Nimi: Fiksumpia kuin miltä me näytetään
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: veljes/perhefluffy, draama, huumori
Hahmot: Tino & Topi
Yhteenveto: Joskus Tino osaa olla ihan hyvä isoveli.
Haasteet: Vuosi raapalehtien V ja Gotta love lokakuu! II ensimmäinen viikkohaaste
Varoitukset: runsas kiroilu
A/N: Topi on aina ollut suosikkini ja koska veljekset on ihania, pitihän sitä nyt näistä kahdesta ääliöstä jotakin kirjoittaa ^^ Topi on kaksi vuotta Tinoa nuorempi. Ajallisesti tässä ollaan helmikuussa eli Tino on abi ja Topi ensimmäistä vuotta lukiossa.Fiksumpia kuin miltä me näytetään
I
”Heijastin!”
Hätkähdän rajusti kuullessani äkillisen huudon. Käännyn katsomaan ja mulkoilen eteiseen ilmestynyttä idioottiveljeäni. Sillä on kädessään useampi heijastin ja sen naama on näennäisen viaton.
”Ota nyt”, Tino pyytää, ”siellä on niin pimeää ja sä, jos kuka tiedät, miten ihmiset kaahaa tuolla.”
”Vittu ihan sama”, ärähdän ja avaan ulko-oven. Tino kuitenkin nappaa mua hupusta ja vetää takaisin. Puoliväkisin Tino kiinnittää heijastimen hakaneulalla mun takin taskuun ja päästää sitten irti.
”Sä oot ihan pimeä”, tuhahdan. Tino hymyilee vaisusti eikä kiellä väitettä. Oon sanonut sille paljon pahemminkin.
”Haluutko seuraa?” se kysyy ystävällisesti. Meinaan käskeä sitä painumaan helvettiin, mutta se jää pelkäksi aikomukseksi. Ehkä se on se sävy, mitä Tino käyttää. Yleensä kun mä vittuilen veljelleni, se vittuilee takaisin, mutta ei tänään.
”Tuu, jos haluut”, murahdan, ja venaan, kun Tino vetää kengät jalkaan, pukee takin, pipon ja kaulaliinan. Lapaset se löytää takin taskusta.
”Heijastin”, muistutan sitä ja Tino nauraa. Pieni hymy eksyy munkin kasvoille.
II
Mua kaduttaa jo alkumetreillä, että otin Tinon mukaan kävelylle. Mun broidi on nimittäin yksi helvetin kävelevä katastrofi, ainakin itselleen. Lumi ja jää ovat sille kuin kutsu murtaa luunsa. Tino on aina mustelmilla ja se on pannut ties kuinka monta farkkuparia polvista paskaksi. En tajua, miten se on edelleen hengissä 19-vuotiaana.
En hidasta vauhtia edes sillä riskillä, että Tino vetää lipat keskellä katua. On vittu maailman kahdeksas ihme, kun se ei tee niin. Me lähdetään kiertämään järveä ja maleksitaan kuin teinipojat kaikkien niiden himolenkkeilijöiden joukossa.
”Noh”, Tino rikkoo meidän välisen hiljaisuuden. Me ei yleensä kärsitä kiusallisista hiljaisuuksista. Me molemmat tykätään puhua, mutta viime aikoina mua ei ole hirveästi huvittanut turista yhtään mitään. Totta kai Tino on huomannut.
”Kuka se tyttö on?” Tino tiedustelee kuin muina miehinä. Puren hampaat lujaa yhteen ja melkein jo kamppaan Tinon, koska se on vittu maailman urpoin jätkä. Jos mä haluaisin puhua Viivistä, sen ei tarvitsisi kysyä, mutta onko mun broidi niin fiksu? No ei saatana ole.
”Pää kiinni”, ärähdän sille ja tyrkkään sitä kylkeen. Teen sen tahallisen kovaa. Tino älähtää kivusta.
