Cries, lies and glamour, k-11

[Saappaaton]

// Alaotsikko: Het, femme, drama, romance, Valmis!

Ficin nimi: Cries, lies and glamour
Kirjoittaja: Saappaaton
Genre: Het, femme, drama, romance, lievästi angst
Ikäraja: k-11
Paritus: Sofiaa paritellaan pariinkin otteeseen, Nea/Niki ja muutamia muita

A/N: Tuorein ja yksi pisimmistä tuotoksistani tähän asti. Ottaisin mielelläni etenkin rakentavaa palautetta tästä.

Cries, lies and glamour

Joulukuu. Lähestyvä joulu aiheutti sisälleni hiljalleen kasvavan tyhjiön. Oli rauhan, antamisen, saamisen ja ennen kaikkea perheen aikaa. Niin, perheen, jota minulla ei varsinaisesti ollut. Vanhempani asuivat eri paikkakunnalla, lähes toisella puolella Suomea, eivätkä edes olleet tulevaa jouluaattoa kotona.
Eräs läheisistä ystävistäni oli ehdottanut pienen ystäväpiirin yhteistä joulua, mutta olin kieltäytynyt kutsusta. Kolme läheisintä ystävääni, joita kutsu oli koskenut, seurustelivat. Minä taas en, joten tiesin etukäteen parien katsomisen jouluaattona vain masentavan.
Huokaisten nostin kaulaliinani reunaa nenänpääni ylitse. Pakkasta oli jotakin viidentoista ja kahdenkymmenen välillä ja ajoittain puhaltava tuuli toi oman jäisyytensä hyytävään ilmaan. En ollut ikinä ollut ulkoilmaihminen, eikä minun tarvinnut tällaisina päivinä yhtään ihmetellä miksi en. Jatkoin matkaani vielä hetken ennen kuin pujahdin sisään erään puodin ovesta. Lämpö kulki ylitseni hyökyaallon tavoin ja näin monen muunkin hakeutuneen lämpimään. Tavoitin tiskin takana hyörivän naisen katseen, heilautin kättäni virnistäen ja etsiydyin vapaaseen kahden hengen pöytään.
”Mitäs neidille tuodaan?” Äsken tiskin takana ollut nainen kysyi tullessaan luokseni.
”Kaakao ja jotakin hyvää”, vastasin hymyillen.
”Pieni hetki”, toinen sanoi ja poistui silmää iskien.
Tästä kahvilasta oli tullut vakiopaikkani lukioaikoina, eikä siitä ollut yhtään haittaa, että yksi työntekijöistä sattui olemaan vanha luokkatoverini yläasteelta.
”Kiitos, Saija”, sanoin kun eteeni tuotiin tarjottimella korkea kaakaolasi ja lämmin possumunkki.
”Eipä mitään. Mitä sinulle muuten kuuluu?”
Saija istahti hetkeksi minua vastapäätä suoden minulle välittävän hymyn. Hörppäsin kaakaosta ja tunsin sen lämmittävän sisuskalujani.
”No jaa, ei mitään ihmeellistä”, vastasin ehkä hieman vältellen. En halunnut valittaa toiselle ihmissuhteiden puutteesta. Saija vain tuntui olevan eri mieltä.
”Joko sinulla on jouluheila?” Naisen silmät tuikahtivat ilkikurisesti, enkä voinut kuin naurahtaa ontosti.
”Ei.”
Saija pyöräytti silmiään ja hymähti.
”No mutta, eihän sinulla vielä olekaan mikään kiire. Toisin kuin minulla, minun pitää mennä jatkamaan töitäni nyt. Jutellaan paremmin paremmalla ajalla”, toinen sanoi ja nousi ylös.
Tyydyin nyökkäämään ja hymyilemään.

Tuskin Saija ehti kadota tiskin taakse kun kuulin jo puhelimeni soivan. Kaivoin uudehkon Nokialaiseni farkkujen taskusta ja vilkaisin nopeasti soittajan ennen kuin vastasin.
”No hei. Joo, oon täällä jo. Mm. Kestääkö sulla vielä kauan? Okei, hyvä, tuu tähän, nähdään.”
Suljin puhelun hymyillen itsekseni ja tungin puhelimen takaisin taskuuni. Hörppäsin uudelleen kaakaostani nautiskellen sen lämmöstä.
Muutamaa siemausta ja puoli possumunkkia myöhemmin kahvilan ovi kävi. Sisään astui harmaassa villakangastakissaan nuori nainen. Hänellä oli vaaleahkot, värjäämättömät hiukset, jotka olivat lyhyehköt, mutta jotka sai kuitenkin pienelle ponnarille takaa. Naisen pyöreänmallisia kasvoja hallitsivat neliskanttiset silmälasit. Nea.
Minun ei tarvinnut paljoakaan nostaa kättäni, että toinen huomasi minut ja lämpimästi hymyillen hän istuutui minua vastapäätä.
”Hei”, toinen sanoi hymyillen ja nyökkäsin tälle vastaukseksi.
”Mites joululahjojen shoppailu etenee?” kysyin naurahtaen. Nea puuskahti raskaasti.
”Tunnet mut, en osaa päättää, tai en löydä mitä haluan ja stressi kasaantuu.”
”Ne on vaan joululahjoja”, hymyilin.
Saija ilmaantui taas pöydän viereen ja katsoi nyt iloisesti hymyillen Neaa.
”No mutta hei, mitäs sinä haluaisit?”
Nea näytti hetken miettivältä, vilkaisi minun tarjotintani ja kääntyi takaisin Saijan puoleen:
”Samanlainen.”
Saija nyökkäsi, kiitti ja poistui hymyillen, vain tuodakseen tovin kuluttua Nealle kaakaon ja possumunkin.
”Kiitos”, Nea sanoi aurinkoisesti hymyillen ja siemaisi kaakaostaan.
Välillemme laskeutui hetkellinen hiljaisuus, jonka Nea rikkoi varovaisella kysymyksellä:
”Oletko sä nyt ihan varma, ettet halua olla porukassa aattona?”
Nyökkäsin vakaasti. Oli totta, etten olisi halunnut olla yksin, mutta en myöskään kaivannut muistutusta siitä, että olin ainoa yksinäinen.
Nea katsoi minua huolissaan ja hymyilin tälle lohduttavasti.
”Älä minusta huolehdi, tiedät, että pärjään.”
Toinen huokaisi hieman ja tyytyi nyökkäämään.
”Mites Niki?” kysyin vain vaihtaakseni puheenaihetta.
”Ei mitään ihmeellistä, tuskailee lahjojen kanssa kuten muutkin”, Nea vastasi hymyillen. Vastasin hymyyn ja hörppäsin kaakaostani. Nea seurasi esimerkkiä ja välillemme laskeutui uudestaan hiljaisuus.

Kun olimme saaneet kaakaomme juotua, nousimme lähteäksemme kaupungin suuntaan. Tarkoituksemme oli tehdä vielä viimeiset katsaukset joululahjatarjontaan ja Nea oli puhunut tarvitsevansa vaatteita. He olivat Nikin kanssa menossa viettämään joulupäivän päivällistä pojan vanhempien luokse, eikä toinen yhtään yllättänyt tahtoessaan hankkia uusia siistejä vaatteita kaappiinsa.
”Hei, käydään tuolla”, Nea sanoi ja nyppäsi minua takin hihasta kohti alusvaateliikettä.
”Ajattelitko stripata Nikin vanhempien ruokapöydällä tai jotain?” kysyin vain vinoillakseni ja tunsin kuinka toinen töytäisi minua kyynärpäällään.
”Se oli vitsi.”
Astuimme pienehköön liikkeeseen sisälle ja meitä vastaan purjehti tukevahko naisihminen. Hän oli ehkä hieman päälle neljänkymmenen ja hymyili iloisesti kysyessään, tarvitsimmeko apua. Nea tarttui tilaisuuteen ja kyseli valikoimasta jotakin punaista ja jouluista, muttei kuitenkaan liian härskiä. Minä sen sijaan päädyin tutkailemaan ympäristöäni ja löysin katseellani erilaisia korsetteja.
”Hei Nea, katos tätä”, tokaisin keskeyttäen myyjän selostuksen hänen kädessään olevista punaisista pitsihepeneistä ja astelin lähimmän vaaterekin luo. Otin käteeni lämpimän punaisen korsetin, jonka silkkinen pinta oli verhoiltu mustalla pitsillä. Ylä- ja alareunoissa kulki kapeat mustat samettinauhat ja kuppien välissä komeili pieni musta rusetti.
”Kaunis”, Nea sanoi ihastuneesti saaden minut hymyilemään. Niin, korsetti oli todella kaunis ja väri sopi Nean hipiälle. Toisin kuin minä, Nea oli talvisinkin hivenen ruskettuneen näköinen. Minun päälläni mustan ja punaisen kaltaiset vahvat värit kalvensivat vaaleaa ihoani entisestään.
”Niin, anteeksi, mitä olitte sanomassa?” Nea oli kääntynyt takaisin myyjän puoleen luultavasti hieman häveten ja pahoittelevan näköisenä. Myyjä jatkoi seostustaan ja hetken kuluttua hän ohjasi ystäväni sovituskoppiin.
Sillä välin minä olin käynyt korsettimallin kokoja lävitse vaivihkaa. Jahka Nea oli vetänyt sovituskopin oven kiinni, käännyin myyjän puoleen yhden korsetin kanssa.
”Haluaisin varata tämän, tulen noutamaan sen viimeistään huomenna”, sanoin varoen korottamasta ääntäni liikaa.
”Selvä, milläs nimellä laitan sen?” myyjä kysyi ystävällisesti ja kävelin hänen perässään tiskiä kohti.
”Sofia Vaikkinen.”
Myyjä kirjoitti lappuun nimeni ja siirsi sen kädessäni olleen korsetin kanssa erääseen rekkiin tiskin taakse.
”Oletko varma, ettet halua sovittaa sitä?”
”En, se tulee lahjaksi”, vastasin hymyillen, saaden myyjältä hivenen hämmentyneen hymyn takaisin. Hän kuitenkin jatkoi työskentelyään antamatta minun häiritä ja suuntasi kohti Nean sovituskoppia.
”No, miltä näyttää?” kuulin myyjän kysyvän ja uppouduin ajatuksiini.

Kului jonkin aikaa, ennen kuin pääsimme ulos pienestä liikkeestä vain suunnataksemme seuraavaan. En oikeastaan ostanut mitään vaan katselin ja kommentoin Nean ostoksia. Hän sai kaikki muut puuttuvat lahjat ostettua, paitsi sen, mitä hän ikinä aikoikaan ostaa Nikille. Siinä vaiheessa tiemme erosivat muutamalla lyhyellä perustelulla. ”En tunne häntä niin hyvin, että minusta olisi apua.” ”Meinasin unohtaa yhden tärkeän asian, mikä pitää hoitaa tänään.” Nea tunsi minut, eikä kysellyt kun nopean halauksen jälkeen tein lähtöä salaperäisesti hymyillen. Ehkä hän arvasi sen liittyvän jotenkin hänen lahjaansa, eikä hän ollut mitenkään väärässä.
Pikaisten hei heiden jälkeen suuntasin matkani kohti lähintä automaattia, nostin hieman enemmän mitä muistini sanoi korsetin maksaneen ja suuntasin takaisin samaiseen alusvaateliikkeeseen.
”No, jokos tulit noutamaan lahjaasi?” myyjä kysyi aurinkoisesti hymyillen ja nyökkäsin vastaukseksi.
”Se olisi sitten 89,90€.”
Purin hieman hampaitani kaivaessani seteleitä rahapussista. Olihan liki satanen aika paljon laittaa yhteen lahjaan, mutta se oli sen arvoista.
”Tässä on sitten kuukauden täysi vaihto- ja palautusoikeus, jos tuote on viallinen tai väärän kokoinen.”
”Kiitos.”
Myyjä ojensi minulle vaihtorahat ja kuitin ja hetken kuluttua myös muovipussin. Kiitin toistamiseen ja poistuin liikkeestä. Tiesin Nealla olevan tähän juuri sopivan alaosan, enkä voinut mitään kaksimieliselle virnistykselle, joka levisi kasvoilleni.

