Nimi: Impressaarin automobiili
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Doctor Who: Jago & Litefoot
Tyylilaji: Romantiikkaa ja vanhojen miesten draamailua.
Ikäraja: S
Paritus: Henry Gordon Jago/George Litefoot
Vastuunvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Piirustuksen, jonka laitan tähän loppuun kuvitukseksi, olin piirustellut jo joku aika sitten.
Shuffle-haasteessa kun ei voi oikein päättää mitä kappaleita eteen tulee, mutta jännä, että heti alkuun tuli biisi autoista – ja vielä myöhemmin The Beatlesin Drive My Car! Ei totisesti olis voinut enempää onni potkaista.
Koska olen jotenkin sekaisin, niin käänsin tämän myös joutessani
englanniksi.
Vanhojen herrasmiesten teatteri esittää:
Impressaarin automobiili
Hyväntuulisen herra Jagon päättäväisen tien tavernaan päätti ohi kiilaava katupoika.
”Herra J, Herra J! Ette usko mitä jänskää on tapahtunut!” naamaltaan suttuinen, iloluontoinen poika virkkoi niin, ettei ollut housuissaan pysyä.
”Koetapas nyt olla ihmisiksi, pikku marakatti”, herra Jago nuhteli siksi kun ihmiset katsoivat pitkään. Jutustella nyt katulasten kanssa keskellä kirkasta päivää, hän, hieno herrasmies. Poika, Binky nimeltään, ojensi pikkuisen mustan kätensä. Jago röhähti, oli muka näkyvästi tuohtunut, mutta kaivoi massikukkarostaan kahdenpennynkolikon.
”No siinä sinulle killinki, senkin ryökäle ja roisto”, hän sanoi kovaan ääneen, mutta vinkkasi pojalle silmää. Herra Jago oli kenties ulkoisesti herrasmies herrasmiesten joukossa, vaan tosissaan yläluokkainen ei milloinkaan. Poika piilotti rahan taskuunsa ja kuiskasi salaisuuden kumartuneen teatterismiehen punaiseen korvaan: satamasta voisi nyt joku rohkea mies ostaa halvalla komean automobiilin, sähkönsiniseksi maalatun saksalaisen.
Professori Litefoot oli elämässään ennättänyt tuntemaan jos jonkinmoista miestä. Yksi oli viisas, toinen oli komea ja molemmat kuvittelivat tekevänsä vaikutuksen röyhentelyllään.
Kenties yliopistoaikoihin itseriittoinen kurssitoveri Sibelius Crow oli kiihottanut häntä älyllisesti, mutta oliko hän hyvä mies? Kohteliko hän muita kiltteydellä, vai suhtautuiko hän lahjattomiksi ja merkityksettömiksi katsomiinsa ihmisiin ylenkatseella? Professori oli kenties itse ollut kerran yhtä kopea, mutta hän varttui, Sibelius taas ei.
Entä kuuluisa näytelmäkirjailija, herra Oscar Wilde? Sattumalta tavanneet he olivat boheemeissa herrapiireissä, toistensa älykkyydestä viehättyneet. Mutta herra Wilde oli nuoruudessaan arrogantti mies, piikikäs ja julma halutessaan, liian luottavainen fyysisen eleganssinsa vapauttavaan lausekkeeseen. Professori Litefoot oli liian vanha mies sietämään nuoruuden jyrkkyyttä.
Herra Henry Gordon Jago ei ollut liiaksi kumpaakaan, ei liioin rikkiviisas eikä adoniskaan. Mutta hänellä oli ristinään miehisistä persoonallisuusvioista se syntisin – eli rakkaus automobiileihin, sun muihin miehuudenjatkeisiin.
”Voi pyhät pyssykät sinun kanssasi taas Henry,” professori Litefoot pudisti päätään nähtyään vaununkuvatuksen, jota hänen ystävänsä oli kiihkeydellä ja intohimoin rassannut kohta siitä lähtien, kun oli ostanut sen hämärissä olosuhteissa hollantilaiselta romukauppiaalta.
”Missä sinä kuvittelet tuolla ajavasi? Johan sinulle nauraa variksetkin, ja joudut putkaan.”
