Nimi: Hyviä poikia
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: S
Tyylilaji: draama
Yhteenveto: Ilari pohtii poikiensa miessuhteita ja yrittää ymmärtää, miten näin on voinut käydä.
Haaste: Teelusikan tunneskaala (hyväksyntä)
A/N: No niin. Tämä oli vähän hankala. Oli hankala mennä sellaisen ihmisen pään sisään, joka ei hyväksy seksuaalivähemmistöjä, koska itselle se on maailman luonnollisin asia. Tässä ei selitetä, miksi Ilari tuntee tällä tavoin kuin tuntee, koska miten sellaista voi selittää? En myöskään suostunut lähtemään mukaan mihinkään verisukulaisuuteen lapsenlapsiin liittyen, koska uusperheen kasvattina tiedän tarpeeksi hyvin, ettei se ole mikään syy. Ilarilla on viisi veljeä ja kolme lasta: Tiiu, Tino ja Topi. Tiiusta ei tästä tekstissä juuri puhuta, ihan ymmärrettävästi.
Hyviä poikia
Ilari kaatoi lasiin tilkan skottilaista viskiä, mutta hän ei juonut sitä. Sanna olisi paheksunut eikä tämä nyt ollut sellainen tilanne, että ryyppy olisi tarpeen. Tai niin muut olisivat sanoneet. Ilari tiesi kyllä, milloin oli aika antaa periksi, kun oli yksin tunteidensa ja mielipiteidensä kanssa, mutta vieläkään hän ei saanut itseään hyväksymään niitä tosiasioita. Mies istui nojatuoliin ja huljutti ruskeaa nestettä lasissaan ajatellen ja pohdiskellen, että miksi tämä tapahtui hänelle. Hirvosen veljeksiä oli kuusi ja Ilari yksin sai niskoilleen tämän. Petellä nyt ei ollut lapsia, mutta silti. Se ei tuntunut yhtään reilulta.
Hän ei silti voinut uskotella itselleen, että olisi yllättynyt kuopuksensa ilmoituksesta. Ehkä Ilari oli aina tiennyt, ettei Topi koskaan toisi todellista miniäehdokasta kotivisiitille. Tyttöystäviä oli ollut ja he olivat tavanneetkin muutaman, mutta suhteet olivat aina kariutuneet. Sanna oli ollut huolissaan, mutta Ilari ei. Jumalauta, poikahan oli ollut vasta kahdenkymmenen! Kuka nyt siinä iässä löysi elämänkumppaninsa? Vaikka Tino oli tehnyt niin, ei se tarkoittanut, että Topin pitäisi seurata veljensä esimerkkiä siinäkään asiassa.
Totta kai Ilari tiesi, ettei Topi kuunnellut tai matkinut ketään asioissa, jotka kuuluivat yksin hänelle. Silti Ilarista tuntui typerryttävän uskomattomalta, että hänen molemmat poikansa olivat rakastuneet miehiin. Miten sellainen oli mahdollista? Edes noin tilastollisesti. Ilari ei voinut ymmärtää. Hänen poikansa eivät edes olleet homoja. Ei edes Tino, joka nyt oli seurustellut saman miehen kanssa jo kahdeksan vuotta. Ennen Eeliä Tino oli katsellut pelkästään tyttöjä, kuten kuka tahansa normaali teinipoika. Kyllä Ilari heitä sen verran tunsi nähdäkseen merkittävän eron. Vahinko oli tapahtunut siinä, ettei kukaan nainen ollut tuntunut voittavan hänen poikiensa sydäntä. Ei, sen olivat tehneet heidän parhaat kaverinsa, jotka Ilarin harmiksi sattuivat olemaan kumpikin miehiä. Viskin juominen alkoi houkutella yhä enemmän.
Sanna ei olisi hyväksynyt hänen mietteitään. Hänen vaimonsa oli päässyt asian yli suhteellisen vaivattomasti Tinon kohdalla ja tuntui olevan nyt vilpittömän onnellinen Topin puolesta. Ilarilla oli orpo ja hämmentynyt olo, kun kukaan ei tuntunut voivan käsittää hänen ajatusmaailmaansa.
”Eikö tärkeintä ole se, että he ovat onnellisia?” Sanna oli kysynyt häneltä, kun he olivat keskustelleet asiasta ja Ilarin epämukava suhtautuminen oli käynyt selväksi. Kysymys oli Ilarista epäreilu. Totta kai oli tärkeintä, että heidän lapsensa olisivat onnellisia eikä Ilari voisi koskaan olla sellainen vanhempi, joka hylkäisi lapsensa, vaikka nämä olisivat mitä. Ilari ei silti saanut asiaa järjesteltyä päässään. Hänen poikansa miesten kanssa. Se ei tuntunut luonnolliselta ajatukselta, ei millään lailla. Tino ja Topi eivät tulisi koskaan perustamaan perheitä sillä tavalla kuin olisi luonnollista.
Ilaria ei silti kuvottanut tai puistattanut. Hän ei ollut koskaan suhtautunut mihinkään vähemmistöihin sillä tavalla. Sitä paitsi Ilarilla oli ollut vuosia aikaa tottua ajatukseen, että Tino rakasti toista miestä, ja hän olikin tottunut. Ainakin Eeli oli kunnollinen tapaus eikä mikään tyhjänpäiväinen keikistelijä tai valehteleva renttu. Hän oli oppinut hyväksymään Tinon ja Eelin suhteen ja se olisi voinut olla siinä, mutta ei se ollut. Ei nyt, kun Topi oli tehnyt saman tempun.
Ilari tunsi Miikankin, tunsi oikein hyvin. Topi ja Miika olivat olleet ystäviä kymmenvuotiaasta saakka. Se harmitti häntä. Ilari toivoi, ettei hän olisi tuntenut Miikaa niin hyvin. Sillä tavoin hän olisi voinut perustella ajatuksiaan siitä, että mies saattoi olla vaikka mitä. Valitettavasti Ilari tiesi tismalleen, mitä Miika oli eikä tässä ollut mitään moittimista. Poika rakasti jopa moottoripyöriä yhtä intohimoisesti kuin Ilari ja hänen lapsensa Tinoa lukuun ottamatta. Siitä oli vaikea keksiä jotakin, millä Ilari olisi voinut tuomita heidän suhteensa. Ei hänen pitäisikään, sitä sanoivat Pete, Sanna ja hänen lapsensa, mutta Ilaria ahdisti ajatus siitä, etteivät hänen poikansa olleet kuten muut. He olivat erilaisia sillä silmäänpistävällä tavalla, miltä Ilari ei voinut kääntää katsettaan eikä muukaan maailma voisi.
Se Ilaria vaivasi kaikkein eniten. Ajatus siitä, että hänen poikiaan katsottaisiin eri tavalla ja pidettäisiin kummajaisina, yhteiskunnan epätoivottuina yksilöinä. Ehkä heitä halveksuttaisiin ja syrjittäisiin. Ilari ei kestänyt ajatella, että Tinosta ja Topista ajateltiin pahaa väärin perustein, kun he kumpikin olivat hyviä poikia, sydämellisiä ja hyväntuulisia. Sellaisia, joita oli helppo rakastaa. Ilarin mielipide oli tietenkin puolueellinen, mutta hän oli ylpeä Tinosta ja Topista. He osasivat ja uskalsivat puhua ja puolustaa sitä, mikä oli heille tärkeää. Niin, Ilari mietti eikä hän ollut enää aivan niin huolissaan. He eivät olleet puolustuskyvyttömiä tai pelkureita. Ehkä hän ei tehnyt oikein pelätessään niin paljon. Se ei osoittanut luottamusta, ja vaikka Ilari ei aina osannutkaan ajatella lapsiaan aikuisina, hänenkin täytyi myöntää, etteivät hänen poikansa olleet enää poikia vaan miehiä. Ja vieläpä sellaisia miehiä, jotka tunsivat itsensä, tiesivät, mitä halusivat ja osasivat vaatia sitä itselleen. Sellaiset ominaisuudet eivät olleet itsestään selviä. Ilarin pitäisi olla ylpeä, ja hän olikin, hän halusi olla.
Kolahdus keittiössä havahdutti miehen ajatuksistaan ja hän nousi ylös. Ilari ei halunnut, että hänet löydettäisiin viskilasi kädessä hautomassa synkkiä ajatuksia. Jos keittiössä olisi hänen vaimonsa, hän saisi saarnan. Jos siellä olisi Topi, hän saisi osakseen kipinöitä sinkoilevan katseen, sillä Topi tiesi aina, kun joku ei ollut sydämeltään mukana jossakin. Topille ei voinut valehdella, kuten ei Sannallekaan. Niin paljon poika oli tullut äitiinsä.
Keittiössä ei ollut kumpikaan vaan Miika pyjamahousuissaan vesilasi kädessä ja buranapurkki vieressä. Äkkiä koko tilanne tuntui Ilarista todella vaivaannuttavalta. Hän kahden keittiössä poikansa kumppanin kanssa keskellä yötä, mutta pakoon ei päässyt. Viskilasin Ilari sentään oli tajunnut jättää olohuoneen pöydälle.
”Ai. Iltaa. En ajatellut, että kukaan olisi vielä hereillä”, Miika sanoi yllättyneenä, mutta ystävällisesti.
”En huomannut ajankulua”, Ilari sanoi selittämättä sen tarkemmin. Miika vain nyökkäsi.
”Hyvää yötä sitten”, Miika toivotteli ja aikoi lähteä takaisin vierashuoneeseen, jossa hän jakoi sängyn Ilarin nuorimman pojan kanssa. Ilarin sydäntä kivisti ja hänellä oli edelleen vaikeuksia ajatella, että sellaista se tulisi tästä lähtien olemaan. Mutta hän halusi päästä sen ylitse. Hän halusi olla onnellinen Topin puolesta. Ei ollut reilua hyväksyä Tino ja hylätä Topi, vaikka tämä ei ollutkaan sitä, mitä Ilari oli toivonut heille. Ilari tiesi, että hänen pitäisi olla nykyistä parempi isä.
”Halusin vaan sanoa, että – ” Ilari aloitti ja köhi vähän kurkkuaan. Sanat olivat helppoja, mutta oli vaikeampi tarkoittaa niitä aivan vilpittömästi. ” – että olen onnellinen teidän kahden puolesta. Oikeasti. En ehkä antanut sitä kuvaa aiemmin, mutta minä olen.”
Miika näytti vielä yllättyneemmältä, mutta lopulta poika, tai mies hän taisi jo ollakin, vaikka nuori sellainen, hymyili ilahtuneen näköisenä.
”Toi merkkaa paljon. Mulle, mutta erityisen paljon Topille”, Miika sanoi. ”Mikään ei ole sille niin tärkeää kuin perhe ja teidän hyväksyntä.”
Kuulosti siltä, että Miika todella tunsi Topin ja tiesi, mikä oli tälle tärkeää ja halusi vaalia sitä omalta osaltaan. Ilari ei ehkä ymmärtänyt, miten kaksi miestä saattoi rakastaa toisiaan sillä tavalla, mutta hän ymmärsi, että rakkautta se oli. Hän hyväksyi sen. Mitä vain, jos vain Topi olisi onnellinen. Hän ei ehkä pääsisi irti kaikista peloistaan, mutta eivätkö vanhemmat aina murehtineet lapsiaan? Se oli elinikäinen taakka, josta Ilari ei edes voisi päästä eroon, vaikka hän haluaisikin.
”Hyvää yötä”, Ilari toivotti ja nousi yläkertaan. Sanna nukkui jo, mutta heräsi hetkeksi, kun Ilari tuli sänkyyn.
”Älä vaan sano, että synkistelit alakerrassa koko tämän ajan”, hänen vaimonsa tuhahti. Ilari hymähti ja suuteli Sannan uneliasta suupieltä.
”Tunnet minut hyvin”, Ilari hymähti vaimolleen, ”mutta kaikki on hyvin nyt. Ei ole minun asiani vastustaa tätä suhdetta ja Topin onnellisuus on aina etusijalla.”
”Tiesinhän minä, että tuo puoli sinusta voittaa”, Sanna sanoi hyvillään ja painoi poskensa hänen rintakehälleen. ”Meidän lapsista tuli kuitenkin hyviä, eikö vain?”
”Kaikkein parhaita”, Ilari sanoi ja hän tarkoitti sanoja kaikesta sydämestään. Heidän lapsissaan ei ollut mitään vikaa.