Päästyäni kämpälle, soitin eräälle tutulleni, joka teki töitä postissa.
”Hei, et viittis tehdä yhtä yksityistä kotiinkuljetusta? Saat siitä kympin. Kiva, kiitos. Tuu hakee tästä mun kämpältä.”
Lopetettuani, laskin puhelimen nopeasti olohuoneen pöydälle ja aloin paketoida korsettia. Aika tarkkaan seitsemän minuuttia myöhemmin ovikelloni soi ja menin avaamaan oven.
”Ihan hetki vielä”, sanoin nuorelle miehelle, joka seisoi oven takana. Toinen vain nyökkäsi ja jäi nojailemaan oven karmiin niin, ettei ulko-ovea saanut vedettyä kiinni. Tiesin entuudestaan tämän olevan sanaton hoputus minulle, mutten pitänyt mitään kiirettä.
Astelin olohuoneeseen, kaivoin työpöydän laatikosta pienen kortin ja kirjoitin siihen selvällä käsialalla: ”Hyvää joulua, rakas!” ja piirsin sydämen. Laitoin kortin paketissa olevan koristenauhan alle ja vein paketin odottavalle miehelle.
”Vie se Nealle, äläkä anna Nikin vastaanottaa sitä, ettei se ymmärrä väärin.”
Poika otti paketin käsiinsä ja jäi katsomaan perääni odottavasti kun kaivoin laukustani rahapussiani.
”Oot kultanen”, tokaisin hymyillen maireasti, kävelin miehen eteen ja laitoin tämän takin rintataskuun kympin setelin. Mies poistui kuin maksullinen huora ja suljin oven hänen perästään. Olisin halunnut nähdä Nean ilmeen tämän avatessa pakettia.

[Reta]

Tämä teksti vaikutti ihan mukavalta. Ehkä olisi hiukan voinut viimeistellä muutamia lauseita jotta siitä voisi tulla sujuvampi lukea.

Tämä tarina jäi hiukan keskeneräiseksi, uskon kai että tähän on tulossa jatkoa?

Jatkoa odotellen...

[Saappaaton]

Reta
Juuh, onhan tähän jatkoa tulossa, jonkun verrankin. Ja tosiaan, ennen kuin aloitin tämän, olin pitänyt aika pitkän tauon kirjoittamisessa, joten luultavasti takkuilu hohtui enimmäkseen siitä. Jos töksähtelisi vähän vähemmän tästä edespäin. ^^

***

Viimeiset päivät ennen aattoa kuluivat rauhallisesti, mutta siitä huolimatta touhuntäytteisesti. Kuuntelin kaikenlaista joulumusiikkia, mitä löysin ja siivoilin, leivoin ja koristelin pienehköä kaksiotani. Omistin valtavasti erilaisia kynttilöitä ja ripottelin niitä ympäri olohuonetta. Ripustin hopeanauhaa ovenkarmeihin ja kirjahyllyyn ja laitoin ikkunaan sydämenmuotoisen, kartongista askarrellun koristeen, joita olimme tehneet peruskoulussa. Olimme silloin vaihtaneet Nean kanssa koristeitamme ja katselin nyt hymyssä suin Nean tekemää, hieman haparoiden leikattua sydäntä, jonka reunoja koristeli hopeinen kimalle.

Aattoaamuna heräsin puhelimeeni. Sen sointi tunkeutui kivuliaasti tajuntaani ja sain vain vaivoin kammettua itseni ylös.
”Mm”, vastasin puoli pökerryksissä ja kuulin linjalta hilpeää hihitystä.
”Hyvää joulua!” Nea kiljahti saaden minut hymyilemään.
”Hyvää joulua”, vastasin rauhallisemmin, edelleen hivenen tokkurassa.
”Voinko tulla käymään nyt aamupäivällä?”
Nyökkäsin, kunnes ymmärsin, ettei toinen nähnyt minua.
”Toki, vaikka heti tulisit”, vastasin ja kuulin taas naurua.
”Annan sinun nyt herätä ensin”, tyttö naurahti saaden minut hymähtämään.
”Ihan miten vaan.”
”Hyvä! Tulen suunnilleen tunnin päästä”, Nea sanoi pirteästi ja kuultuaan minun myöntyvän hän lopetti puhelun. Katselin tyhjästi eteeni vielä tovin, ennen kuin sain herätettyä itseäni sen verran, että sain lampsittua keittiöön.
Latasin kahvinkeittimen, laitoin sen päälle ja suunnistin takaisin makuuhuoneen puolelle. Valitsin puolihuolimattomasti löysän t-paidan ja kulahtaneet farkut. Pieni muovikuusi odotti eteisessä, että sytyttäisin sen lamput, mutta kävelin ajatuksissani sen ohi. Tarvitsin aamukahvia käynnistääkseni ajatukseni.

Aika kului verkkaisesti, mutta kului kuitenkin. Noin tuntia heräämiseni jälkeen soi ovikello ja oven takana seisoi Nean lisäksi Aino ja Aliisa. Ensin mainittu lähes hyppäsi kaulaani ja rutisti voimakkaasti.
”Kiitos lahjasta.”
Sanat kuiskattiin korvaani juuri ennen kuin Nea irrottautui minusta. Hymyilin vastaukseksi ja katsoin Ainoa ja Aliisaa hieman kysyvästi.

Aliisa oli suhteellisen tasapituisen joukkiomme pisin. Hänen luonnonkiharat hiuksensa, jotka vaihtoivat väriä mielestäni turhan usein, olivat tällä kertaa lämpimän punaiset. Nainen oli tällä kertaa vetänyt ne ponnarille, eivätkä ne auki ollessaankaan ylettäneet paljoa olkia alemmas. Ruumiinrakenteeltaan Aliisa oli meistä parhaiten muodostunut.
Hymähdin hieman miettiessäni Eliasta, Aliisan poikaystävää. Poika oli hyvin tietoinen ulkonäöstään, eikä käyttänyt mielellään muita kuin merkkivaatteita. Luonteeltaan miehenalku oli kuitenkin miellyttävämpi, mitä ulkonäkö antoi olettaa. Hänellä ei ollut tapana katsoa muita alaspäin, eikä hän yleisesti ottaen pitänyt itseään mitenkään parempana kuin muita. Silti tällä oli ärsyttäviä päiviä, jolloin helposti aloin vinoilla turhista asioista. Minä ja Elias olimme siinä suhteessa samanlaisia, että liioittelimme helposti ja äkkiäkös kärpäsestä kasvoi härkänen. Meidän leikkimielellä aloittamamme kinastelut saattoivatkin paisua yllättäviin mittoihin, jolloin Aliisan oli pakko tulla meidän väliimme, ettemme repineet toisiamme kappaleiksi.

Aino taas oli meidän oma poikatyttömme. Hänen lyhyet, tummat hiuksensa olivat välillä pystyssä, välillä muuten vain sekaisin. Tytön alahuulta koristi hopeinen pallo. Lävistys oli laitettu keskelle alahuulta ja Ainon tapa leikkiä korulla, kun hän keskittyi johonkin, kävi välillä ärsyttäväksi. Luonteeltaan nainen oli porukkamme rennoin, hän oli se joka antoi maailman mennä ja meni perässä, jos siltä tuntui. Ruumiillisesti Aino oli Aliisaa huomattavasti miehekkäämpi leveämpien hartioiden ja lihaksikkaampien käsivarsien vuoksi.
Ainokin seurusteli, mutta toisin kuin Aliisa ja Nea, tämä seurusteli tytön, Erikan, kanssa. En ollut tavannut Erikaa kuin pari kertaa, mutta olin saanut tästä positiivisen kuvan.

”Jouluja, muru”, Aino tokaisi ja halasi minua Nean jälkeen.
”Samoin.”
Aliisa veti oven kiinni perässään ja kiinnitin huomioni koriin, joka oli hänen kädessään. Se oli peitetty pienellä huopaliinalla lähes kokonaan, mutta yksi kulma oli jätetty paljaaksi.
”Hyvää joulua”, Aliisa sanoi lämpimästi ja tuli viimeisenä halaamaan minua, kahden muun riisuessa takkiaan.
”Tämä on sinulle”, hän totesi ja antoi kädessään olleen korin minulle. Kurkistin huovan alle ja hämmennyin tuijottaessani keltaisiin silmiin.
”Kiitos”, mutisin hymyillen ja otin toisella kädellä varovasti pienestä olennosta kiinni. Pikimusta, lyhytkarvainen kissanpentu tuijotti minua hieman varoen, mutta uteliaana.
”Saat nimetä sen itse”, Nea sanoi lämpimästi, saatoin kuulla hymyn hänen äänestään.
Laskin korin lattialle ja otin pienestä pedosta kunnon otteen, etten vain tiputtaisi sitä. Katsoin sen keltaisiin silmiin hymyillen ja se kurotti pientä tassuaan minua kohti, kynnet ojossa.
”Se on Cami”, mutisin hymyillen ja päästin pennun lattialle. Se lähti uteliaana tutkimaan olohuonetta. Nea antoi minulle laukustaan pienen pahvisen paketin.
”Siinä on viiden päivän ruoat, varmistin kasvattajalta, että pentu syö sitä. Kori on pennulle tuttu, se on sille kuin oma pesä. Siellä on pieni hiekkalaatikko ja pieni pussi hiekkaa, niin pärjäät pyhien yli ilman paniikkia. Tiedät varmasti miten sitä kuuluu hoitaa”, Nea sanoi viitaten siihen, miten lukioaikana luin paljon kissoista ja niiden hoidosta.
”Enköhän minä pärjää. Kiitos teille”, sanoin hymyillen ja halasin vielä kaikkia.
”Haluatteko kahvia tai glögiä?”

Kun tytöt olivat lähteneet, olin istahtanut sohvalle katselemaan kissanpennun tutkimusretkiä. Se tarkkaili minua välillä intensiivisesti ja kutsuin sitä nimeltä, jotta se tottuisi siihen. Jossain vaiheessa hain itselleni kirjan ja luin sitä, kiinnittämättä sen enempää huomiota pentuun. Kun pääsin toisen sivun puoliväliin, tunsin pienet tassut polvellani ja nostin kirjaa katsoakseni jälleen noihin keltaisiin silmiin.
”Kelpaisiko syli?” kysäisin hymyillen ja nostin kirjan pois sylistäni. Cami katsoi minua hetken ja tassutteli sen jälkeen varovaisesti syliini. Se käpertyi siihen ja pian sen hengitys muuttui suloiseksi tuhinaksi. Silittelin sen pehmeää turkkia ajatuksissani.

Taustamusiikkia.

