Nimi: Sata tulevaisuutta
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: S
Tyylilaji: angst, draama
Hahmot: sisarukset Miko (20) ja Nella (26)
Yhteenveto: Olisin kohta kaksikymmentä eikä musta ollut mihinkään.Haaste: Yhtyeen tuotanto II Samuli Putron Helismaa (
sanat)
A/N: Alunperin piti ottaa toinen biisi, mutta Miko alkoi niin murehtivaksi ja angstiseksi, että piti etsiä parempi, mutta onneksi Putrolta löytyy myös aimo annos oikein perisuomalaista melankoliaa :>
Sata tulevaisuutta
27. kesäkuuta olisi ihan pian, enää vain muutaman päivän päässä. Olin odottanut kyseistä päivää kauhulla jo monta viikkoa. Edustin takuulla promilleosuutta ihmisistä, jotka eivät nauttineet omista synttäreistään, mutta tämä syntymäpäivä oli erityisen paha. Täyttäisin kaksikymmentä enkä mä ollut yhtään valmis olemaan
niin vanha. En ollut saavuttanut elämässäni kerrassaan mitään, mistä olisin ansainnut oikeuden juhlistaa itseäni. Mulla ei ollut töitä, ei opiskelupaikkaa, asuin vielä vanhempieni luona ja sosiaalinen elämäkin oli ihan onnetonta. Tunsin itseni perusteellisella tavalla epäonnistuneeksi yhteiskunnan yksilöksi. Olisin kohta kaksikymmentä eikä musta ollut mihinkään.
Olin niin stressaantunut omasta tarpeettomuudestani, etten pystynyt pakenemaan edes fiktiivisiin maailmoihin. Ei huvittanut lukea, katsoa elokuvia eikä huvittanut edes kuunnella musiikkia. Vaeltelin vain epämääräisesti pitkin poikin kotiseutujani. Päämäärätön liike kiteytti osuvasti olemassaoloni turhuuden. Pahinta oli se, etten mä edes tiennyt, mitä olisin halunnut tehdä. En tiennyt, missä mun muka olisi pitänyt olla ja mitä tekemässä, kun tässä ei kerta ollut yhtään hyvä. Mulla oli orpo ja avuton olo. Kaikilla muilla oli haaveita ja unelmia, joita ne kovasti tavoittelivat. Mulla oli vaan hirveä määrä ahdistusta ja stressiä ihan typeristä asioista. Ne lamautti mut. En pystynyt keskittymään mihinkään. Mitä hyötyä mistään olisi?
Mun vanhemmat takuulla häpesivät mua, kun olin tällainen toimeton luuseri. Niillä oli neljä lasta, joista kolmella menikin ihan hyvin. Sitten olin minä, joka olin ollut ihan toivoton tapaus jo pienestä. Vuodet eivät olleet koulineet musta yhtään sen parempaa. Pelonsekainen ahdistus painoi raskaana rinnassa. Mitä mä oikein tekisin itselläni? Kuka mua haluaisi töihin, kun olin pieni ja heikko, kiusaantunut ja aivan helvetin saamaton ottamaan minkäänlaista kontaktia muihin ihmisiin? Jonain päivänä mun vanhemmat kyllästyisi katselemaan mun räpiköintiä ja heittäisivät mut pihalle. Työttömänä ja varattomana päätyisin jonnekin huumelähiöön, jonka rapussa naapuri sitten puukottaisi mut hengiltä jonain pimeänä talvi-iltana.
Yritin nauraa omille, jo turhan absurdeille ajatuksilleni, mutta en osannut, koska pelkäsin ihan tosissani. Tein aina tätä. Pyörittelin kaikenlaisia ajatuksia, kunnes olin keksinyt itselleni sata tulevaisuudennäkymää, jotka olivat toinen toistaan karmeampia. Olin saanut perheeltäni lempinimen murehtiva möllykkä, joka oli lyhentynyt ajan kanssa möllykäksi. Tiesin, ettei kukaan niistä tarkoittanut sitä pahalla, mutta se osui välillä arkaan paikkaan. Nekin näkivät mut vaan synkkämielisenä, alati oikuttelevana myrskypilvenä. Mun sisarukset sen sijaan olivat takuulla auringonpaistetta ja sateenkaria. Okei, Nella ei ehkä ollut, koska sekin huolehti ja tahtoi kontrolloida vähän kaikkea. Eeli ja Silja olivat niitä huolettomia. Helppohan niiden oli sanoa, että ota iisimmin, kun niille se oli yhtä helppoa kuin hengittäminen.
