Ficin nimi: Yotsuba & prinsessa
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Yotsuba&!
Ikäraja: S
Paritus: Taustalla pieni Koiwai/Yanda
Genre: Kepeä draama
Summary:
”Mitä jos minä leikin kanssasi?”A/N: Hahhah, tätä oli niin hauska kirjoittaa inspiraation lähdettyä vauhtiin. Näkisin niin mielelläni enemmänkin kohtauksia, joissa Yotsuba ja Yanda leikkivät keskenään tai edes samassa seurueessa. Hahmojen keskinäinen dynamiikka on jotain niin hulvatonta.
***
”
Päivää taloon!”
Kylmät väreet juoksivat Yotsuban selkäpiissä, kun hän kuuli viheliäisen tutun äänen eteisen suunnalta. Yandan ketku oli taas tunkeutunut heidän taloonsa. Tämän läsnäolo oli aina yhtä hauskaa kuin vaikka lääkärissä käynti.
”Sinä taas!” hän äyskähti kurkistaessaan käytävän nurkan takaa. ”Mitä se haluaa tällä kertaa! Täällä ei ole enää kuumaa vettä!”
Yanda kopsautti kenkänsä vierekkäin eteisen nurkkaan. ”En minä syömään tullutkaan.”
Se taas oli puhdasta humpuukia, jos Yotsubalta kysyttiin. Yandalla ei koskaan ollut muuta asiaa marssia heille kuin tulla popsimaan iänikuisia lounaitaan.
”Mitä sitten?”
”Tulin oikeastaan häiritsemään isääsi. Onko kotona?”
”Ei ole!” Yotsuba ilmoitti terävästi. ”Isi meni käymään kaupassa ja minä vahdin taloa!”
Yanda kohotti kulmiaan yllättyneenä. ”Ai, saat jo jäädä yksin talonvahdiksi? Huimaa.”
”Pitäisihän sinun jo tietää”, Yotsuba tuhahti merkitsevästi. ”Ei olisi pitänyt odottaa liikoja...”
”Mokoma...”
”No, jos haluat jäädä tänne, sinun on toteltava minua”, Yotsuba sanoi määräävästi ja osoitti sormellaan vaaleahiuksista nuorukaista. ”Isin ollessa poissa minä olen talon herra!”
”Selvä juttu”, Yanda tuumasi kättään heilauttaen ja saapasteli hänen ohitseen olohuoneeseen, jossa hän oli ollut värittämässä askartelujaan.
”Et istu siihen! Siinä on minun työpajani”, Yotsuba ärähti Yandan melkein otettua kiikariinsa sen nimenomaisen istumatyynyn, joka oli ollut hänen käytössään koko päivän.
”Ahaa, oikein oma ateljee.” Yanda istahti olohuoneen pöydän toiselle puolelle hänen aikaansaannoksiaan tarkastellen. ”Mitä olet puuhaillut?”
Yotsuba loi vihamieheensä laskelmoivan silmäyksen. Yanda oli kysymyksineen oikea maanvaiva, mutta jostain hän löysi tarpeeksi hyväsydämisyyttä valottamaan hieman projektiaan. Saisi se pahuksen ketkukin oikein hämmästyä hänen taitavuudestaan.
”Tiedätkö, mikä
tämä on?”
”Kai minä nyt kruunun tunnistan”, Yanda totesi ja otti pahviesineen vastaan. ”Kuuluuko tämä jollekin kuninkaalle?”
”Prinsessalle se kuuluu!”
”Eikö prinsessoilla pitäisi olla tiara eikä kruunua?” Yanda tokaisi saaden Yotsuban ärsyyntymään nollasta sataan saman tien.
”Mikä se sellainen muka on..?”
”No sellainen... prinsessojen oma kruunu, muttei silti kruunu”, Yanda sanoi kulmat kurtussa. ”Tajusitko?”
Yotsuba ei toden totta tajunnut mitään moisesta epäselvästä selityksestä. ”Taidat todella olla ihan latvasta laho.”
”Älä ole tuollainen...”
”Isi osaisi takuulla selittää sen paremmin”, tyttö tuumi ja pudisti paperisilpun suuren pahvilautasen päältä, johon oli syntynyt verrattoman hieno lohikäärmeen naama. ”Mitäs tästä sanot?”
”Oho, sehän on omalaatuinen”, Yanda sanoi samalla, kun hän asetti naamarin kasvoilleen. Silmänreikien läpi hän näki aavistuksen kapeasti, mutta erotti silti vaaleatukkaisen kelmin yllättyneen ilmeen.