Illemmalla, kun pentu oli asettunut koriinsa, olin sytyttänyt muutaman kynttilän ja sammuttanut valon olohuoneesta. Istuin sohvalla toisessa kädessäni viinilasi ja pöydällä punaviinipullo. Olin saanut pullon eräistä arpajaisista ja minun täytyi myöntää itselleni, että se ei ollut hullumman makuista.
Siemaisin viinilasista ja suljin silmäni hetkeksi. Saatoin kuvitella Nikin ja Nean syleilemässä toisiaan koristellun joulukuusen äärellä. Kuinka he jakaisivat pehmeitä, kevyitä suudelmia. Hymyilin ja mieleeni tuli Aliisa ja Elias. Kuinka Aliisa tanssittaisi vastahakoista, mutta onnellisesti hymyilevää Eliasta ympäri heidän olohuoneensa. Ja Aino. Tämä oli varmastikin kävelemässä käsikkäin Erikan kanssa, jakamassa valkoista, kirpeää ja puhdasta muistoa. Kuinka Aino piirtäisi lumihankeen sydämen, soisi Erikalle hymyn ja rakastavan suudelman.
Tunsin poskellani kuuman kyyneleen, mutta hymyilin. Olihan minullakin sentään joku. Maailman suloisin pieni olento, jonka luoma lämpö toi lohtua yksinäisyyteen. Ja olin saanut sen niiltä ihmisiltä, jotka rakastivat minua, ei minulla niin huonosti mennyt. Oikeastaan, olin aika onnekas ja onnellinen.

[Reta]

Hei minä täällä taas : )

Tänä toinen osa tuntui hiukan sujuvammalta, tosin siinä ei nyt tuntunut tapahtuvan niin paljon :-( En tiedä mistä tuo tunne johtui, kyllä siinä oikeasti tapahtui asioita.
Tuon laulun heitto tuohon väliin oli todella hyvä veto, viimeinen kappale sai todella mukavan tunnelman kun luki tekstiä laulun sanojen tahtiin. (Itse tosin tykkään John Lennonin versiosta hiukan enemmän)

Lisää jatkoa odotellen, ainakin tuolla ylhäällä olevista paristus-spoilauksista voi päätellä ettei koko tarinaa ole vielä kerrottu.

[Saappaaton]

Reta
Tarvinnee vielä jossakin vaiheessa kirjoitella tuo alku uudestaan, notta saa senkin vähän sujuvammaksi. Tässä tätä jatkoa taas olisi, vähän pidempi pätkä tällä kertaa (toivon mukaan myös tapahtumarikkaampi).
Kiitos kuitenkin, että viitsit kommentoida.

***

Jouluaaton jälkeen vietin viikon lähinnä kämpälläni Camin kanssa. Poistuin pääasiassa vain kauppaan hakemaan elämisen kannalta tarpeellisia tarvikkeita. Yhtenä iltana kävin kävelyllä illan ollessa kauniin pilvetön ja ilman oltua ihanan viileä. Vaikka lämpötila kävikin välillä lähellä nollaa, pakkanen kituutteli ilmassa pitäen maan valkoisena.

29. päivänä sain postikortin vanhemmiltani. He olivat lähteneet pakkasia pakoon Floridaan ja lähettivät kortin, jossa oli hyvin lyhyesti kerrottu, että lämpöä oli paljon enemmän kuin kotosuomessa. Tottumuksesta teippasin kortin eteisessä olevaan palapeiliini, enkä luonut vanhemmilleni enää ajatustakaan.

Kun olin seitsemäntoista, eräänä pakkasiltana olin pyytänyt senaikaisen tyttöystäväni meille istumaan iltaa, isälleni oli selvinnyt, että en ollut kiinnostunut pelkästään pojista. Se ilta meillä oli riidelty, minä ja isä huusimme toisillemme kilpaa ja seuraavaan viikkoon emme kestäneet toisiamme samassa huoneessa. Heti kun täytin kahdeksantoista, muutin kaikessa hiljaisuudessa pois kotoa ja siitä asti olin elänyt omillani. Aina kun näin isän, keskustelumme koski lähinnä viimeaikojen säitä, jos edes keskustelimme.
Äitini oli suhtautunut asiaan lempeämmin, tosin hänkin vaikutti aina tavatessamme siltä, kuin kärsisin jostakin tappavasta taudista ja hän lähinnä sääli minua. Luultavasti hänkin toivoi, että menisin naimisiin niin kuin ’normaalit tytöt’ ja hankkisin lapsia ja tämä olisi vain joku ohimenevä vaihe.

Seuraavana päivänä siitä, kun sain vanhemmiltani kortin, puhelimeni herätti minut jälleen.
”Mmh”, vastasin kuulostaen ehkä hieman äkäiseltäkin.
”Huomenta prinsessa”, kuulin Ainon virnuilevan äänen.
”No mitä?” kysyin kyllästyneesti.
”Mitäs ajattelit huomenna?”
Jouduin hetken miettimään, että tajusin, mistä toinen puhui. Olin aivan unohtanut, että aika pian joulun jälkeen vuodella oli tapana vaihtua.
”Ei oo mitään suunnitelmia.”
”Hyvä, meillä on.”
”Mutta – ”
”Cami voi tulla kanssa”, Aino vastasi selkeästi hymyillen. Tytöt olivat varmasti pistäneet viisaat päänsä yhteen tämän asian suhteen jo aiemmin, kuten yleensäkin, ja ilmoittivat minulle vain missä ja milloin.
”No missä te ajattelitte – ”
”Meillä. Erika viettää illan meidän kanssa, Niki menee ilmeisesti kavereidensa kanssa, eikä Eliaskaan viitsi tulla ainoaksi mieheksi sotkemaan kuvioita.”
Aino piti pienen tauon ja jatkoi vähän rauhallisemmin:
”Eli käytännössä sulla ja Nealla – ”
”Sä tiedät, että meillä ei ole enää mitään”, sanoin äreänä. Oli totta, että minulla ja Nealla oli ollut peliä ennen Nikin astumista kuvioihin. Mutta kuten jokainen, joka osaa laskea yhteen yksi plus yksi, tajuaa, minusta tuli Nean elämässä toissijainen. Silti tein kaikkeni, että Nea tietäisi, etten ollut unohtanut yhteisiä hetkiämme – ja tietenkin varmistaakseni, ettei tämä unohtaisi.
Aino hiljentyi hetkeksi ja jatkoi sitten neutraalisti:
”Ei tarvi ottaa mukaan kuin omat juomat, me tarjotaan Erikan kanssa naposteltavat.”
Suljin silmäni ja laskin kymmeneen. Ainon kanssa olimme jakaneet paljon sellaisia asioita, mitä muut tytöistä eivät tienneet. Siitä johtuen saatoin suuttua Ainolle pahiten. Ja tiesin, että hän kesti sen ja häneen saatoin luottaa kuin peruskallioon. Juuri nyt olin lähinnä äreissäni, että toinen edes ajatteli jotakin sellaista, että toinen sai sellaisen kaipuun sisälläni syttymään pelkillä viittauksilla.
”Selvä”, sanoin ja käännyin mahalleni.
”Nähdään huomenna seitsemältä.”
Vastausta odottamatta Aino sulki puhelun ja laskettuani puhelimen yöpöydälle painoin kasvon tyynyyn. En halunnut nousta. Olin vihainen itselleni.

Istuin sohvalla kuulokkeet päässäni tuijottaen edessäni olevan kirjan sivuja. Olin lukenut samaa riviä jo varmaan kolmatta kymmentä kertaa, enkä silti suostunut myöntämään, etten tajunnut mitään lukemastani. Suljin kirjan ja otin kuulokkeet pois päästäni. Cami oli käpertynyt viereeni ja nousi rivakasti tassuilleen kun ojentauduin eteenpäin laskeakseni kirjan pöydälle.
”Mitä minun pitäisi tehdä?” kysyin kissalta selkäni jälleen koskettaessa selkänojaa. Pentu katsoi minua terävästi ja nousi sen jälkeen syliini.
”Sinun ei kauheasti tarvitse ihmissuhteita miettiä”, mutisin vähän katkerana. Kissa käpertyi takaisin horroksenomaiseen tilaan ja huokaisin raskaasti. Mietin pitäisikö minun soittaa Ainolle vai ei. Luultavasti toinen oli loukkaantunut äreydestäni, toisaalta, toinen oli myös luultavasti tajunnut viitanneensa asioihin, joista ei puhuttu. Laitoin kuulokkeet uudelleen päähäni ja suljin silmäni. En halunnut ajatella enää mitään.

Päivä kului hitaanlaisesti ja illemmalla otin itseäni niskasta kiinni ja päätin soittaa Ainolle. Puhelu hälytti huomattavasti normaalia pidempään. Olin jo sulkemassa puhelua, kun kuulin kuinka linja avattiin.
”No?” Aino kysyi viileästi hetken hiljaisuuden kuluttua.
”Anteeksi”, töksäytin ja tuhahdin hiljaa.
”Saat.”
Linjalle laskeutui hetkellinen hiljaisuus.
”Ja anteeksi”, toinen sanoi lopulta.
”Saat.”
Kummallakaan ei tuntunut olevan enää mitään sanottavaa, vaikka tilanne tuntui tarvitsevan jonkun keventävän kommentin osoittamaan, että anteeksi oli annettu.
”Mites huomisen juomisen laita? Onko tarkotus vaihtaa vuosi raskain elkein?” sain lopulta kysyttyä.
”No ennakkosuunnitelmia ei ole… Eli kyllä, luulen, että raskaan puolelle mennään väkisin.”
”Käykö jokainen tahoiltaan kaupassa, vai tehdäänkö jonkun näköistä yhteistä retkeä lähimarketin suuntaan?”
”Käy omillasi.”
”Okei. Huomiseen.”
”Huomiseen.”
Suljin puhelun, enkä tiennyt, olinko loppupeleissä helpottunut siitä, että soitin. Puhelu oli jättänyt kiusallisen tunteen itselleni, mutta siirsin sen taka-alalle.
”Cami, minä lähden kauppaan”, sanoin pennulle, joka oli tullut seuraamaan puuhiani.
”Tuonko sinulle jotain?”

Lähikaupalle ei ollut kuin vajaan viiden minuutin kävelymatka. Suuret lumihiutaleet leijailivat hiljalleen kohti maata peittävää lumikerrosta. Jokainen askel, jonka otin, sai valkoisen maan narahtamaan jalkojeni alla, ja minua hymyilytti.

Päästyäni kauppaan nappasin vanhasta tottumuksestani korin ja aloin tutkia hyllyjä katseellani. Jumituin ensimmäistä kertaa oikeasti lemmikkiväliin ja nappasin sieltä jonkunlaisia kissojen suklaanappeja. Tutkailin pakkausta aikani ja päätin koittaa, mitä Cami niistä sanoisi. Luultavasti ”mau” tai ”kurrnau”.
”Ai kisu on hankkinut oman lemmikkikissan?” kuulin matalan äänen kysyvän ja käännyin katsomaan tummiin, sinisiin silmiin, joihin olin tuijottanut niin monta kertaa.
”Lassi”, hymähdin ja sain itseäni pidemmän miehen haromaan hiuksiaan hymyillen.
”Sofia”, tämä vastasi ja antoi virneen levitä kasvoilleen.
Niin, Lassi, minun yksityinen postimieheni. Hänen ruskeat hiuksensa roikkuivat vähän silmien edessä ja mies oli alinomaa sukimassa niitä pois.
”Mites neiti aikoo vaihtaa vuotta?”
”Raskaasti”, vastasin ja jatkoin matkaani miehen ohi. Tämä käveli rennoin askelin perässäni kun suuntasin kulkuni juomahyllylle.
”Näemmä”, mies naurahti matalalta.
”Entäs sinä?” kysyin, saatuani valittua itselleni juotavaa. Pääni meni aika vähästä sekaisin, loppujen lopuksi, joten jääkaapissani oleva blissi ja kuusi lonkeroa veisivät terveen järkeni etelänmatkalle.
”Ei suunnitelmia”, nuorukainen sanoi ja iski silmää juuri siten, että tiesin soittavani tälle tammikuun ensimmäisinä pikkutunteina.
”Pidetään mielessä”, hymähdin ja käännyin mennäkseni kassalle.
”Railakasta uutta vuotta!” mies huikkasi perääni saaden minut naurahtamaan. Railakas siitä tulisikin.