”No enkai minä nyt keskikaupungissa”, Jago selvensi, mutta tuumi hetken ja lisäsi, ”Ellen sitten mainokseksi. Eikö olekin oikea kuningasidea? Ei ole yksikään toinen teatteri keksinyt valjastaa hevosettomia vaunuja mainostyöhön.”
”Tahdot vain päästä ajelemaan sillä pitkin ja poikin”, tuhahti Litefoot.
”Onko se niin väärin tahdottu sitten?”
”
Ei muuten, mutta minä tiedän mikä sinä olet miehiäsi Jago – katkoisit varmasti oman jalkasi, jos saisit siitä mainetta.”
”Nyt sinä kyllä liioittelet, professori”, sanoi Jago lievästi loukkaantuneena. Enempi puolustelu olisi kuitenkin välttämättä vierinyt patologisen valehtelun puolelle, sikäli kun herra Jago todella sai kaiken tyydytyksen yleisöltä. Ei kai hän muuten olisi ammatiltaan näyttelijä ensinnäkään.
Herra Jagon automobiili putputti tietä pitkin, kilisi kiitäessään ja keikkui puolelta toiselle kuin helisevä himmeli. Professori Litefoot piti hirvittyneenä kiinni ovenkarmista.
”Pysähdy, Herran tähden, minä en tällaiseen vatkaukseen rupea”, professori vaati, mutta vielä mitä, Jago ei tehnyt elettäkään suostuakseen. Päinvastoin, taisi mokoma kiihdyttää, pentele!
”No mutta Litefoot!” Jago nauroi, ”Kai kaltaisellasi patologilla soisi olevan vakaammat hermot?”
”Ruumiit eivät hötky! Sinä ajat kuin hullu!” Litefoot vikisi, mutta piti kiinni ja vain kirosi sitä miksi, miksi ihmeessä hän oli suostunut tähän sen tiedon jälkeenkin, että herra Jago oli saanut partiopoliisilta kolmet sakot hevosten säikyttämisestä.
Isäukko oli joutanut aikaa sitten lasarettiin ja niin herra Jagon äitiraukka oli yksin pitänyt penskoista huolta. Pessyt, pyykännyt ja pussannut, vaikka rahaa ei ollut yhtään mihinkään, ei kenkiin, eikä kiertokoulun katkismukseen. Sillä lienee osansa siihen, miksi maineesta ja mammonasta myöhemmin tuli Jagolle niin tärkeä asia. Mitä lapsena ei anneta sitä aikuisena kahta enemmän halajaa, vai miten oli?
Kyllä kai kiihkeys on synniksi laskettava, mutta katsoo mitä kunnianhimo on tuonut tullessaan – nyt on omaisuutta, on asunto, on teatteri, on saksalainen automobiili. Jago ajoi sitä ja tunsi veren syöksyvän ruumiissaan. Hän kääntyi Litefootin puoleen tärkeänä.
”Minä voin opettaa sinuakin ratissa, jos tahdot”, hän sanoi. Professori katsoi häntä kurtistettujen kulmien alta.
”Minähän en aja, se on rahvaanomaista”, hän tuhahti, eikä varmasti tarkoittanut tosissaan pahoittaa ystävänsä mieltä, professori oli vain matkanteosta ärtynyt, pahoinvoiva ja siksi piikikäs. Mieli veti silti mustaksi. Herra Jago ei ollut tullut ajatelleeksi, ettei
oikeasti rikas mies tietenkään alentuisi ajamaan itse.
Professori Litefoot tajusi lähes välittömästi pulauttaneensa suustaan oikein emäsammakoita. Toki hänellä oli aina heidän ystävyytensä alusta asti ollut tapana kiusoitella ystäväänsä hyväntahtoisesti, toisinaan kipakastikin, mutta nyt sanat olivat kerta kaikkiaan asettuneet väärinpäin.
”Voi Henry, anna minulle anteeksi. En harkinnut mitä sanoin, olin iljettävä ja ilkeä.”
