Nimi: Kuinka ankeuttajat rakastuvat
Kirjoittaja: mursuhilleri
Ikäraja: S
A/N: Puolisen vuotta luonnos tästä hautui läppärin syövereissä mutta vihdoin sain aikaiseksi kirjoittaa tän valmiiksi. Harry siis on pvs-opettaja ja unohtakaa kaikki mitä ootte kuullut ankeuttajien kuolemattomuudesta
Kiitokset vielä Räntsäkkeelle läpilukaisusta!
Harry oli ottanut tavaksi tehdä keväisin yöllisen opetushetken kielletyssä metsässä viidesluokkalaisten kanssa. Tänäkin vuonna pieni kävelyretki toteutui. Harry ohjasti kesken unien herätettyjä ja silminnähden hämmentyneitä oppilaita kohti kiellettyä metsää.
Äkkiä Harry tunsi suunnatonta iloa, kuin kaikki paha olisi kadonnut. Hän huomasi naurahtelevansa itsekseen tietämättä kuitenkaan mikä niin hauskaa oli. Hän jatkoi kävelyä hymyillen ja onnellisena. Harry tiesi olevansa lähellä.
Harry kääntyi kysymään takanaan kummastelevilta viidesluokkalaisilta: ”Tunnetteko jotain erityistä?” Vuosikurssin priimus huitoi hetken kädellään, kunnes malttamattomana hihkaisi: ”Tunnen suunnatonta iloa, professori. Niin kuin en enää koskaan olisi surullinen.”
”Niinkö?” Harry kysyi lempeä hymy kasvoillaan. ”Osaatko kertoa, mistä se johtuu?”
”Hmm, luin kerran tunteesta, jonka Azkabanin ankeuttajat aiheuttavat läsnäollessaan. Silloin tuntuu kuin kaikki ilo maailmasta olisi kadonnut. Tämä on kuin päinvastainen ankeuttaja. En keksi muuta, professori”, tyttö vastasi pettyneenä, kun ei tiennyt vastausta.
”Loistavaa, kymmenen pistettä Rohkelikolle. Toivottavasti kukaan teistä ei ole kokenut ankeuttajan aiheuttamaa kauhua. Sitä kamalampaa tunnetta saakin etsiä. Neiti Macmillan yhdisti tämän etevästi ankeuttajaan, lähellämme nimittäin on sellainen, kaksi, itseasiassa.” Viidesluokkalaiset kavahtivat ja katselivat ympärilleen, mutta tuo kummallinen onnen tunne antoi pelon tilalle uteliaisuutta.
Harry johdatti viidesluokkalaisia vielä hetken syvemmälle metsään. Pian hän näki lehtien lomasta pienen aukion, jonka reunalla seisoi vierekkäin kaksi tummaa huppupäistä hahmoa. Hän sihahti oppilaille hiljaisuuden merkiksi ja nyökkäsi ankeuttajien suuntaan. Harry väistyi, kun muut yrittivät tähyillä toistensa yli ja puiden ohi kahta ankeuttajaa.
”Ankeuttajat saattavat rakastua”, Harry selitti hiljaa. ”Kukaan ei tiedä, mistä se johtuu, mutta niin käy välillä. Rakastuneen ankeuttajan vaikutus on siis päinvastainen. Siitä tulee siis Azkabanin kannalta hyödytön, jolloin taikaministeriö ohjaa sen tänne. Ne ovat täysin vaarattomia ja kuolevat pian.”
Lämmin tunne kasvoi. Ankeuttajat liikehtivät häälyen edelleen aukion laidalla. Ne liukuivat ilmassa hitaasti toisiaan kohti ja vihdoin koskettaessaan ne hajosivat yhdeksi mustaksi tomupilveksi, joka hiljalleen leijaili maahan. Loputtoman onnen tunne alkoi kadota, mutta oppilaat katselivat edelleen maassa lepäävää tomukasaa kummissaan.
Harry hymyili joka vuosi sille, kuinka häkeltyneitä oppilaat olivat ja innoissaan keräsivät taskunsa täyteen tomua. Siinä heillä olisi loppuelämäkseen tarina kerrottavana. Harry päätti rikkoa pitkän hiljaisuuden: ”Näin ankeuttajat rakastuvat, ja sitten kuolevat.”