Seisoin suihkussa tuijottaen tyhjin silmin vaaleaksi kaakeloitua seinää. Tunsin olevani jotenkin hukassa. Siitä asti, kun Aino oli maininnut minun ja Nean yhteisen menneisyyden, olin tuntenut itseni hiireksi, jonka häntä oli jäänyt kiinni loukkuun. Ja näillä ajatuksilla en pystyisi kohtaamaan Neaa ystävänä.
Painoin pääni kylmään kaakelipintaan ja väänsin hanasta vettä kylmemmälle. Minun pitäisi rauhoittua, koota itseni ja unohtaa, että Aino sanoi mitään. Minun pitäisi olla normaali, edes yksi ilta. Ilta, joka päättyisi luultavammin korvikkeen tarpeessa miehen syliin. Huokaisin. Minun pitäisi olla tätä vahvempi.

Cami katsoi minua uteliaana kun astelin pyyhe ympärilläni pois kylpyhuoneesta. Se tassutteli vierelläni makuuhuoneeseen ja taiteili itsensä yöpöytäni kautta sängylle, jonka reunalle istahdin.
”Olet sinä hölmö kisu”, sanoin Camille hymyillen lämpimästi ja silitin sitä.
”Mau!”

Tuijotin puhelimeni näytöllä lukevaa nimeä pitkään, ennen kuin painoin vihreää luuria. Kuulin hälytysäänen, uudestaan, uudestaan, uudestaan. Kahdeksannen jälkeen meinasin painaa punaista luuria, kun kuulin, että linja avattiin.
”Hei, minä tässä”, tervehdin varovasti.
”Mitä suunnitelmia sinulla – teillä on täksi illaksi?” Jäin kuuntelemaan vastausta, ennen kuin jatkoin:
”Voitteko tulla mun kämpälle? Tarttisin tänne vähän niinku lastenvahtia.” Nipistin alahuultani.
”Ei, ei mitään sellasta, ei mulla ole mitään yksinhuoltajakumppania”, vastasin näreissäni: ”eikä siitä ole lähelläkään vuotta, kun me nähtiin viimeksi!”
Tuhahdin ja jatkoin rauhallisemmin:
”Niin, että voitteko -? Kiitos! Parin tunnin päästä. Joo, ja mä tulen yöllä takas, et ei tarvi yöks jäädä.”
Huokaisin sisäisesti ja hymyilin rohkaisevasti Camille.
”Kiitos, Kiia, sä pelastit mut.”

Kiia oli sisaruskatraamme keskimmäinen. Hän oli pari vuotta minua nuorempi ja pari vuotta Vilmaa, toista siskoani, vanhempi. Siinä, missä minä ja Vilma olimme perineet isältä tulisen luonteen ja liikaa temperamenttia, Kiiaa oli siunattu äitimme lempeällä ja ymmärtävällä luonteella. Tästä syystä Kiia olikin ainoa, joka piti oikeasti yhteyttä vanhempiimme.
Vilma opiskeli tällä hetkellä taidekorkeassa, jonkun matkan päästä meistä. Kiia sen sijaan oli jossakin vaiheessa muuttanut minun luokseni, jätettyään opiskelut ja hakiessaan töitä. Hän oli asunut kanssani vähän yli puoli vuotta, ennen kuin oli löytänyt tämänhetkisen kihlattunsa. Tai oikeastaan Joel oli lapsuudentuttumme, mutta muutti pois paikkakunnaltamme joskus ala-asteen alkuvaiheessa. Oli siis aika ihme, että juuri Kiiasta ja Joelista tuli pari. Kiia ja Joel muuttivat yhteen suhteen ollessa vielä suhteellisen tuore ja minä olin jäänyt yksin.

Hymähdin muistoilleni. Siitä oli jo muutama kuukausi kun olin Kiian nähnyt viimeksi. Olisi virkistävää nähdä siskotyttöä ennen illan rientoja. Voisin saman tien kysäistä äidin ja isän lomasta.

Taustamusiikkia (jälleen).

”Hei!” Kiia lähestulkoon hyppäsi kaulaani. Vaikken ollut pitkä, olin silminnähden pidempi kuin Kiia. Kiersin käteni siron siskoni ympärille ja halasin häntä oikein kunnolla.
”Missäs se vahdittava nyt sitten on?” tämä kysyi muka tuimasti ja katsoi minua haastavasti. Ohjasin parin olohuoneeseen, jossa Cami katseli tulokkaita hieman arastellen. Otin pennun syliini ja ojensin sitä Kiia kohti.
”Tässä.”
”Ihana”, Kiia sanoi ihastuneena ja otti kissan käsistäni. Hymyilin ja vilkaisin kelloa.
”Mutta mun pitäis mennä. Pärjäättekö tässä?”
”Juu, ja mulla on sun numero hätätapausten varalta”, Kiia vakuutteli. Nyökkäsin, puin takkini ja nappasin olkalaukkuni.
”Hauskaa vuoden vaihdetta”, tokaisin vielä, iskin silmää ja lähdin.

Ilta tyttöjen kanssa meni juuri niin kuin oli ennustettavissa. Olimme puolenyön aikaan mukavassa nosteessa Ainon ja Erikan parvekkeella katselemassa ilotulitusta. Nauroimme ja juttelimme, Aino vilkuili kelloa tasaisin väliajoin.
”10!”, tämä aloitti ja jatkoimme kaikki yhdessä:
”9!”
”8!”
”7!”
”6!”
”5!”
”4!”
”3!”
”2!”
”1!”
”HYVÄÄ UUTTA VUOTTA!”
Oloni oli kevyt ja onnellinen. Uusi vuosi toisi eteeni vaikka mitä ja hetken tunsin oloni voittamattomaksi. Tytöt halailivat toisiaan yhdessä kasassa ja katsoin sitä hymyillen vierestä. Katseeni löysi Nean, joka vaivihkaa irrottautui joukkohalauksesta hänkin hymyillen. Katseemme kohtasivat ja hymyni leveni. Nea etsiytyi viereeni.
Nean kasvot näyttivät normaalia kauniimmilta ja ilotulitus sai tilanteen näyttämään silmissäni jotensakin romanttiselta. Hetkessä hukuin niihin silmiin, joihin en olisi missään nimessä saanut hukkua. Meinasin kumartua aavistuksen eteenpäin kun kuulin Aliisan huudon:
”Hyvää uutta vuotta koko maailma!”
Hymähdin ja käänsin katseeni Ainoon ja Erikaan. Aino hymyili minulle pienesti ennen kuin hän kaappasi Erikan kevyesti punatut huulet rakastavaan suudelmaan. Tunnelma oli kaunis, ja pelkäsin sen särkyvän liian aikaisin.
”Sofia”, Nea sanoi pehmeästi, hiljaa saaden minut katsomaan itseensä. Enempää sanoja ei vaihdettu kun tunsin pehmeät huulet omillani. Kaikki ympärillämme tuntui kaikkoavan, oli vain minä ja Nea rakastavimmassa, kaipaavimmassa suudelmassa minkä olin ikinä kokenut.

[Ayos]

Tämähän oli hieno, jotenkin tosi söötti. Äh... hmm... onpas tämän kommentin kirjoittaminen nyt hankalaa. Mutta jotenkin surullinenhan tämä oli... voin hyvin arvata miltä Sofiasta tuntu. Vaikka sillä nyt näytti sen Lassinkin kanssa olevan sutinaa. Äh... jospa mä sanon vaan että tykkäsin?

[Saappaaton]

Ayos
Kiitos kaunis kommentista, ja mukavaa jos tykkäsit. Toivottavasti seuraava pätkä valottaa vähän näitä ihmissuhdekuvioita. Edes pikkuisen.

***

Tammikuu. Heräsin kolahduksiin, jotka nopeasti päätellen tulivat keittiöstä. Tuskin sain silmiäni raotettua, kun takaraivooni iski moukari. Suljin silmäni hiljaa valittaen ja hautauduin peiton alle.
”Jokos heräsit vai kuulinko väärin?”
Tunsin tuon äänen, tunsin sen hyvin ja silti minulla kesti kauan yhdistää se kasvoihin. Minulla ei ollut eilisestä turhan montaa muistikuvaa, joten se yhdessä järkyttävän päänsäryn kanssa hankaloittivat tilanteen hahmottamista. Kurkistin peiton alta vain nähdäkseni Lassin seisovan virnuillen oviaukossa. Miehellä ei ollut kuin bokserit jalassa.
”Onko täällä särkylääkettä?”
”Mistä mä etin?”
”Kylppärin peilikaapista.”
Vajosin takaisin peiton alle ja suljin silmäni uudelleen. En tätä tahtia pääsisi pariin tuntiin ylös ja vaikka pääsisinkin, en todellakaan olisi hehkeimmilläni.
”Tässä.” Kuulin kuinka toinen laski lasin yöpöydälleni.
”Onko ihan hirvee olo?” Miehen äänestä paistoi kevyt huoli.
”Tarpeeks”, mumisin ja kohottauduin sen verran, että sain nautittua särkylääkkeen.
”Mitä sä tiedät mun eilisestäni?” kysyin hiljaa ja nostin käteni silmilleni. Aurinko paistoi ja se sattui silmiini.
”Sen lisäks, että joit liikaa? Vissiin teillä oli Nean kanssa jotain, en mä tiedä, Neasta sä puhuit ja vaikutit aika lohduttomalta aluks kun hain sut.”
”Nea..”

Huulet irtosivat toisistaan ja hetki oli ohi. Tunsin syyllisyyttä, kaipuuta, kontrollin puutetta. Sanaakaan sanomatta vetäydyin sisälle ja istuin keittiön pöydän ääreen. Hetken päästä Aino tuli keittiöön.
”Mitä tapahtui?”
”Mä en ois saanu suudella sitä”, mutisin vastaukseksi.
”Sofia, kuule”, toinen aloitti mutta vaimensin hänet mulkaisemalla.
”Ei, Aino, sä kuuntelet. Nealla on poikaystävä, niillä mene hyvin, enkä mä halua mennä siihen väliin. Meidän taustalla tää ei mee Nikille läpi kännivahinkona”, sihahdin.
”Ei Nikin tarvi tietää.”
”Niin, et valehdellaan Nikille, loistavaa! Onko sulla jotain oikeeta viinaa täällä?”
Aino otti jääkaapista sakepullon.
”Sun ei pitäis.”
”Ei pitäis, eikä ois pitäny”, tokaisin ja korkkasin pullon. Kaadoin kirkasta nestettä puoli lasia ja kiskaisin sen kurkkuuni pohjanmaan kautta. Aino ei sanonut mitään.

”Ootko sä ihan okei, pitäskö sun nukkua vähän?”
Pyyhkäisin poskelleni valuneen kyyneleen.
”Mä olen ihan okei.” Ääneni värisi, kuulin sen itsekin.
Yhtäkkiä tunsin vahvat kädet ympärilläni.
”Älä ajattele sitä eilistä”, mies mutisi ja suikkasi suukon hiuksiini.
”Itke se nyt pois ja anna olla, ei se vatvomalla parane.”
En hämmennykseltäni saanut sanaakaan sanottua, tunsin vain kuumat kyyneleet poskillani. Pian itkin miehen syleilyssä kuin viimeistä päivää.