”Noh?” Yotsuba huudahti mahtipontisesti koukistaen sormensa uhkaaviksi kynsiksi. ”Pelottaako?
Pelottaako?”
”Minä ihan vapisen”, Yanda tokaisi.
”Mainiota!”
”Sinullahan on kasassa koko arsenaali leikkiä varten.”
”Ei ole!” Yotsuba huokaisi ja istahti lattialle naamari edelleen päässään. ”Joudun leikkimään yksin, kun Ena ja Miura ovat koulussa! Isinkin piti mennä kauppaan...”
Yanda katsahti häneen arvioiden. ”Mitä jos minä leikin kanssasi?”
”Säästä säälisi muualle!” Yotsuba pyyhkäisi kädellään kuin kysymys olisi ollut kiusaava hyttynen.
”Mitä vaihtoehtoja sinulla sitten on kuin odotella?” nuorukainen huomautti asiallisesti. ”Tiedoksesi, että minullakin on tässä tylsää.”
Yotsuba oli ikävästi kahden vaiheilla. Yanda oli kyllä oikeassa, mutta ajatus leikkimisestä moisen konnan kanssa ei kuulostanut ollenkaan lupaavalta.
Lopulta hän antoi tilapäisessä heikkoudessaan periksi. Leikkikaverin puute oli sapettanut häntä koko päivän, ja ehkä Yandakin ansaitsi pitkäveteiseen elämäänsä jotain viihdykettä.
”Loistavaa!” Yanda huudahti hänen suostuttuaan pitkin hampain. ”Anna sitten se naamari.”
”Älä luule, tämä on minun!” Yotsuba ärähti ja siirsi askarteluaan kasvoiltaan nähdäkseen paremmin eteensä. Hänellä oli mennyt lohikäärmeen piirtämisessä koko aamupäivä, eikä hän ollut uhrannut moista määrätietoisuutta vain siksi, että Yanda olisi saanut leikkiä sillä. ”Ota sinä se kruunu!”
”Mitäh, minustako tehtiin prinsessa?”
”Ole nyt kunnolla ja leiki kuin normaalit ihmiset!”
Yanda iski keltaisen pahvikruunun päähänsä. ”Hyvä on! Mitä seuraavaksi?”
”Sinä tarvitset linnan”, Yotsuba sanoi ja löysi tuota pikaa etsimänsä lelulaatikostaan.
”Pitäähän sitä linna olla.”
Yandan ilme muuttui, kun hän asetti pitkän hyppynarun olohuoneen nurkkaa rajaamaan niin, että sen sisälle jäi epätasainen puoliympyrän muotoinen alue.
”Mikä tuo on olevinaan?”
”Se on linna!”
”Kuuluuko sen olla noin outo?”
”Siellä on riehunut tulipalo, ja remontti on vielä kesken”, Yotsuba selitti kulmat mietteliäässä kurtussa.
”Eipä ole häävejä remonttimiehiä asialla”, Yanda huokaisi. ”Mistä sinne tulipalo syttyi?”
Yotsuba asetti lohikäärmenaamarin taas kasvoilleen. ”Asialla olin... minä!”
”Mitä, sinä ryökäle tuhosit minun taloni!” Yanda päivitteli vääntäen ääntään naismaisen korkeaksi, mikä sai Yotsuban remahtamaan nauruun.
”
Kamalan kuuloinen...”
”Muuten, osaavatko lohikäärmeet edes puhua?” Yanda huomautti väliin tavallisella äänellään. ”Niiden pitäisi vain öristä ja talloa ympäriinsä eikä kikattaa tuolla tavalla.”
”Tämä onkin taikalohikäärme!”
”Niinpä tietysti.”
”Älä takerru pikkuasioihin!” Yotsuba tiuskahti kärsimättömästi ja osoitti sormellaan hyppynarulla rajattua aluetta. "Mene linnaasi ja nauti elämästä!”
”Tämä kiinteistö on totisesti nähnyt parempiakin päiviä”, Yanda totesi istahtaessaan lattialle kevyesti tömähtäen. ”Hetkinen, mitä minä sitten teen täällä?”
”Sitä mitä kaikki prinsessat tekevät! Piileskelet lohikäärmettä!” Yotsuba sanoi ja heristi pahaenteisesti kynsiään samalla kun löntysti ympäri olohuonetta hirviömäisesti.
”Johan minulla on linnan muurit suojana!” nuorukainen huomautti viitaten hyppynaruun. ”Mitä varten vielä pitäisi piileskellä?”
”Tällä lohikäärmeellä on myös laserkatse! Se näkee sinut seinienkin läpi!”