Tuhahdin ja äkisti mua suututti. Porukat olivat välttämättä halunneet kutsua Eelin ja Nellan mun synttäreitä juhlistamaan. Kaipa ne ajatteli siinä olevan kunnolla juhlittavaa, että olin selvinnyt kaksi vuosikymmentä enempi vähempi hengissä. Eeli tuskin pääsisi. Ei sitä kiinnostanut mun jutut vähääkään. Mitäpä pikkuveljen synttäreistä. Toivoin kuitenkin, että Nella tulisi. Se oli ainoa, joka edes jotenkin tajusi mua ja ehkä kuulisin siltä jotakin oikeasti rohkaisevaa. Kun Nella neuvoi, se ei ollut hitustakaan teennäinen. Mua rauhoitti jo aavistuksen se, että saisin ehkä puhua Nellalle, ja se oikeasti kuuntelisi.
***
27. päivänä halusin vaan jäädä sänkyyn, mutta Nella tuli houkuttelemaan mua ulos. Se ja Eeli olivat tulleet edellisiltana. Joskus kaksoset osasivat ajoittaa saapumisensa pelottavan samaan aikaan, vaikka eiväthän ne edes olleet identtisiä.
”Huomenta, synttärisankari!” mun isosisko sanoi ja leväytti verhot auki ja ikkunan myös. Sieltä tulvahti sateinen tuoksu ja naapurin koira haukkui roska-autoa. Ynähdin ja kaivauduin syvemmälle petivaatteisiin.
”Mene pois. Oon kipeä.”
”Etkä oo”, Nella sanoi. Se kuulosti pirteältä ja energiseltä. Se oli mulle ihan liikaa just tällä hetkellä. ”Iskä ja mä tehtiin lettuja, hedelmärahkaa ja otettiin pakastimesta sämpylöitä. Tuu nyt.”
”Haluun vaan skipata tän päivän. Ihan oikeasti.”
Nella kai tajusi, että olin täysin tosissani, koska se ei alkanut vängätä. Se vaan kysyi, mikä hätänä. Olin hiljaa ja jokainen kamala ajatus tuntui lukitsevan mun kielen. Olisin vielä pahempi luuseri, jos alkaisin ruikuttaa siskolleni, mutta lopulta en voinut pysyä vaiti vaan nousin istumaan sängyn laidalle. Tuijotin polviani pitkän aikaa ja lopulta ryöpsäytin ulos aivan kaiken. Nella paiskautui sanakosken alle ja pinnalla sitä odotti mun alati kuohuvat tunteet.
Tajusin itkeväni vasta, kun Nella etsi peiton alta mun käden ja puristi sitä lujaa. Sen orvokinsiniset silmät eivät jättäneet mua hetkeksikään, kun nikottelin viimeisenkin murheen ulos ja olin aivan loppu. Samalla mulla kuitenkin oli jollain lailla helpottunut olo. Puhuminen osasi olla joskus niin helvetin vaikeaa, että olin tästä suorituksesta lähes ylpeä.
”Hei, hei”, Nella sanoi rauhoitellen. ”Mitä mä oon sanonut noiden murheiden, huolten ja pelkojen pullottamisesta?”
”Ettei se oo hyvä”, niiskahdin.
”Se on hyvin, hyvin paha”, Nella sanoi painokkaasti ja sen katse oli hyvin vakava. ”Sulla on varmasti aivan kauhea olo. Jos sä et tunne hyväksi tai riittäväksi puhua mulle tai jollekin kaverille, niin miten olisi jokin terkkari tai psykologi?”
”En mä osaa”, sanoin säälittävästi. ”En osaa puhua ihmisille puhelimessa ja mitä kautta mä meen, kun en ole enää koulussakaan? Ja mitä äiti ja iskä siihen sanoisi?”
”Hei, ne haluaa, että sä olet onnellinen ja ne tekisi sen eteen mitä tahansa”, Nella sanoi. En tajunnut, miten se oli ainoa, joka sai mut uskomaan, että musta ihan oikeasti välitettiin. Tahdoinhan mä uskoa siihen, mutta se tahto ei sopinut yhteen mun ajatusten kanssa. Mun tunteet eivät totelleet. ”Ja mä autan sua. Järjestetään se yhdessä. Kyllä se onnistuu, ei mitään huolta siitä.”
Nyökkäsin mykkänä ja kiitollisena. Nella osasi järjestää asiat kuntoon. Mun isosisko kietoi käsivartensa mun kapeille olkapäille.
”Mä kuulen sua, Miko ja olen tässä”, Nella vakuutti ja halasi mua. Se ei vähätellyt mun pelkoja ja huolenaiheita. Nella ei pärskinyt, että olin liian nuori miettimään näin paljon pahaa. Sisko otti mut tosissaan. Se oli tässä ja kuunteli mua. Juuri sen takia Nellalle oli helpointa puhua. Se osasi ottaa vastaan. Nyökyttelin ja hengitin. Mulla meni jonkin aikaa koota itseni siihen kuntoon, että ehkä kykenisin nousemaan ja kohtaamaan tämän päivän kuin mies ainakin. Nella hymähti ja pörrötti mun tukkaa. Se näytti uskovan, että kykenisin siihen ja paljon muuhunkin.
”Hyvää synttäriä, pikkuveli.”