Makasimme hiljaisina, sylikkäin kuin oikea pari ja tunsin rinnassani hienoisen puristuksen mielikuvan tavoittaessa mieleni. Oli totta, että Cami lievitti suurinta yksinäisyyttäni, mutta olisin silti tarvinnut jonkun, kenen syliin käpertyä.
Tunsin miehen käden harovan hiuksiani hajamielisesti.
”Oletko kunnossa?” toinen kysyi hiljaa ja loi minuun kysyvän katseen, johon en vastannut.
”Olen. Anteeks, että murruin näin”, mutisin vastaukseksi ja häpeän saattoi kuulla äänestäni. Olin asettanut Lassin varsin omituiseen tilanteeseen ja toinen oli sopeutunut siihen ihanteellisesti, turhia kyselemättä.
Mies puristi minut hellästi itseään vasten.
”Sä tiedät, että mä olen tässä jos sä tarvitset.”
Se kuulosti liian sitovalta, liian suurelta lupaukselta, enkä vastannut siihen mitenkään. Vaikka toinen olikin monesti ollut tukenani, auttanut, pitänyt pystyssä ja auttanut unohtamaan murheet, en silti ikipäivänä osaisi sanoa välittäväni tästä, en niin paljoa.
”Sun pitäis varmaan mennä”, sanoin hiljaa, kuitenkin hymyillen miehelle vaisusti. Olin kiitollinen kaikesta, mutten halunnut sitoa itseäni tähän ja tiesin toisen ymmärtävän.
Mies vastasi hymyyn ja katsoi minua tutkaillen ennen kuin vastasi:
”Ehkä mä menen.”

Vihasin sitä tunnetta, onttoutta, joka laskeutui kämppääni ja mieleeni sen jälkeen kun hellät hetken toisen kanssa olivat ohi ja olin taas yksin. Olin kuitenkin oppinut kestämään sen, minun luonteellani oli pakko. Ainakin siihen asti, että löytäisin sen, kenen kanssa halusin vain jäädä paikalleni.
Nojasin oveen, siitä oli jo hetki, kun Lassi oli sulkenut sen mennessään, mutten halunnut mennä toteamaan yksinäisyyden astuneen nurkkiin tummempana kuin koskaan. Uusi vuosi, tässäkö se oli? Yksinäisyyttä, pimeää, kaipuuta?
Huokaisten työnsin itseni irti ovesta ja tuskin ehdin ottaa askelta poispäin kun kuulin pienen kilahduksen. Postiluukusta tipahti eteisen lattialle pieni kirjekuori. Otin sen käteeni ja avasin ulko-oven löytääkseni Nean hissin oven edestä.
”Nea”, kutsuin kysyvästi. Kului jonkun aikaa, ennen kuin tyttö suostui reagoimaan minuun. Hän katsoi minua kylmän surullisesti saaden minut hämmentymään.
”Tule tänne”, sihahdin lähes käskevästi, en halunnut keskustella käytävässä, jossa kuka tahansa uteliaista naapureista kuulisi.
Mitään sanomatta tyttö vain seisoi ja odotti hissiä. Turhautuneena astelin tytön viereen ja nappasin tämän käsivarresta kiinni.
”Meidän pitää puhua”, tiuskahdin. Asiat piti saada selviksi nyt kun tyttö oli saapunut tänne asti. En aikonut tyytyä pelkkään kylmään välinpitämättömyyteen, toisella oli varmasti syy, suurempi kuin yksi kirje.
”Mä näin Lassin alhaalla, se oli täällä yötä, eikö vaan?” Nean ääni oli hiljainen ja sai kylmät väreet kulkemaan ympäri kehoani. Toinen ei suostunut katsomaan minua, joten hän ei ollut näkevinäänkään nyökkäystäni.
”Niin oli.”
Surullisesti hymyillen Nea veti vanhan hissin oven auki ja katsoi minua silmiin.
”Hyvästi, Sofia, me muutetaan Nikin kanssa pois. Meidän ei kannata varmaan nähdä enää.”
Katsoin toista hämmentyneenä, enkä saanut itseäni liikkumaan tytön astuessa hissiin ja oven sulkeutuessa hänen perässään. Miksi? Mitä minä tein väärin?
Paukautin nyrkkini hissin oveen, nieleskelin suuttumustani, kyyneleitäni ja siirryin rivakasti oman kämppäni suojaan. Suljettani oven, lysähdin sitä vasten ja itkin jälleen kerran vuolaasti. Repäisin kirjeen auki pyyhkien välillä kyyneleitäni. Kuoresta tipahti lattialle valokuva ja pieni lappu, johon Nean kauniilla käsialalla oli kirjoitettu lyhyt viesti:

Nää on hyvästit,
toivoisin, ettet ottais enää yhteyttä,
tää on meidän molempien parhaaksi.

Mä puhuin Nikille kaikesta.

Rakastan sua, enemmän kuin arvaatkaan,
Nea

[Ayos]

Eihän tämä nyt käy. Melkein aloin pillittämään. Voi Sofia parka, Nea on... jotenkin se suututtaa minua nyt kauheasti. Ja näin aamuväsyneenä en saa parempaa aikaan. Hmh, jatkoa?

[Saappaaton]

Ayos
Oi voi, ei Nealle saa suuttua. Nea nyt vain on Nea.

Seuraava pätkä onkin visuaalisesti vähän raskaampi, kun en oikein osannut sitä keventää. Pahuksen dialogit.

***

En ollut koskaan aikaisemmin mennyt niin hukkaan. Olin rikki, kaikki oli sekaisin, enkä tiennyt mistä aloittaa. Oli varmaan kulunut lähemmäs viikko niin, etten ollut poistunut kämpästäni. En ollut aivan varma, olin hukannut ajantajuni. Tuntui, että aina kun heräsin, oli pimeää. Puhelimeni oli seisonut pari ensimmäistä päivää lähes vaiti, sitten se oli alkanut soida vaativasti. Olin ottanut äänet pois, mutta jätin värinähälytyksen päälle. Havahduin aina välillä vaimeaan tärinään pöydän puista pintaa vasten.
Makasin sohvalla, enkä juuri noussut, ellei tarvinnut. Pyöritin ajatuksia päässäni yhä uudestaan, yritin metsästää jotakin, mitä en ollut huomannut. Uudelleen ja uudelleen pyöritin viimeistä kuukautta päässäni. Mitä olin jättänyt huomaamatta?

”Kaunis.”

”Kiitos lahjasta.”

”Hyvästi, Sofia.”

”Mä puhuin Nikille.”

Tunsin kynnet oikeassa kädessäni, ensin ne vain painautuivat iholleni, tehden siihen pienen reiän. Ilman reaktiota ne alkoivat kuitenkin raapia viiltoja käsivarteeni, jolloin minun oli pakko liikahtaa.
Nousin ylös ja katsoin vihaisena tuijottaviin silmiin.
”Anteeksi Cami”, sanoin hiljaa ja kampesin itseni seisomaan. Jalkani tuntuivat joka kerta edellistä raskaammilta, kun lähdin vaivalloisesti kohti keittiötä. Pitäisi syödä jotain, edes jotain. Huokaisten avasin kaapin oven ja kurottauduin ottamaan kissanruokaa. Liikuin hitaasti, jokainen lihas huusi minua lopettamaan, käteni tärisivät. Olin ajattelemattomuuttani päästänyt verensokerini aivan liian alas ja jokainen liike oli omalla tavallaan tuskaa.
”Ole hyvä”, sanoin kissalle laskiessani täyttä kuppia lattialle. Vilkaisin oikeaa käsivarttani, joka oli pienten veristen naarmujen peitossa. Raapimisesta oli tullut Camille ainoa ele, jolla se sai minut edes hetkeksi todellisuuteen.

Raahauduin takaisin sohvalle ja saatuani silmät kiinni, kuulin kuinka puhelimeni värisi pöytää vasten. En tehnyt elettäkään vastatakseni ja yllättävän pian värinä lakkasi. Olin vaipumassa kevyeen uneen kun kuulin kuinka avain työnnettiin lukkoon ja ovi avattiin. En oikeastaan edes tajunnut mitä tapahtui, mielessäni kävi kahdet kasvot, joista toisen oli pakko olla eteisessä.
Ovi vedettiin kiinni ja askeleet johdattelivat tulijan olohuoneeseen.
”Sofia”, kuulin tumman äänen tokaisevan ja avasin silmäni vain katsoakseni nuorempaa siskoani silmiin.
”Vilma?” Vääntäydyin istumaan ja tyttö ojensi kätensä vetääkseen minut pystyyn. Nousin toisen avustuksella seisomaan ja katsoin tätä hieman hämmentyneenä.
”Mitä sä täällä teet?” Tuskin pääsin kysymykseni loppuun kun tunsin voimallisen, poskeeni kohdistetun iskun kääntävän pääni.
”Kiia on susta huolissaan”, toinen tokaisi ja käänsin pääni vain vastaanottaakseni seuraavan iskun.
”Ja Aino ja Aliisa. Entäs Nea?”
Tunsin kihelmöinnin poskissani ja silmiäni kirveli. Nielin palaa kurkusta ja käänsin katseeni sisareeni liian ylpeänä väistämään toisen liekehtivää tuijotusta.
”Se ei välitä.”
Kolmas isku osui poskelleni, saaden minut horjahtamaan.
”Väärin. Sä et välitä. Sä olet päästäny ittes tähän kuntoon. Sun pitää ryhdistäytyä!”
Neljäs isku ja vajosin polvilleni lattialle.
”Mä olen aina pitänyt sua tätä vahvempana, Sofia.” Kuulin Vilman äänestä halveksuntaa ja nieleskelin edelleen. Olisihan minun pitänyt tietää, että tähän se tulisi jossain vaiheessa. Kiialla ei ollut pokkaa tulla katsomaan, missä kunnossa olin, joten hän soitti siskolle. Niin tietenkin.
”Nyt sä otat itteäs niskasta kiinni ja teet elämälläs jotain hyödyllistä”, Vilma sanoi käskevällä äänensävyllä ja nosti minut väkisin ylös.
”Sä olet tätä vahvempi, Sofia. Etkä sä ole yksin.”
Katsoin nuorinta siskoani silmiin, jotka heijastivat riutunutta olemustani takaisin. En sanonut mitään, minulla ei ollut mitään sanottavaa.
”Mä jään tänne huomiseen asti”, toinen jatkoi, päästäen minusta irti. Jalkani tuskin kannattelivat minut enää, tuntui, että pysyin pystyssä pelkästä ylpeydestä, sen muurin rippeiden takia, jotka olin nuorinta siskoani vuoksi rakentanut. Minä olin tehnyt hänestä tuollaisen, näyttänyt, ettei maailmassa saanut horjua. En ollut itkenyt Vilman edessä kertaakaan, Kiia oli se, joka oli nähnyt heikoimmat hetkeni.
”Sä menet nyt suihkuun, mä menen laittamaan ruokaa”, Vilma sanoi sillä äänensävyllä, joka kertoi, että minun oli turha väittää vastaan. Olin ylpeä siskostani, tämän sitkeydestä ja periksi antamattomuudesta.
”Kiitos”, mutisin hiljaa, nielin vielä kerran saadakseni palan kurkustani ja raahasin raskaan kehoni virkistävään suihkuun.