”Ilkeäkö? Oi ei, mitäpä sinä minusta, minähän olen pelkkä narri. Miten sinä sen sanoitkaan? Johan tällaiselle alempiarvoiselle impressaarille variksetkin nauravat”, Jago niiskutti melodramaattisesti, rystyset valkoisina rattia puristaen.
”Tiedät, etten tarkoittanut sitä niin!”
”Miten sitten? Mistä sinä tässä irvokkaassa miehenpuolikkaassa sitten näet?”
Jagon tummaa profiili piirtyi valoa vasten. Litefoot punnitsi vastaustaan.
”Rakas… sinä olet se mies, joka tekee minusta paremman ihmisen”, sanoi Litefoot ja toivoi, että Jago ottaisi sen tosissaan, sillä Litefoot ei ollut ennen herra Jagoa rakastanut ketään toista niin kuin todella rakastetaan.
Baariemäntä, neiti Ellie Higson, arvasi pelkästä baarikarjan kohahduksesta herra Jagon ja professori Litefootin juuri astuneen tavernaan sisään.
”Ellie! Pistäpä kierros kaikille!” huusi Jago jo ovensuusta. Juopot huusivat hurraa, hurraa, joku seisoi pöydällä ja toinen riippui kiinni öljylampun ketjusta.
”
Oi!” Ellie mäjäytti erästä tyhjäpäätä luudalla otsaan ennen kuin kääntyi kapakassa tunnetun teatterinomistajan puoleen, ”Herra J, onko teillä nyt varmasti varaa? Omistaja on sitä mieltä, etten oikein saisi laittaa piikkiisi enää pennyäkään.”
”Älä siitä huoli kultaseni, professori kuittaan laskun”, Jago hymyili, mihin Ellie kohotteli kulmakarvojaan. Litefoot näytti sovinnolliselta ja myöntyvältä, joten kierros tuli ja kierros meni. Litefoot pisti Ellien essun taskuun juomarahaksi kokonaisen shillingin.
”Sopiiko kysyä, professori, mistä tilaisuudesta tässä lienee kyse?”
”
Noh, sanotaanko, että Henry on vienyt minulta juuri neitsyyden.”
”
Anteeksi kuinka?”
Herrat nauroivat olutpäissään makeasti ja pitkään, että Ellie ihan hetken harkitsi, josko hänen pitäisi kieltäytyä tarjoilemasta. Herra Jago pyyhki silmäkulmistaan ilonkyyneleet
”Hyvä professori tarkoittaa, ettei ollut ennen ajanut saksalaista automobiilia. Mutta allekirjoittaneen avustuksella sehän sujui hetken päästä kuin aikatekijältä!”
”Mitä sitä, vielä pitäisi oppia tarttumaan rohkeammin vaiheeseen”, professori sanoi ja herrat hyrisivät siihen tapaan, että varmaan kuvittelivat Ellien olevan sekä sokea, että tyhmä.
Sängyssä kyljellään yömekkosessaan herra Jago käänteli sivuja Jules Vernen jännittävässä romaanissa. Lentolaitteita, avaruusaluksia, sukellusveneitä!
”Kuulehan Litefoot, luuletko, että vuonna 2050 automobiilitkin lentävät?” hän kysyi. Professori pudisti päätään.
”Niin, ehkei. Ehkä se olisi liian utopistista.”
”Mitä hyötyä olisi lentävästä autosta? Eiköhän sitä varten keksitä ihan omat kojeet”, sanoi Litefoot koskettaen rakkaansa niskavilloja sormillaan. Vanha teatterismies murahti kuin koira ja kääntyi selälleen. Kirjan takana suudeltiin.
”Kuinka kauan luulet typeryyden sitten kestävän?” Jago kysyi. Litefoot mietti sitä tarkkaan harkiten. Lontoon keskustassa saa ennemmin ajaa automobiilia sakoitta, kuin rakastaa rikoksetta. Mutta ehkä viisaus vielä ihmiskunnassa tiivistyy, eikä sitä toivottavasti tarvitse odottaa yli puoltatoista vuosisataa.
FINKuvituskuvana professori Litefoot ratissa, herra Jagon opettaessa:
Kuva (plus muita piirustuksiani) löytyy isommassa koossa
Tumblristani.