Yanda näytti tyystin kummastuneelta. ”Onko sillä mitään heikkoa kohtaa?”
”Totta kai on”, tyttö tokaisi mellastamisensa ohella. ”Mutta se on salaisuus!”
”Hyvä on, sitten minä pyydän hyvän haltiakummin apuun!” Yanda sanoi ja Yotsuba pysähtyi epäluuloisena.
”Mistä sinä sellaisen hankit?”
”Prinsessasaduissahan on aina haltiakummi tai vastaava!”
”Kirottua, niin onkin!” Yotsuba tajusi unohtaneensa moisen oleellisen seikan.
”Ahaa!” Yanda painoi sormillaan dramaattisesti ohimoitaan. ”Hän antoi minulle taian, joka pakottaa lohikäärmeen paljastamaan heikkoutensa!”
Yotsuba-lohikäärme ärjäisi raivoissaan, kun Yanda-prinsessan etusormesta lennähti lamaannuttava taikavoima suoraan päähän. ”
Sinä senkin..!”
”No niin,
kerro kerro rumilus salasi nuo suurimmat!” prinsessa loruili ja kieputti sormeaan kuin olisi hypnotisoinut uhrinsa.
”Ärrrh, minä...” lohikäärme murisi ja lopulta lysähti lyötynä polvilleen. ”Hyvä on: heikoin kohtani on... prinssi!”
”
Prinssi!?”
”Niin, prinssi!” Yotsuba toisti kolmannen kerran ja kampesi itsensä jälleen jaloilleen. ”Mitäs siihen sanot?”
”Ei täällä ole ketään sellaista!” Yanda tuhahti käsiään levitellen. ”Turha vaiva oli sekin selvittää!”
”Eikä se ole ainoa yllätys!” lohikäärme myhäili ja puhalsi suustaan suuren tulenlieskan. ”Haltiakummisi on mennyttä kalua!”
”Hei!” prinsessa älähti kauhuissaan. ”Lahtasitko sinä hänetkin!?”
”Hahhahhah, minä laahaan jokaisen, joka astuu tielleni!”
”Mitä ihmettä täällä möykätään?” liittyi mukaan kolmas ääni juuri silloin, kun isin pää kurkisti olohuoneen karmin takaa.
”Isi! Tervetuloa kotiin!” Yotsuba tervehti innoissaan naamarinsa takaa. Isin kasvoilla oli huvittuneen oudoksuva ilme, kun tämä yritti päätellä, mitä huoneessa parhaillaan tapahtui.
”No niin!” Yanda-prinsessa nousi linnansa raunioissa ylös. ”Nyt se minun prinssini saapui, senkin roikale!”
”
Mikä saapui?” isi ehti pistää häkeltyneenä väliin.
”Kirottua!” lohikäärme kavahti kauemmas. ”Mutta onko hänellä miekkaa, jolla taistella!?”
”Ei ollut puhe mistään miekasta!”
”Luuletko, että minut saisi muuten kaadettua?” hirviö ärähti lakaisten moiset mutinat maton alle. ”Vapiskaa, kurjat!”
”Voi pyydän, armaani!” prinsessa huudahti epätoivoisena linnastaan. ”Etsi nyt jostain miekka ja nylje tuo mokoma!”
Prinssin kasvoilla loisti hetken puhdas yllättyneisyys, mutta nopeasti tämä toipui siitä ja kaikkien yllätykseksi harppasi pois olohuoneesta.
”Eih, et mene minnekään!” prinsessa huusi murtuneena perään. ”Minä uskoin sinuun!”
”Se rakkaustarina on mennyttä!” lohikäärme nauroi möristen. ”Nyt minä hallitsen koko valtakuntaa!”
”Hoi, senkin mörkö!” kuului komentava ääni hänen selkänsä takaa. Prinssi oli siis vain käväissyt eteisessä hakemassa kiireen vilkkaa sateenvarjon. ”Anna sitten tulla, jos uskallat!”
Lohikäärme kohotti kyntensä valmistautuen eeppiseen taisteluun. Hän ei tuntisi pelkoa moista tolloa kohtaan!
”Unohdin kertoa, että tämä miekka on silattu myrkyllä!” prinssi virkkoi ja tökkäsi aseella lohikäärmeen kylkeen.
”Aargh!” hirviö horjahti kauemmas. ”Mutta miten taistelet saatuasi tuollaisen palovamman!?”
Prinssi irvisti kivusta pidellen vasenta käsivarttaan. ”H-hyvin se onnistuu!”
”Älä luovuta!” prinsessa huikkasi lohikäärmeen takaa.
”Älä häiritse, tämä on hankalaa!”