”No niin, haluatko selittää mitä tapahtui?” Vilma kysyi asettaessaan kahvikupin eteeni. Katselin höyryävää kahvia hiljaisena ja huokaisin sisäisesti. Tarina olisi pitkä ja kipeä. Nyökkäsin vaitonaisena ja otin kupin käteeni, painaen molemmat kämmenet sen lämpöä hohkavia reunoja vasten.
”Se alkoi reilusti ennen ku Niki astui kuvioihin”, aloitin. Mietin meidän suhteemme alkuaikoja – jos sitä suhteeksi saattoi kutsua. Sisko nyökkäsi pienesti kääntämättä hetkeksikään katsettaan minusta.
”Me oltiin vielä ihan lapsia”, hymyilin, ”mut sitäkin uteliaampia. Kyllä sä tiedät, et pienen ihmisen mieleen tulee kokeilla kaikenlaista.” Katsahdin siskooni kertoen olevani tietoinen hänen hölmöilyistään. Niin, Vilma oli meidän siskoskatraamme vintiö. Tämä oli jäänyt kiinni jos jostakin, muun muassa näpistelyistä.
”Kerran, kun me oltiin Nean kanssa pöllitty vanhempien viinakaapista pieniä likööripulloja ja maisteltiin alkoholia ensimmäisen kerran, mä tunnustin sille, et olin ihastunu siihen. Kaikki epävarmuus ja oudot ajatukset, jotka viina oli hävittäny mun päästä, palasi yhtenä ryminänä takas, kun Nea vaan istui ja kattoi mua sanomatta sanaakaan.” Hetki oli ehdottomasti yksi piinallisimmista, jonka saatoin muistaa.
”Nea kuitenkin ymmärsi. Maailman pisimmältä tuntuneen hetken jälkeen se hymyili mulle, otti mun kädestä kiinni ja sanoi tietävänsä tunteen. Sanoi, et se oli molemminpuolista ja kertoi, ettei ollut sanonut mitään, peläten mun hylkäävän.”
Muistin sen halun suojella, kun olin kietonut käteni Nean ympärille ensimmäistä kertaa muuna kuin ystävänä. Tuijotin kahvikuppiani. Olin luvannut paljon, luvannut pitää huolta ja suojella maailmalta. Luvannut, etten koskaan hylkäisi. Tässä kuitenkin olin, tilanteessa, jossa olin päästänyt Nean menemään. Kokosin itseäni hetken, Vilma istui hiljaa ja odotti.
”Sen jälkeen me oltiin pari, ainakin olevinamme. Kuljettiin käsi kädessä ja sen sellasta. Muut lähinnä piti meitä vaan entistä parempina kavereina, oltiinhan me oltu parhaat kaverit jo kauan. Mut sit tuli Niki…” Huokaisin ja suljin silmäni hetkeksi. Niki oli tullut samaan lukioon minun, tyttöjen ja jo silloin Aliisan kanssa seurustelleen Eliaksen kanssa.
”Niki oli joku Eliaksen vanha kaveri, niin ne sit pyöri mein kanssa, ja tietty se iski silmänsä Neaan. Me ei koskaan tultu niin hyvin juttuun, mä koin itseni jotenkin uhatuks jätkän ollessa läsnä. Nea sit taas…” Jouduin lopettamaan hetkeksi ja suljin silmäni. Tämä oli se kohta, johon en löytänyt sanoja, en ymmärtänyt itsekään mitä tapahtui. Tämä oli se kohta, joka kirpaisi eniten.
”Nea tuli sen kanssa liianki hyvin toimeen. Ja niin siinä sitten kävi, et yks talvinen ilta Nea soitti mulle ja pyys mua kävelylle. Me käveltiin kaikessa hiljaisuudessa, se oli jotenkin omituinen hetki. Mulla oli koko ajan epämukava olo, mulla oli sillon muutenkin tosi usein epävarma ja epämukava olo. Mut tieshän sen oikestaan mitä oli odotettavissa. Se ilta oli se käännekohta, joka muutti kaiken, joka teki mein väleistä tällaset kun ne on ollut tähän asti. Nea ei katonut mua silmiin, eikä hymyillyt. Se sanoi vaan, et me taidettiin olla erehdys. Et me oltiin lapsia ja et kaikki oli vaan kokeilunhalua, eikä muuta. Niin kliseistä kun se onkin, Nea repi mut rikki sillä. Täysin. Jonkun aikaa mä olin todella kylmä sitä kohtaan kun se oli ja nauroi Nikin kanssa. Sit ne alkoikin seurustella. Mäkin luulin päässeeni Neasta yli ja seurustelin hetken yhden Even kanssa. Kiva tyttö, ei siinä mitään, mut mulla oli sen kanssa kauheen väkinäinen olo. Yritin pakottaa itteäni unohtamaan, mut eihän se onnistunut.”
Naurahdin ontosti ja vilkaisin siskoni hieman huolestuneita kasvoja.
”Sit mä tajusin, et en mä halua unohtaa. Ja päätin, ettei unohtais Neakaan. Sen jälkeen se on ollu sellasta flirttiä, kiusaamista ja niin edelleen. Se on valehtelematta kylmentäny mun ja Nikin välejä entisestään, mut muut vaan ajatteli, et mä olin päässy Nean ja Nikin seurustelun tuottaman mustasukkasuuden yli. Et mä olin taas oma, pirteä itseni. Silti Nea välillä katsoi mua niin, kuin haluais sanoa mulle jotain, käskeä mua lopettamaan, pyytää anteeks tai jotain. Ja aina mä virnistin takaisin, näyttäen vaan sen kuoren, jonka olin rakentanut. Tahdoin näyttää, et mä pääsin yli, haastaa sen siihen samaan. Sillä välillä se näytti siltä et katui päätöstään.”
Hiljenin jälleen hetkeksi ja katsoin kuppia, josta en ollut juonut kertaakaan. Kahvi oli jäähtynyt, joten laskin kupin pöydälle. Käänsin katseeni ikkunaan, aurinko oli jo laskenut ja pimeys oli sulkenut syliinsä koko kaupungin. Vain katulamput loivat kylmää, sähköistä valoaan kaduille ja ikkunoista loisti kelmeää valoa verhojen läpi.
”Me ei enää Nean kanssa vietetty aikaa kahdestaan, en tiedä kumpi vältteli toista, mutta oltiin vaan porukassa tekemisissä. Aino huomas tän nopeesti ja pyys mua selittämään. Ja mä selitin. Kerroin sille nopeesti mitä me oltiin oltu, muttei oltu enää ja Aino sääli mua. Mut en mä halunnut olla säälin kohde, halusin näyttää, et mä pärjäsin loistavasti ilman sääliä. Yhtenä iltana baarissa törmäsin Lassiin, yhteen vanhaan tuttuun ja mä sitten koin tilaisuuteni tulleen ja näytin tytöille, kuinka mä olin päässyt Neasta yli. Nopeesti tajusin tyhmyyteni, aina kun mulla meni juominen yli, lähdin jonkun kanssa kämpille. Ja joka kerta Nea katsoi mua arvioivasti, kuin koittaen lukea mun silmistä jotain. Mut mä en horjunut, mä olin tottunut tilanteeseen ja olin sujut sen kanssa.”
Vilkaisin Vilmaa nähdäkseni tämän kamppailevan itsensä kanssa. Tyttö ei tiennyt enää, mitä mieltä olisi ollut isosiskostaan. Olin vetänyt pohjan pois kaikilta luuloilta.
”No, nyt vuoden vaihteessa me suudeltiin pitkästä aikaa. Juu, oltiin humalassa. Ja sen jälkeen vedin överit, sillä en halunnut muistaa enää aamulla. Päädyin Lassin kanssa tähän, enkä unohtanut, vaikka olin toivonut. Ja sit Nea veti maton mun jalkojen alta, tuli tähän aikomuksenaan vaan jättää mulle lyhyt kirje hyvästiksi. Mut mä sain sen kiinni rappukäytävässä. Silti se lähti, enkä mä saanut itseäni estämään sitä.”
Lopetin tarinani ja nostin katseeni siskon silmiin. En ollut koskaan nähnyt Vilmaa niin suuressa tunteiden myllerryksessä. Tyttö nousi hiljaa ja kumartui halaamaan minua. Vastasin halaukseen ja pitkään vain olimme siinä.
”Anteeks, mä sanoin paljon asioita, joita mun ei ois pitänyt”, Vilma sanoi lopulta saaden minut naurahtamaan.
”Ei, se on oikeesti hyvä et tulit kiskomaan mut takasin todellisuuteen.”

[Ayos]

No hyvä että edes sisko on tukena. Pöh, nyt alan tosissaan suuttua Nealle. Hmm, ansaitsisit kyllä paljon lisää lukijoita tälle o :

[Saappaaton]

Ayos
Voi kiitos. <3 Mutta koita nyt pitää Neasta edes vähän.

***

Puhelu hälytti aivan luvattoman kauan. Puhisin hiljaa ja kävelin edestakaisin olohuoneessani. Tunsin Vilman katseen niskassani, kuin joku olisi tehnyt sinne polttomerkkiä. Viimeinkin linja avattiin ja huomaamattani pysähdyin.
”Hei. Häiritsenkö?” kysyin nopeasti tuijottaen hienoisesti tärisevää kättäni.
”Et, oltiin vaan käymässä ulkona”, kuulin tytön vastaavan hieman kysyvästi. Äänessä kuulsi hienoinen syyllisyys.
”Voinko mä tuoda Camin sinne?”
”Kyllä se käy, miks? Ja kuinka kauaksi?”
”Niin kauaks kun tarve vaatii, mä menen hakemaan jotain mun omaani takas.”
Kuulin hymähdyksen ja suupieleni kohosivat hitusen.
”Tulet ilmeisesti saman tien.”
Vastasin epämääräisellä äännähdyksellä, jonka tiesin toisen tulkitsevan myöntymiseksi.
”Nähdään.”
”Mm. Ja Aino, kiitos.”
Kesti hetken, ennen kuin linjan toisesta päästä vastattiin:
”Ole hyvä.”
Sen jälkeen puhelu suljettiin ja laitoin puhelimen taskuuni. Käännähdin katsomaan nuorempaa siskoani ja hymähdin.
”Autatko sä mua pistään kamat kasaan?”

Vilma tuli kanssani Ainon luokse kantaen Camin tavaroita. Kissa oli minun sylissäni ja rapsuttelin sitä vielä hetken, ennen kuin annoin sen Erikan syliin.
”Mä tulen kyllä hakemaan sen heti kun tulen takasin”, sanoin ja katsoin kissaa anteeksipyytävästi hymyillen.
”Tiedätkö sä mitään Nean olinpaikasta?” kysyin kääntäen katseeni Camista Ainoon, joka pudisti päätään surullisena.
”Se ei sanonut mitään. Jätti vaan lyhyen kirjeen hyvästiksi.”
Mutristin huuliani yrittäessäni ajatella. Minun tarvitsisi löytää tyttö, mutta etsintä alkoi tuntua mahdottomalta.
”Tuskin Aliisakaan sitten tietää”, mietin ääneen saaden Erikan avaamaan suunsa:
”Mut eikös Nean vanhemmat asu tässä jossain? Ehkä ne tietää.”
Katsoin tyttöä hämmästyneenä ja rutistin tämän halaukseen, varoen tämän sylissä olevaa kissaa.
”Erika, sä olet nero!” Samalla mietin, miksi en itse ollut keksinyt sitä.
Aino naurahti ja vetäydyin toisesta halaten vuorollani ystävääni.
”Mä käyn kyselemässä, kyllä mä jostain jotain saan ongittua.”
”Onnea”, Aino toivotti lempeästi hymyillen ja lähdin siskoni kanssa kohti Nean vanhempien taloa.

”Sun kannattaa lähteä takas kämpälles, sulta menee muuten koulua liikaa ohi”, sanoin kävellessäni Vilman vierellä.
”Mutta - !”
”Oikeesti. Tää on mun juttuni, sua odottaa oma elämäs”, keskeytin tytön hymyillen lempeästi.
”Mä olen sulle kiitollisuudenvelassa, mut tästä eespäin mun on tehtävä tää yksin.” Kiedoin käteni siskoni hartioiden ympärille. Niin, en olisi herännyt todellisuuteen vielä aikoihin ilman sisartani.
”Ootko sä varma, että sä pärjäät?” Vilma kysyi normaalia vaisummin.
”Mun on pakko. Mun pitää olla se vahva isosisko, joka mä olen aina halunnut olla”, mutisin ja tunsin toisen rutistavan aavistuksen voimakkaammin.
”Sä olet ollu ihan tarpeeksi vahva”, Vilma mutisi ja irrottautui pää alas painettuna. Käänsin katseeni pois enkä ollut huomaavinani toisen pyyhkäisevän silmäkulmiaan.
”Mä soitan sulle heti kun saan tän jutun päätökseen”, sanoin hymyillen vaisusti. Toinen nyökkäsi ja lähti kävelemään poispäin sanomatta sanaakaan. Minun ja Vilman välit olivat muuttuneet niin nopeasti niin paljon, että menimme molemmat sekaisin. Se, että olin näyttänyt heikkouteni ja tunnustanut sen, oli saanut pikkusiskoni lähemmäksi kuin olin osannut arvata.
Käänsin katseeni valkoiseen omakotitaloon ja mietin hetken, miten sanani asettaisin, ennen kuin astuin pihatielle.

