Nimi: Ketunpoikia pakkassäässä
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: S
Tyylilaji: perhefluffy, maaginen realismi
Hahmot: Veljekset Ilias (10v), Aatos (10v), Joose (5v) ja poikien vanhemmat, Iris ja Mikael
Yhteenveto: On kirvelevän kylmä talviaamu ja sellainen sää on mitä parhain, kun ketunpoika tahtoo juosta, mutta mitä sitten, kun turkki ei riitäkään?
Haasteet: Fluffy10 #2, Ficlet300, Teelusikan tunneskaala (mielipaha) ja Vuosi raapalehtien V
A/N: Olen jo piitkään halunnut kirjoittaa kettuveljesten lapsuudesta ja tällainen sitten syntyi. Oli hurjan kivaa. Toivottavasti lukukokemuskin on mieleen.99. Tammikuu
81. Lasi
154. Oranssi
6. Vauva
Ketunpoikia pakkassäässä
Oli varhainen, ikipimeältä vaikuttava talviaamu. Ilias avasi varovasti hänen ja Aatoksen huoneen oven kuulostellen taloa. Pojan korviin tarttui pelkkää hiljaisuutta. Kukaan ei vaikuttanut olevan vielä hereillä. Iliaksen takaa sänky narahti ja peitto kahahti. Lattialle tömähti uusi jalkapari.
”Mitä puuhaat?” Aatos kysyi unisena. ”Mitä kello on?”
”Nuku vaan”, Ilias sanoi haluamatta selitellä tekemisiään. Mitä se Aatokselle edes kuului?
”Enkä”, Aatos ilmoitti ja nousi ylös täysin virkeänä. ”Mennään katsomaan, miten isoja jääpuikot on.”
Muitta mutkitta Aatos käveli ovesta ulos ja tömisteli portaissa. Uusi ovi aukesi ja esiin ilmestyivät Joosen uteliaat kasvot. Ilias huokasi syvään, ja pojat seurasivat Aatosta, joka oli jo ehtinyt eteiseen.
Joose olisi varmasti vain syöksynyt ulos paljain jaloin, mutta kaksoset pysäyttivät hänet ja käskivät tämän pukeutua. Joose istahti keskelle eteistä ja alkoi vetää kenkiä jalkaansa. Ilias sujautti jalkansa saappaisiin ja veti takin päälleen. Aatos oli jo valmis ja auttoi Joosea rukkasten kanssa.
”Missä mun pipo on?” Ilias kysyi ärtyneenä ja kaivoi laatikkoa.
”Ota äidin”, Joose ehdotti ja keinui jo kärsimättömänä paikoillaan.
”En taatusti ota”, Ilias tuhahti.
”Pärjäät ilmankin!” Aatos päätti hänen puolestaan ja avasi oven. Ilman ennakkovaroitusta kylmä ilma iski kasvoille ja tunkeutui takinkauluksesta iholle. Ulkona oli niin kylmä, että se teki aivan kipeää. Ilias köyristi järkyttyneenä hartioitaan.
”Hurjan kylmä!” Joose hihkaisi aivan ihastuksissaan. Hänen hengityksensä oli yhtä vitivalkoista höyryä. Poika hengitti uudestaan ulos samankaltaisin tuloksin. Aatoskin vaikutti innostuneelta hengittäessään nautinnollisesti purevaa ilmaa. Joose pinkaisi pihalle ja juoksi väsymättömänä kovalla hangella. Ilias seisoi kynnyksellä preeriaketun tunteman vastenmielisyyden jähmettämänä. Aatos nappasi häntä kädestä ja veti veljensä suoraan tammikuisen aamun armoille.
*
On liian kylmä, Ilias mietti, kun he menivät katsomaan jääpuikkojen kimallusta kuunvalossa.
En pärjää tässä säässä edes talviturkilla. Ajatus sai aikaan valtavan harmin, joka tiivistyi suuttumukseksi. Ilias tiesi tämän olevan juuri sellainen päivä, kun Aatos ja Joose kirmaisivat metsään ja juoksisivat itsensä aivan väsyksiin. Mitä hän tekisi, jos ei voisi mennä mukaan?
”Ne on liian korkealla!” Joose valitti.