”Te olette pelkkiä muurahaisia täältä katsottuna!” lohikäärme ärjäisi vuoren virkaa toimittavan tuolin päältä.
”Sehän kasvoi ihan silmissä!” prinsessa huudahti ja peitti kauhuissaan silmänsä. ”Tämä on loppumme!”
”Minä... minä en voi päihittää sitä!” prinssi sopersi ja perääntyi kauemmas julmasta pedosta.
”Juuri niin, minun tulipallojani ei läpäise mikään!”
”Mutta voin taltuttaa sen! Minulla on siihen mainio loitsu!” tummatukkainen prinssi kohotti miekkaansa juhlallisesti.
”Loitsu!?”
”Olisit heti sanonut!” prinsessa puuskahti muurinsa takaa.
Prinssi kohotti kätensä lohikäärmettä kohti. ”Tänään syödään curryriisiä! Se on sinun tultasikin tulisempaa, jos siihen laittaa kastiketta!”
Hirviö tuijotti prinssiä silmät pyöreinä ja lysähti asteittain tuolille. Näköjään loitsu vaikutti hämmentävän nopeasti. ”Sanoitko
curryriisiä..?”
”Juuri sitä!” prinssi myhäili voitokkaasti. ”Eikö alakin olo tuntua heikolta?”
”Sait minut ansaan...” lohikäärme ärjyi vihaisesti kierähtäen vuoreltaan lattialle.
”Ja nyt...
lopetusisku!” prinssi huudahti ja kopautti hirviötä sateenvarjolla lempeästi päälaelle. ”Ongelma on poistunut!”
Yotsuba kellahti lattialle tappioonsa tyytyneenä. ”Hävisin...”
”Mitäs nyt tapahtuu?” Yanda-prinsessa kysäisi ja sai osakseen kummastelevan katseen prinssiltään.
”Etkö tiedä?”
”En minä ole perillä tällaisten satujen juonista!”
”En kyllä minäkään!” prinssi käsitti itsekin ja kääntyi lyödyn lohikäärmeen puoleen, joka kohottautui juuri istualleen. ”Miten tämä jatkuu?”
”He tietysti suutelevat!” Yotsuba tokaisi kuin se olisi ollut itsestäänselvyys. Isillä ja Yandalla oli iso aukko tietämyksessään. ”Sen jälkeen pidetään yleensä häät.”
”Heti perään vai?”
”Nopeaa toimintaa...”
”Niin se menee!”
”Hyvä tietää vastaisuuden varalle”, prinssi tuumasi ja ojensi sateenvarjon hänelle viitaten siihen, että leikki oli tullut siltä osin päätökseen. ”Isillä on kuitenkin nyt niin nälkä, että silmissä pimenee. Viepä tämä takaisin ja ota samalla kaapista riisi esille.”
”Käskystä!” Yotsuba otti varjon ja kipaisi reippaasti olohuoneesta. Curryriisin valmistamisessa ei menisi ikuisuutta, mutta jokainen odotettu hetki sai hänen vatsansa kärsimättömämmäksi.
”Se oli sitten sellainen leikki”, Yanda tokaisi tytön mentyä ja astui ulos hyppynarulinnasta.
”Enpä todella odottanut löytäväni mitään tällaista, kun tulisin kotiin.”
”Voisin jopa väittää, että se oli yllättävän
virkistävää.”
”Varmasti”, Koiwai virkkoi hilpeästi. ”Kukapa meistä ei haluaisi joskus olla prinsessa.”
”En minä nyt ihan sitä tarkoittanut”, Yanda hymähti ja laski pahvikruunun takaisin pöydälle. Kohottaessaan katseensa hän näki Koiwain kasvoilla pienen virneen, joka omituisesti sai hänen sydämensä melkein jättämään lyönnin välistä. Siinä hymyssä oli aina jotain erityistä.
”Ei se kruunu ihan hullulta näyttänyt päässäsi”, Koiwai virkkoi ja otti askeleen lähemmäs, kunnes heidän välissään ei ollut juurikaan tilaa. ”
Teidän armonne.”
”Oi, olen teille ikuisessa kiitollisuudenvelassa”, Yanda myhäili päätään hieman kallistaen.
”
Iisiii! Toitko jäätelöä jälkiruoaksi?”
”Ala tulla, mennään kokkaamaan”, Koiwai hymähti huulet hänen korvanlehdellään. ”Sinähän pidät curryriisistä.”
”Näin on”, Yanda virkkoi ja heilautti kättään kohti olohuoneen oviaukkoa. ”Teidän jälkeenne, sankarini.”
”Höpsis, naiset ensin.”