”Topi”, se parahtaa kylkeään hieroen, ”ei oo yhtään sun tapaista sulkeutua tolleen. Eiks mulle enää voi kertoa näitä juttuja?”
Tino kuulostaa olevan aidosti pahoillaan siitä, etten enää jaa näitä juttuja sen kanssa. Mä haluaisin kertoa sille, mutta en jotenkin – se on vaikeaa. Se sattuu. Irvistän Tinolle.
”Jos sä saat mut kiinni, mä kerron sulle”, haastan sen, koska pelejä me ollaan pelattu aina. Pelit ja niiden säännöt ovat yksinkertaisia. Ne voi päättää sun puolesta.
Me juostaan.
III
Juoksen niin lujaa, kun pääsen ja kuulen, miten Tino on aivan mun kannoilla. Oon pidempi ja hoikempi kuin se, minkä voisi luulla olevan etu, mutta Tino on paremmassa kunnossa. Pakkasessa juokseminen alkaa nopeasti sattua kurkkuun ja hengittäminen tekee kipeää. Hidastan ja Tino saa mut kiinni. Se kaappaa mut kainaloonsa ja nauraa hengästyneenä. Vaikka tiedän, että nyt mun pitää kertoa Tinolle, tyrkin sen kauemmas ja muakin naurattaa. Tino on voitostaan oikeasti ihan vitun riemuissaan. Tosi kypsää.
”Nonnii, pikkuveli. Aika avautua”, Tino sanoo ja vaikka se hymyilee, sen ilme ei kiusoittele. Tino näyttää vain ymmärtäväiseltä ja uteliaalta. Joskus se osaa olla ihan hyväkin isoveli.
”Ei tässä”, mutisen, koska mua ei huvita avautua koko maailmalle. Me mennään sorsarantaan ja siitä lähtevälle niemenpätkälle.
”No joko?” Tino puuskahtaa. Ehkä sitä kiinnostaa mun suhdeasiat, koska sen oma parisuhdetilanne on niin vakaa vailla sen suurempaa draamaa. Mä mieluummin ottaisin sellaisen suhteen kuin omat säälittävät säätöni tyttöjen kanssa, jotka eivät edes tiedosta mun olemassaoloa. Tai tiedostavat, mutta ei sillä tavalla kuin mä haluaisin.
”No, on yksi tyttö, josta tykkään”, mutisen katsomatta Tinoa silmiin. On aika noloa myöntää näitä juttuja ääneen. Ne on totta, niin, mutta ää, en mä oo tottunut puhumaan tunteistani muille kuin Miikalle, mun parhaalle kaverille.
”Mut se on ihastunut Miikaan eikä kuulemma voisi koskaan kiinnostua musta sillä tavalla, että loistohomma ja silleen”, kerron, ”ja sitku Miikakin on homo, niin tää tilanne ei ole hyvä kenenkään kannalta.”
”Hetkinen, onks Miika homo?”
Tino poimii totta kai jutun olennaisimman tiedonmurun. Mun tekee ihan tosissaan mieli antaa sille turpaan.
IV
En lyö Tinoa, vaikka voisin. Sen sijaan kaadan sen hankeen ja annan sille kunnon lumipesun.
”Mä vaan kysyin!” se ulvoo ja yrittää päästä pois mun alta. ”Ei se mua haittaa! Topi, lopeta!”
Lopetan, kun se pärskii ja sylkee lunta suustaan. Tino näyttää kurjalta, mutta haluan näpäyttää sitä vielä hiukan.
”Miika on itse asiassa vähän ihastunut Eeliin”, kiusaan sitä. Tino katsoo mua silmät suurina.
”Eeliin?
Mun Eeliin?” se kauhistelee. Sit sen ilme muuttuu ja se pyöräyttää silmiään. ”Okei, ei se mua yllätä. Eeliin on helppo ihastua. Mutta siis, miksei se kerro sille tytölle, ettei vaan nappaa?”
”Miika ei oo valmis tulemaan kaapista, ja mä kunnioitan sen päätöstä tehdä niin. Tai siis, saittehan sä ja Eelikin paskaa niskaanne, kun teitte niin”, mä huomautan. Tinon naama venähtää.
”Saatiin joo”, se mutisee, ”ei suoraan vaan semmosta rivien välistä.”
”Just sellaista mä vihaan”, sanon ja autan Tinon ylös. Se pudistelee lunta vaatteistaan ja huokaa.
”No okei. Mä en kyllä ymmärrä, miksi se tyttö kattelee mieluummin Miikaa eikä sua”, Tino sanoo, ”tai siis, sullahan on komeampi prätkäkin ja kaikkee.”
Virnistän.
”No todellakin on”, puhahdan, ”mutta Viivillä taitaa olla ihan omat standardit. Vai oonko mä muka niin ruma?”
”Et ole!” Tino kieltää heti. ”Sä oot tooosi söpöö!”
”No voi vittu saatana, oot niin kuollut”, murisen ja yritän kaataa sen takaisin maahan uutta lumipesua varten, mutta Tino nauraa ja ottaa mut napakkaan niskalenkkiin. Ymmärrän olla taistelematta. Toisinaan mä tiedän, kun mut on lyöty. Tino pörröttää mun hiuksia.
”Unohda se Viivi”, Tino kehottaa, ”jos sä tuut yhtään muhun, se oikea löytyy viimeistään abivuonna.”
”Sori nyt vaan, mutta mulla ei ole mitään halua iskeä mun parasta kaveria. Parempi siis, etten tuu suhun”, virnuilen. Tino tyrskähtää ja päästää mut irti.
”Kai se on parempikin niin, että sä oot vaan sä”, Tino sanoo. Pohjimmaltaan se taitaa sittenkin olla fiksumpi kuin miltä näyttää.
V
Kotona meitä odottaa äidin tekemät kaakaomukilliset oikein vittu kermavaahdolla. Halaan mutsia spontaanisti kiitokseksi.
”Miksette te voisi aina ulkoilla vapaaehtoisesti?” mutsi huokaa katsellessaan hyvillään meidän pakkasesta punoittavia poskia.
”Vaan silloin kun meillä on sydänsuruja”, Tino lohkaisee. Potkaisen sitä pöydän alla ja mulkoilen sitä, jotta se tukkisi turpansa.
”Kenellä on sydänsuruja?” äiti kysyy huolissaan.
”Ei kenellekään!” sanon tiukasti. ”Tino puhuu vaan paskaa niin kuin aina.”
”Topi!” mutsi puhahtaa ja katsoo toruvasti. Se ei tykkää kiroilusta. Unohdan aina. Kiroilen aika runsaasti. Kun on sisaruksistaan nuorimmainen, niin pitää olla jotakin niitä vastaan.
”Se oli vitsi, äiti”, Tino paikkailee tilannetta.
”Teillä on välillä niin oudot jutut”, mutsi huokaa ja pyörittelee silmiään tyylillä, miten mun lapsista on tullut tällaisia, ja palaa olohuoneeseen tiiliskivikirjansa kanssa.
”Oot niin hölösuu!” tiuskaisen Tinolle ja läimäytän sitä takaraivoon kämmenelläni. Sen pää heilahtaa mukiin niin, että seuraavaksi sen naama on ihan kermavaahdossa. Räjähdän nauramaan. Tino ottaa pöydällä lepäävän kermavaahtokulhon ja kaataa sen mun päähän.
”Yäää!” kiljaisen ja nyt Tino nauraa vuorostaan mulle. ”Senkin vitun – ”
Tarraan sitä hiuksista, se ottaa mua korvasta ja meidän aiheuttama häly tuo paikalle faijan, jota näky ei ilahduta.
”Pojat!” se karjahtaa. Mä katson Tinoon ja virnistän. Mun veli virnistää takaisin ja me ollaan paremmissa väleissä kuin aikoihin.