”Hei, mutta onko se Sofia?” Nean äiti tervehti minua iloisesti hymyillen.
”Anteeksi, että häiritsen, tulin vain kysymään, tiedättekö mahdollisesti, mihin Nea ja Niki muuttivat?”
Nean äiti katsoi minua tutkivasti hetken, kuin punnitakseen, ansaitsinko minä sen tiedon, joka hänellä oli.
”Niin siis, mun tarttis lähettää yks paperi, eikä Nea ilmottanut mulle niitten uutta osotetta”, selitin aivan liian kömpelösti.
Nea oli perinyt silmänsä äidiltään ja niiden tiukka katse sai minut melkein kiemurtelemaan hänen edessään, kuin pieni lapsi, joka oli tehnyt jotakin luvatonta.
”Älä edes yritä valehdella minulle, tyttö”, nainen sanoi topakasti saaden kurkkuuni kuristavan tunteen. Saatoin kuulla ainoan oljenkorteni napsahtavan.
”Nea on kyllä puhunut teistä – ja Nikistä – joten minulle on turha selittää mistään olemattomista papereista. Mitä siihen osoitteeseen tulee”, nainen sanoi ylläpitäen topakkaa äänensävyään.
”On sinun onnesi, että sain sen tietooni eilen.” Nainen hymyili vähintäänkin hämmentyneelle ilmeelleni ja poistui eteisestä heidän toimistohuoneeseensa. Katselin hänen peräänsä, mutten tehnyt liikettäkään seuratakseni. Tuskin jalkani olisivat edes liikkuneet.

Seisoin pihatien päässä ja tuijotin mitään näkemättä lappua, johon Nean äiti oli kirjoittanut tyttärensä uuden osoitteen. Tilanne oli ollut ristiriitainen ja lopulta olin halannut naista nopeasti, ennen kuin olin vilkkain liikkein poistunut paikalta. Kokosin itseni ja lähdin päättäväisesti kohti linja-autoasemaa. Matkaa olisi muutama tuntia, joten minun pitäisi keksiä itselleni yösija.
Päästyäni asemalle, huomasin joutuvani odottamaan seuraavaa bussia lähemmäs tunnin. Istahdin läheiseen kahvilaan kahvikupin kanssa ja laitoin Ainolle viestin, jossa pyysin tätä katsomaan minulle hotellien ja muiden yösijojen puhelinnumeroita ja osoitteita. Soittelisin bussissa niin moneen paikaan kuin tarvitsisi.
Hörpin kahvia ajatuksissani vilkuillen kelloani vähän väliä. Kun bussi viimein saapui, olin juonut kolme kupillista kahvia ja mietin, miten jaksaisin pitkän automatkan. En saisi nukuttua suuren kofeiinimäärän vuoksi, mutta minulla ei ollut myöskään minkäänlaista kirjaa tai muuta ajanvietettä mukana.
Noustuani bussiin, maksoin matkani ja siirryin auton takaosaan. Toivoin ajan kuluvan nopeasti, vaikka osa minusta huusi ja aneli, etten koskaan pääsisi perille. Pelkäsin mennä Nean eteen sen jälkeen, kun Niki oli raahannut hänet pois.

Olin kuin olinkin nukahtanut matkan aikana ja heräsin hätkähtäen linja-auton pysähtyessä asemalle, jossa minun oli määrä nousta kyydistä. Keräsin kamppeeni nopeasti ja poistuin autosta. Katselin hetken ympärilleni ja tarkistin vielä hotellin osoitteen, johon olin menossa yöksi. Asemalta oli vain lyhyt kävelymatka siihen, joten lähdin suunnistamaan kohti hotellia jalan.
Vastaanotin huoneen avaimen ja suunnistin käytävälle, jonka varrella huone sijaitsi. Se oli pieni, mutta riitti minulle mainiosti yhdeksi yöksi. Kello oli jo melkein yksitoista, joten vaihdoin vain vaatteeni ja pujahdin peiton alle.

Seisoin hermostuneena vanhan kerrostalon edessä. Matkaa Nean ja Nikin asunnolle oli keskustasta ollut sen verran, että olin joutunut tilaamaan taksin. Nyt tuijotin taloa kuin sille hetkenä minä hyvänsä repeäisi suu ja se söisi minut.
Pakotin itseni rappukäytävään – tämä oli niitä taloja, joissa ei ollut alaovella kelloa, vaan ovi oli päivisin auki ja öisin lukossa. Näin ollen vierailuni siis tulisi Nealle aivan yllätyksenä, jos tämä edes olisi kotona.
Tutkailin nimitaulua vain huomatakseni, että sain kivuta neljänteen kerrokseen. Hissiä vanhassa talossa ei tietenkään ollut. Päästessäni neljännen kerroksen tasanteelle, pysähdyin tasaamaan hengitykseni ja yritin rauhoitella rinnastani irti repeytyvää sydäntä
 Tutkin ovien nimikylttejä hiljaa ja löysin viimein etsimäni. Painoin ovikelloa ja minusta tuntui, että sen pirinä kaikui loputtomasti rappukäytävässä. Käteni tuntuivat nihkeiltä ja kurkkuni hiekkapaperilta. Hienoiset äänet kertoivat jonkun tulevan oven taakse. Hetkellinen hiljaisuus sai minut miettimään, katsoiko Nea ovisilmästä, ennen kun viimein avasi oven.
”Mitä sä täällä teet?” Tytön äänensävy oli ihmettelevä, ei vihainen tai ärtynyt.
”Mein pitää puhua”, sanoin ja hämmästyin omaa rauhallisuuttani. Kun näin taas Nean, olin rauhoittunut kuin ihmeen kaupalla. Miten muka voisin pelätä Neaa?
”Sofia”, toinen aloitti, muttei tiennyt miten jatkaa, joten jatkoin hänen puolestaan.
”Mä tiedän, ettei mun pitäis olla täällä, mutta mä odotan tässä niin kauan, et sä suostut puhumaan mun kanssa”, vastasin vakaasti ja katsoin tyttöä hivenen huolissani. Toinen vaikutti kauhean säikyltä, eikä normaalilta itseltään.
”Niki ei tykkää”, Nea melkein kuiskasi ja rypistin kulmiani.
”Tää ei kuulu Nikille.”
Nea katsoi minua silmiin pitkän, hiljaisen hetken. Sitten hän päästi minut sisään ja veti oven kiinni.
”Sun ei oikeesti pitäis olla täällä.”
Mitään sanomatta otin takin ja kengät pois.
”Miksi sä lähdit?” kysyin noustuani ja katsoin tyttöä tiiviisti.
”Niki halus pois.”
”Miksi?”
”Kaikki alkoi siitä joululahjasta. Se näki sen kortin ja tiesi heti, että se on sulta. Se tivas multa, mitä mein välillä on, eikä suostunu uskomaan, kun sanoin, ettei mitään. Ja sillon vuoden vaihteessa, mä pääsin pakoilemaan sitä epäluuloa sun syliis, enkä ollut tajunnu kuinka paljon kaipasin sua. Kuinka tyhmä olin ollut, kun valitsin Nikin.”
Katsoin hiljaisena edessäni seisovaa tyttöä ja vedin tämän hellästi syliini.
”Mäkin kaipasin sua”, sanoin hiljaa ja suljin silmäni kuunnellen toisen hengitystä. Miten Nea tuntuikaan yhtäkkiä niin hauraalta.
”Sun pitää mennä”, Nea sanoi nyyhkyttäen ja rutistin tätä itseäni vasten.
”Mä en lähde ilman sua.”
”Sun on pakko. Ei, en mä voi jättää Nikiä nyt.”
”Mikset?” Irrottauduin tytöstä vaatien vastausta katseellani.
”Mä olen raskaana.”

[Ayos]

Ei tämä kyllä auta yhtään. Vaikka koitan tykätä Neasta... ei vaan onnistu. Tyhmä tyttö. Sofia ansaitsee kyllä parempaa.

[Saappaaton]

Ayos
Tiedän tunteen, kun jostakusta ei pidä, niin ei vain pidä. Mutta koita kestää.

Tarjoilempa tässä nyt päätösosan vielä.

***

”Tietääkö Niki?” kysyin, saamatta katsettani irti tytön epävarmoista kasvoista.
”Ei vielä”, tyttö mutisi vastaukseksi ja meinasin jo avata suuni vain sanoakseni, ettei tytön tarvinnut kertoa pojalle. Mutta Nea ei ollut sellainen kuin minä olin.
”Okei. Mä lähden”, sanoin vaisusti, vedin kengät ja takin päälleni hiljaisuuden vallitessa ja loin viimeisen katseen Neaan, jonka kasvoilla risteili niin monta tunnetilaa, etten pysynyt perässä.
”Mä haluaisin sut kummiks”, toinen sanoi hiljaa kun avasin oven.
”Soittele”, vastasin ilmeettömästi ja lähdin, painaen oven kiinni perässäni.

Suljin silmäni ja painoin otsani auton viileää lasia vasten. Tunsin jälleen palan kurkussani. En tiennyt mitä olin odottanut, mutta katkeruus maistui karvaammalta kuin halusin myöntää. Näin Nean ilmeiden kirjon, aina kun painoin silmäni kiinni, enkä voinut voimistuvalle heikotukselle mitään. Halusin itkeä, hajota kappaleiksi, kadota. Tajusin ensimmäistä kertaa, että olin menettänyt sydämeni. Enkä saisi sitä enää takaisin.

Seisoin Ainon oven takana. Erika avasi oven ja katsoi minua huolestuneena ja epävarmana.
”Mä haen Ainon”, tyttö mutisi ja katosi oven raosta, painaen sen melkein kiinni. Pian Aino ilmestyi ovelle, katsoi minua hetken arvioivasti ja vetäisi minut halaukseen.
”Aina ei voi voittaa”, tyttö sanoi hiljaa ja irrottautui. Nyökkäsin turtana. Erika ilmestyi Ainon olkapään taakse ja kysyi, haluaisinko ottaa Camin mukaani vai jättää sen heille vielä.
”Otan sen mukaan”, tokaisin ja nostin Ainon jalkoihin kipittäneen kissan syliini. Erika antoi minulle korin, jossa Camin tavarat olivat. Kiitin lyhyesti ja lähdin.

Katselin ympärilleni ja tunsin olevani eksyksissä. Kuin en olisi koskaan ennen ollutkaan tässä asunnossa, jota kutsuin kodikseni. Käperryin sohvan nurkkaan ja katsoin eteeni mitään näkemättömin silmin, kunnes tajusin kyynelten sumentaneen näkökenttäni. Nyyhkäisyt vavisuttivat hartioitani ja tunsin itseni voimattomaksi.
Cami oli hypähtänyt sohvalle ja puski lempeästi reittäni. Nostin kissan syliini ja tunsin sen lämmön hohkavan vaatteideni läpi.

Heräsin kylmään ja kolkkoon aamuun. Olin nukahtanut sohvalle ilman peittoa ja kankea kylmyys oli levinnyt kehoni joka kolkkaan. Hytisten vedin jalkopäähän jääneen huovan päälleni ja huomasin Camin laskeutuvan selkänojan päältä kylkeeni kiinni.
Ulkona oli pilvistä ja harmaata. Vaivuin kevyeen uneen lämmön kietoessa minut syliinsä.

