Title: Onnen hetki surun keskellä
Author: LillaMyy
Rating: S
Fandom: Hobitti
Pairing: Dwalin/Bilbo, viittauksia myös Dwalin/Thoriniin ja Bilbo/Thoriniin
Beta: -
Genre: angst! hurt/comfort?
Disclaimer: En omista hahmoja itse keksimiäni lukuun ottamatta, enkä väitä minkään ficcissäni tapahtuvan asian olevan totta. En saa tästä myöskään minkäänlaista rahallista korvausta.
Summary: Kun kaksi surevaa kohtaavat toisensa, voi suru muuttua hetkellisesti onneksi.
Challenges: Rare10 #2 (Dwalin/Bilbo), Perspektiviiä parittamiseen (Angst), Kirjoita ja kommentoi (Hobitti) ja Kirjoitusterttu (Haasteterttu)
A/N: Vilna heitti ylläripylläri IRC:issä ilmoille kauhean kasan parituksia, joista tämä oli yksi. Tätä voisi kenties kutsua itsenäiseksi jatkoksi mun
Suru on lahja jäljelle jäävän (S) ja
Hyvästi rakkaani (S) –ficceille. Tämä on kuitenkin todennäköisesti ymmärrettävissä myös, vaikkei olisikaan lukenut noista kumpaakaan. P.S. Anteeksi kaikki, en itsekään tiedä, miksi mä kirjoitin tämän!
Onnen hetki surun keskellä
Bilbo istui Ereborin edustalla pää polviensa välissä. Thorinin, Fílin ja Kílin synkät hautajaiset olivat juuri päättyneet, ja hobitti oli kaivannut hieman omaa aikaansa ennen kuin hän liittyisi muiden seuraan. Bilbo ei yllätyksekseen ollut kuitenkaan ainoa, joka istui yksikseen, sillä Dwalin oli myös eristäytynyt muista. Soturi käveli pitkin ja poikin Ereborin ja Laakson välissä, koska ei halunnut jämähtää paikoilleen, sillä se olisi päästänyt tunnepadot uudemman kerran valloilleen.
Dwalin ja Bilbo ajattelivat molemmat olevansa yksin mietteissään, koska muut kumppanukset eivät voisi ymmärtää heidän aatoksiaan sillä hetkellä. Vähänpä he tiesivät, että heidän molempien ajatuksensa kulkivat sillä hetkellä samoja ratoja pitkin. He molemmat ajattelivat, kuinka heidän olisi pitänyt avata suunsa aikaisemmin, ennen kuin Thorin lähti pois heidän luotaan, mutta nyt oli jo aivan liian myöhäistä miettiä, mitä olisi voinut olla.
Tuokion istuttuaan Bilbo päätti nousta, koska asioiden märehtiminen yksin ei tehnyt hyvää kenellekään ja hän kyllä tiesi sen. Hobitti käveli varovaisesti lähemmäs Dwalinia, joka ravasi edelleen päättömästi ulkosalla. Hän ei kuitenkaan uskaltanut mennä liian lähelle soturia, koska ei osannut arvata, kuinka tämä reagoisi surunsa keskelle tungettelevaan hobittiin. Siispä Bilbo pysähtyi hyvän matkan päähän, mutta kuitenkin sen verran lähelle, että tatuoitu kääpiö ymmärtäisi hänen aikomuksensa. Sitten olikin vain ajan kysymys, koska toinen ottaisi seuraavan askeleen.
~<>~
Dwalin kääntyi katsomaan taakseen kuullessaan irtohiekan rahisevan pienesti jonkun jalkojen alla. Bilbo seisahtui vain vähän matkan päähän hänestä, eikä soturi tiennyt kuinka hänen tulisi reagoida toisen läheisyyteen. Hän tiesi hobitinkin painivan Thorinin menetyksen kanssa, mutta hän ei tiennyt, kuinka syvää toisen suru oli. Hän itse oli menettänyt lapsuudenystävänsä, hänen kuninkaansa, hänen kaukaa kaivatun rakkaansa, kun taas toinen oli joutunut luopumaan sen hetken sydämensä valitusta. Hän oli tuntenut Thorinin koko ikänsä, kun taas Bilbo oli tiennyt kuninkaan olemassaolostakin vasta muutaman kuukauden verran ennen tämän tarinan loppua. Dwalin ei kuitenkaan hennonut sanoa kumpaakaan ajatuksistaan ääneen ottaessaan yhden vaivalloisen askeleen lähemmäs pientä hobittia.
~<>~
Bilbon sydän hypähti hieman Dwalinin astuessa häntä kohti. Se ei ollut pitkä askel, mutta se oli kuitenkin askel, joten hobitti uskalsi taas hengittää vapaasti. Hobitti otti seuraavan askeleen, ja Dwalin kolmannen. Viimeiset askeleet he ottivat yhdessä, kunnes he olivat tarpeeksi lähellä koskettaakseen toisiaan. Kosketusta seurasi toinen, ja kolmaskin.
Kohta kaksikon kosketukset muuttuivat tutuista hipaisuista rohkeammiksi, kokeilevammiksi. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan, pelkkä toisen läsnäolo ja kosketus riitti helpottamaan pahaa oloa.
Pienen hetken verran Dwalin ja Bilbo tunsivat olevansa melkein ehjiä toisen läheisyyden lieventäessä tuskaa. Sitten kuitenkin todellisuus palasi takaisin, kun kaksikko erkaantui toisistaan. Paha olo saapui uudelleen ja kaikki muu unohtui.