”Tönäisenkö seinää, että saat yhden päähäsi?” Ilias tokaisi ärtyisästi. Aatos katsoi häntä ihmeissään.
”Ei tarvitse!” Joose sanoi iloisesti huomaamatta veljensä tarkoituksellisen ilkeää äänensävyä. Pikkuveli nyki heidän hihojaan. ”Koska lähdetään?”
”Syödään nyt ensin jotain”, Aatos päätti. He palasivat sisälle muksahtaen päin isäänsä, joka nappasi heidät valtavaan halaukseen. Ilias kuitenkin livahti kiukustuneena isän käsivarsien alitse ja meni mielenosoituksellisesti keittiöön. Hän kuuli, miten Aatos ja Joose puhuivat yhteen ääneen, miten kylmää ulkona oli, ja mitä kaikkea he tekisivät, kun pääsisivät neljälle jalalle. Isän mielestä aamujuoksu kovassa pakkasessa oli aivan mahtava idea, ja Iliaksen mieli synkkeni entisestään.
Joose hädin tuskin malttoi syödä. Kaikella viisivuotiaan energiallaan tämä vain pomppi tuolillaan ja hoki:
”Joko mennään? Joko mennään!”
Isä pisti Joosen syömään yhden paahtoleivän, banaanin ja kulhon muroja. Aatos söi kunnolla, mutta ei liikaa. Veli selvästi arvioi, että kuinka paljon ketulle piti saada tarvittavaa energiaa. Kukaan ei huomannut, miten kurja olo Iliaksella oli. Kukaan ei välittänyt.
Sormet puristivat maitolasia niin tiukasti, että Iliakseen sormiin sattui. Hänen teki kovasti mieli paiskata lasi lattiaan, jossa se hajoaisi ihastuttavan pieniksi siruiksi ja kaikki tajuaisivat, että nyt oli jokin hullusti. Ilias kuitenkin hillitsi itsensä. Hän ei halunnut kenenkään tietävän, miten vähästä preeriakettu kavahti.
*
Ilias makasi käpertyneenä sängyllään. Poika koetti nukahtaa uudelleen, mutta uni ei tullut. Koko kehossa velloi oksetuksen kaltainen tuntemus, joka ei lientynyt. Ei, vaikka Ilias kuinka vakuutti itselleen, ettei hän edes olisi halunnut lähteä. Kun se ei toiminut, Ilias suuttui itselleen, että miksi juuri hänen täytyi muuttua typeräksi preeriaketuksi, joka ei kestänyt edes talvea? Aatos ja Joose olivat paksuturkkisia punakettuja, kuten äitikin oli. Nämä kestivät ulkona kesät talvet. Ilias tahtoi olla kuten hekin.
Hengästynyt Aatos pelmahti sisään.
”Lähdetään!” veli sanoi. Kun Ilias ei liikahtanut, Aatos tuli sängyn luo. ”Tule jo. Et sä nuku.”
”En tule mukaan”, Ilias ilmoitti kylmästi.
”Mikset?” Aatos hämmästyi.
”No en vaan tule!” Ilias ärähti ja käänsi Aatokselle selkänsä. ”Mene sinä vaan Joosen kanssa.”
”Mikä nyt tuli?” Aatos kysyi ärsyyntyen itsekin. ”Ootko sä mulle vihainen?”
Ilias ei vastannut, mökötti vain.
”No ei sitten!” Aatos hermostui. ”Itepä päätit.”
Ovi paukahti veljen jäljessä, ja tietysti Iliakselle tuli entistä kurjempi olo.
*
Vasta kun talo hiljeni veljien lähdettyä, Ilias meni takaisin alakertaan. Äitikin oli jo hereillä ison mahansa kanssa ja kaatoi kahvia siniseen muumimukiinsa.
”Eikö sinua innostanut aamujuoksu pakkasessa?” äiti kysyi.
”Ei”, Ilias tuhahti pahantuulisena. ”Mitä sitten?”
”Ei mitään”, äiti vastasi lempeästi. ”Kiva, että jäit.”
Iliakselle tuli siitä hiukan parempi olo, että edes äiti kaipasi hänen seuraansa. Hän meni ikkunaan, vaikka ei siellä ollut muuta nähtävää kuin liikkumaton valkoinen hanki ja metsään sukeltavaa pimeyttä. Poika mietti veljiään, Aatosta harmaanruskeassa turkissaan ja pikkuista Joosea, jonka oranssi turkki oli edelleen silkinpehmeää pentukarvaa. Ilias näki mielessään kettujen kiitävän hangella valkoiset hännänpäät hennosti heilahdellen ja miten onnellisia ne olisivat, kun saisivat tutkia kylmää, hangenhohtoista maailmaa aivan yksinään. Iliaksen pahantuulisuus haihtui ja tilalle tuli tunne, jota hän ei osannut nimetä. Se tuntui raskaana rinnassa ja silmiä poltti.
”Mikä on, poju?” Se oli isä. Tämä laski kätensä Iliaksen hoikille harteille. Äitikin oli kuuloetäisyydellä. Äkkiä Ilias tahtoikin puhua ja saada lohdutusta. Kun veljet eivät olleet paikalla, tuntui turvalliselta kääntyä vanhempien puoleen.
”En voi mennä kettuna ulos”, Ilias sanoi raskaasti. ”Siellä on liian kylmä eikä mun turkki ole tarpeeksi paksu.”
Ilias ei uskonut isän käsittävän, sillä tällä ei ollut eläinhahmoa. Isä ei kuulunut heihin.
Se oli rumasti ajateltu, ja Iliasta hävetti saman tien. Se oli sama kuin olisi sanonut, ettei isä ollut oikeasti osa heidän perhettään, koska tämä oli ihminen eikä muodonmuuttaja.
”Uskon, että se harmittaa”, isä sanoi hiljaa. ”Mutta kaikkeen ei voi eikä tarvitsekaan kyetä, oli sitten ihminen tai kettu.”
”Mutta mä olenkin vääränlainen kettu”, Ilias sanoi hiljaa ja painoi päänsä.
”Älä ikinä sano noin!” äiti sanoi niin kipakasti, että Ilias säikähti. Äidin kasvoilla oli tuiman myrskyisä ilme. Ilias tahtoi livahtaa sohvan alle piiloon, vaikka tiesihän hän, ettei äitiä tarvinnut pelätä.
”Sinussa ei ole mitään vikaa, kuuletko?” äiti sanoi topakasti. ”Ei ihmisenä eikä kettuna. Sinun tulisi olla ylpeä eikä surkutella siinä itseäsi.”
”Ylpeä mistä?” Ilias hämmästyi.
”Siitä, että tunnistit eläinpuolesi tarpeet ja kuuntelit niitä”, isä selitti. ”Et mennyt ulos, vaikka olisit halunnut mennä. Se on hyvä.”
”Älä heitä itseluottamustasi menemään noin helpolla”, äiti sanoi jo lempeämmin, mutta yhä tiukasti. ”Ilman sitä käy nimittäin köpelösti, ja sellaiseenhan me emme suostu.”
*
”Tuleeko vauvastakin kettu?” Ilias uteli pidellessään kämmeniään äidin vatsalla. Äiti makasi selällään sohvalla, kun vauva oli ruvennut urheilulliseksi. Isä istui sohvan päässä ja hieroi äidin jalkoja. Ilias tunsi olonsa kotoiseksi siinä lattialla äidin ja isän lähellä. Välillä hän tunsi, kuinka terhakas kantapää otti vastaan, ja se tuntui joka kerta yhtä hurjalta. Ajatella, että äidin sisällä todella oli vauva, joka vain odotti syntymistään.
”Ei välttämättä”, äiti vastasi. ”Vaikka sinä, Aatos ja Joose olette kettuja, ei se tarkoita, että tämäkin olisi.”
”Voi olla, ettei se ole muodonmuuttaja laisinkaan”, isä sanoi, ”tai sitten siitä voi tulla ilves.”
”Ilves!” Ilias huudahti ihastuneena. ”Ai niinku meidän serkuista?”
”Jep”, isä hymähti. ”Joskus nämä jutut hyppäävät yhden sukupolven ylitse tai jopa kahden. Niinhän sinullekin kävi. Isoisoisäsi oli preeriakettu.”
”Miksei kukaan ikinä puhu hänestä?” Ilias ihmetteli. Äiti huokaisi.
”Tiedäthän sinä tämän tarinan. Hän ei ollut naimisissa mummin kanssa. Mummilla oli jo puoliso siinä vaiheessa, kun hän ja Willie tapasivat Amerikassa. Me emme edes tienneet, että olemme hänelle sukua ennen kuin sinä muutuit ensimmäisen kerran.”
”Olit niin suloinen”, isä muisteli hymy huulillaan. ”Pieni, vaalea ketunrääpäle, jolla oli musta hännänpää.”
”Ja siksi pappa vihaa minua?” Ilias sanoi synkästi.
”Pappa
ei vihaa sinua”, äiti sanoi painokkaasti. ”Hänen on vain edelleen vaikea hyväksyä sitä, että mies, jota hän piti isänään, ei olekaan oikeasti hänen isänsä. Vaikka kuka siitä muka enää piittaa! Siitähän on jo kymmenen vuotta, helvetti soikoon.”
”Iris!” isä moitti.
”Himskutti soikoon”, äiti korjasi vikkelään. Iliasta hymyilytti ja äiti hymyili hänelle takaisin. Isäkään ei jaksanut näyttää ankaralta kovin pitkään. Ilias mietti vanhempiensa sanoja hänestä itsestään ja heidän suvustaan. Poika teki juhlallisen päätöksen.
”Vauva voi olla mitä ikinä haluaa”, Ilias ilmoitti ääneen, ”koska se on meille joka tapauksessa valtavan rakas, eikö?”
”Ihan niin”, isä vahvisti tyytyväisenä ja pörrötti poikansa vaaleaa tukkaa.
”Kuten te kaikki olette”, äiti sanoi, ja Ilias oli hurjan onnellinen.
*
Kolmen ja puolen tunnin päästä Aatos ja Joose malttoivat tulla takaisin. Ilias istui olohuoneen sohvalla sarjiksia lukien. Hän kuuli kettujen säksätyksen, huudon ja kynsien rapinan lattiaa vasten. Pojan vatsassa väänsi hermostuksen kaltainen. Olikohan Aatos vielä suuttunut häneen? Rapina tuli lähemmäs ja Ilias laski sarjakuvan syliinsä.
Harmaanruskea kettu seisahtui ja katsoi suoraan häneen. Ilias ei kääntänyt katsettaan.
”Ei se johtunut susta”, Ilias lopulta sanoi. ”Olin vaan idiootti.”
Ketun korvat värähtivät ja pian puhiseva Aatos olikin jo hänen sylissään. Kylmä kuono hankasi kaulaa vasten, ja Iliaksen sormet upposivat Aatoksen paksuun talviturkkiin, jossa oli sulavia lumikiteitä. Kaikki oli hyvin taas. He olivat väleissä, ja ehkä Aatos oli jopa kaivannut häntä metsäretkellään. Ilias hymyili ja silitti veljensä pörhöllään olevaa turkkia selästä valkoiseen hännänpäähän asti. Aatos kiepsahti selälleen ja Ilias rapsutti tämän vaaleaa vatsaa.
Pieni parkaisu kiinnitti Iliaksen huomion. Paikalle ilmaantunut oranssiturkkinen ketunpentu tahtoi saada osansa. Sohvalle Joose ei kuitenkaan meinannut päästä omin voimin. Iliaksen täytyi auttaa vähän. Joose ei malttanut pysyä paikoillaan vaan kieri ja hyppeli koko ajan paikoillaan hengästyneenä, mutta väsymättömänä. Aatos näykkäsi pikkuveljeä hellästi, mutta piti päänsä Iliaksen reidellä rentoutuen veljensä lämmöstä ja läheisyydestä. Viimein Joosekin malttoi rauhoittua ja kerjäsi silityksiä. Ilias tunsi itsensä hyväksi ja kaivatuksi.
Tunnin mittaisen lepohetken jälkeen Aatos tarrasi Iliaksen paidanhelmaan ja katsoi häneen ruskeilla silmillään. Ilias kiskaisi paidan päältään. Tuttu kihelmöinti valtasi kehon ja pisteli kuumottavalla iholla. Aatos puski päätään pienemmän preeriaketun päätä vasten hyristen tervehdykseksi, mutta sitten oli aika leikkiä. Ketut painivat ja jahtasivat toisiaan tassut puskien ja hampaat näykkien.
Monta purevankylmää pakkaspäivää kului sillä tavalla.