Heräsin uudelleen Camin lähtiessä vierestäni. Kampesin itseni väkisin pystyyn. En saisi taas päästää itseäni siihen kuntoon, jossa olin Nean lähdön jälkeen ollut. Kävelin keittiöön ja laitoin aamiaista itselleni ja Camille. Sen jälkeen aloitin siivoamisen. Tyhjensin kaapit vain pestäkseni ja järjestääkseni ne uudelleen. Tiskasin ja hinkkasin hellasta pinttyneimmätkin tahrat pois. Imuroin ja pesin lattian.
Saatuani keittiön siistiksi, jatkoin olohuoneen kautta makuuhuoneeseen ja vielä illalla pesin vessan. Rojahdin sängylleni ja Cami tuijotti minua kuin kysyen, mitä aikoisin tehdä huomenna. Se varmastikin piti minua hulluna äkkinäisen siivouspuuskani vuoksi.
Rapsutin kissaa hetken ennen kuin nousin vain vaihtaakseni vaatteet. Sen jälkeen kaivauduin lämpimän peiton alle ja sain huomata Camin tekevän samoin. Se kiehnäsi aikansa, ennen kuin asettui kerälle viereeni.

Seuraavana aamuna aamiaisen jälkeen tarkistin kaappieni sisällön ja aloin leipoa. En oikein tiennyt miksi, mutta tiesin, että minun oli tehtävä jotakin, etten vaipuisi siihen samaan tekemättömyyteen uudelleen. Pari tuntia myöhemmin totesin leiponeeni pullia ja sämpylöitäni aivan liiaksi omiin tarpeisiini, joten jaoin saaliin kolmeen osaan ja pussitin leivonnaiset.
”Lähdetäänkö kävelylle?” kysyin Camilta ja kissa maukaisi vastaukseksi. Nostin kissan ja kaksi pussia koriin ja varoitin kissaa raapimasta pusseja rikki. Kiltisti Cami käpertyi kerälle korin pohjalle ja lähdin raikkaaseen ulkoilmaan.

Pakkasta ei ollut paljoa, mutta sen verran, että lumi pysyi maassa. Kävelin rivakoin askelin Ainon ja Erikan kämpälle ja Aino pyysikin minua jäämään kahville.
”Ihanaa!” Erika huudahti kun ojensin pehmeän leivonnaispussin tytölle. Tämä halasi minua nopeasti saaden minut hymyilemään.
”Kahvia vai teetä?” Aino kysäisi.
”Kahvia.”
Nostin Camin pois korista ja päästin sen tutkimaan tyttöjen asuntoa.
”Miten sä pärjäät?” Aino kysyi kun Erika oli mennyt olohuoneeseen Camin perässä.
”Ihan hyvin, kai”, vastasin hymyillen vinosti ja istuuduin keittiön pöydän ääreen katsomaan toisen kahvinkeittoa.
Aino nyökkäsi, laittoi suodattimen paikoilleen ja painoi kahvinkeittimen päälle.
”Mitä se Nea?”
”Ne saa lapsen.”
Aino katsoi minua juuri niin hämmästyneenä kuin olin katsonut Neaa. Nyökkäsin tälle vastaten äänettömään kysymykseen. Olin tosissani.
”Nea haluais mut kummiks”, sanoin rikkoen laskeutuneen hiljaisuuden. Aino ei vastannut mitään Erikan tullessa keittiöön kissa sylissään.
”Joko täällä ois kahvia?” tyttö kysyi pirteästi hymyillen, saaden minunkin suupieleni kohoamaan.

Painoin sormeni ovikellolle ja kuulin särisevän äänen. Pian sen jälkeen Aliisa tuli avaamaan oven.
”Hei”, tyttö sanoi hymyillen ja päästi minut sisään.
”Toin vähän leivonnaisia”, hymähdin ja kaivoin korista jäljellä olevan pussin.
”Oi, kiitos!”
”Ole hyvä, toivottavasti maistuu.”
”Haluatko sä kahvia?” Aliisa kysäisi.
”En, mä join just Ainolla”, vastasin pahoittelevasti hymyillen. Toinen nyökkäsi vastaukseksi.
”Onko sulla kiire?”
Pudistin päätäni.
”Mä vaan kuulin Ainolta ja ajattelin, jos haluat puhua tai jotain.”
”Ei siinä paljoa puhumista ole.”
Aliisa nyökkäsi ja halasi minua nopeasti.
”Kai sä pärjäät?”
Nyökkäsin ja hymähdin.
”Cami pitää musta kyllä huolta.”

Illalla olin uppoutunut sohvan nurkkaan lukemaan, kun ajatukseni katkaisi ovikello. Nousin sohvalta, laitoin kirjan pois ja vilkaisin kelloa. Se näytti jo lähemmäs kymmentä. Kävelin ovelle ja avasin sen vain nähdäkseni liiankin tutun tytön seisovan voitetun näköisenä.
”Nea”, sanoin huolissani, päästin tytön sisään ja vedin oven kiinni.
”Mitä sä täällä teet?”
Nean silmät punoittivat ja hänen kehonsa vapisi itkun jälkeisistä, hiljaisista nyyhkäyksistä.
”Niki”, tyttö aloitti ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.
Vedin tytön halaukseen ja rauhoittelin tätä. Tunsin tytön lämmön huokuvan paitani läpi ja se, mitä sydämestäni oli jäljellä, repeytyi riekaleiksi onnesta, lämmöstä, vihasta ja menetyksen pelosta. En olisi halunnut päästää sylissäni olevaa tyttöä irti, sillä pelkäsin hänen lähtevän taas.
”Liittyykö tää tein vauvaan?” kysyin tytön rauhoituttua. Nea nyökkäsi, irtautui otteestani ja otti hiljaisuuden vallitessa takkinsa pois. Otin sen tytön kädestä ja ripustin sen naulakkoon, jotta toinen sai kenkänsä pois. Ohjasin tytön istumaan sohvalle ja kiedoin uudelleen käteni tämän hartioiden ympäri.
”Niki sanoi, ettei se halua lasta”, Nea nyyhkytti, nielaisi ja jatkoi: ”Ja sit se sanoi, et ehkä mein pitäis erota.”
Rutistin tyttöä lähemmäs itseäni. Ilkeä ääni pääni sisällä kysyi, tyydyinkö olemaan miehen korvikkeena, mutten kuunnellut sitä. Minun piti olla tässä Nean vuoksi.
”Ja sit… Sit se sanoi, et sil on joku toinen.”
Tytön viimeiset sanat saivat vereni seisahtumaan ja koko kehoni jännittymään.
”Se kusipää!”
Nea katsoi minua hivenen säikähtäneenä.
”Anteeksi, mut se ei ois saanu tehdä sulle niin”, mutisin. Välillemme laskeutui hiljaisuus, joka sai minut irrottamaan otteeni tytöstä.
”Voinko mä jäädä tänne yöksi?”

Aamulla heräsin kummallisen onttouteen. Minua häiritsi herätä yksin, vaikka tiesin Nean olevan samassa asunnossa. Tyttö oli kieltäytynyt nukkumasta vieressäni ja oli näin ollen nukahtanut sohvalle.
Vaihdoin vaatteet ja hiivin olohuoneeseen. Nea oli vielä täydessä unessa, joten siirryin keittiöön tekemään aamiaista.
Varmaankin kolisteluihini herännyt Nea vaelsi unisen näköisenä keittiöön vain hetkeä myöhemmin.
”Mä etin tänään ittelleni jonkun yöpaikan, siks aikaa et löydän kämpän”, tyttö sanoi saaden minut kurtistamaan kulmiani.
”Voit sä tähänkin jäädä”, vastasin ilmeettömästi saaden toisen hymähtämään.
”En mä halua olla sun tielläs.”
”Entä jos mä sanon, et rakastan sua enemmän kuin mitään muuta, enkä halua että sä lähdet?”
Nea katsoi minua hämmästyneenä ja pitkältä tuntunut hiljaisuus laskeutui välillemme, kunnes minun oli pakko rikkoa se uudestaan.
”Mä en halua, että sä revit mua yhtään enempää rikki karkaamalla”, sanoin hiljaa ja laskin katseeni. Tunsin palan kurkussani, mutten halunnut itkeä. Viimeiset viikot olivat aivan tarpeeksi täynnä katkeransuloisia kyyneleitä.
”Ootko sä ihan varma?” Nea kysyi varovaisesti, saaden minut nostamaan päätäni. Nyökkäsin vastaukseksi kykenemättä puhumaan. Jos olisin avannut suuni, olisin luultavasti purskahtanut itkuun.
”Sit mä jään”, toinen sanoi hiljaa ja otti kädestäni kiinni. Hän nousi ja kumartui antaakseen kevyen suudelman. Vastasin varovasti pehmeiden huulten tuntuun.
”Mä rakastan sua, Sofia.”

The End~

[monday]

Ihana! Olit saanut henkilökuvat todella tarkoiksi vaikka tämä olikin suht lyhyt. Loppuun olisin kaivannut hieman enemmän selvitystä, vaikka olikin kiva ratkaisu. Kuitenkin kyse tarinan melkein tärkeimmästä kohdasta ja se käsitellään kahdessa kappaleessa, varsinkin tuota iltaa kun Nea tuli olisi voinut käsitellä enemmän. Sai silti tunteet pintaan, niin tuo pettämiskohta, että lopun rakkaudentunnustukset

[LillaMyy]

Tuntuu jotenkin hassulta nähdä enkunkielinen otsikko suomenkielisessä tekstissä, mutta harrastin sitä itsekin joskus vuonna nakki ja keppi, joten ehkä en sen enempää vikise siitä. :'D Paha sitä on mennä toista neuvomaan asiassa, jota itsekin on toteuttanut... :'D

Yhyhyyhyhyh, tosi hämmentävää, luulin tätä oneshotiksi ja sitten selasin alaspäin ja tämä olikin jatkoficci... :'D Olin jo melkein alkamassa mussuttaa siitä, että tämä jäi tosi kesken, mutta sitten huomasinkin, että tähän oli jatkoa... Mikset ole mihinkään mitenkään merkinnyt sitä, koska tosi hämmentävää, oikeasti? ::: D

Okei, tästä huomaa kyllä aika selkeästi sen, että sun tyylis on muuttunut ihan älyttömästi, koska nykyisin sun teksteistä saa melkeinpä etsimällä etsiä sitä dialogia, kun taas tässä sitä oli viljelty aika runsaastikin. Ei sillä, että se huono asia olisi, se vaan oli ensimmäinen asia, johon kiinnitin huomiota sun entisen ja nykyisen tyylin välillä. Toinen juttu on se, että nykyisin sun tekstisi on paljon ilmavampaa kuin tämä, mikä on kyllä ihan positiivista, koska tässä meinasi välillä hyppiä rivit lukiessa. :'D Tässä oli myös huomattavissa tätä aika montaa ensimmäistä ficciä vaivaava tahdin ylenpalttinen nopeus, koska kaikki tuntui tapahtuvan todella nopeassa tahdissa. Senkin vielä muuten sanon, että itkut ja valheet osaan kyllä yhdistää tähän ficciin, mutta rupesin juuri ajattelemaan, että miten glamour viittaa tähän tekstiin... Tai siis, itse en ainakaan huomannut tässä mitään kovin glamouria, joten en ihan ymmärrä, miten tuo kohta otsikossa liittyy tähän (tai sitten olen tyhmä ja sokea, ei olisi eka kerta). :'D Muuten kyllä otsikko kuvaa tätä oikein hyvin. (: