan henkäykset muuttuvat voihkaisuiksi kesken matkan ja lantio kohoaa kuin itsekseen.
Hellien kosketusten suossa Siidan aiemmat sanat unohtuvat, mutta myöhemmin Unni ymmärtää niiden merkityksen.
Kalpeaa ihoa värittävät mustelmat.
