Oho, enpä ole aiemmin osannut ajatella Liisaa tältä kantilta, ei ole oikeastaan tullut mieleenkään. Hyvin mielenkiintoinen idea mielestäni ja oikeastaan kun tätä ajattelee, niin jollain tapaa ihan järkeenkäypäkin. Lisäksi itse olen aina Disneyn Liisan mieltänyt sellaiseksi hyvin nuoreksi, melkein pikkutytöksi, ehkä maksimissaan 13-vuotiaaksi, joten on jopa jollain tavalla hieman pelottavaa ajatella, että hänellä olisi syömishäiriö. Mutta tottahan se on, että voi sitä niinkin nuorella olla, jollain tapaa vain hieman pelottavaa.
Pidän siitä, miten tässä tekstissä kerrotaan kuinka kaikki alkoi. Kun Liisa luuli, että nuo elintarvikkeet vaikuttaisivat vain pituuteen. Ja kun se sitten muuttuukin joksikin aivan muuksi, sellaiseksi, että Liisa ei enää halua koskeakaan niihin, että yksikin suupala tuntuu vievän hänet kokonaan mukanaan. Mikä kuulostaa kyllä täysin syömishäiriöiselle luonnolliselta: yhden suupalan syötyään on helpompi syödä toinen, kolmas, neljäs, niin paljon kunnes lihoaa.
Pidin myös siitä, kuinka realistiselta tuntuva kuvaus syömishäiriöstä tämä oli. Siitä, kun Liisalla on tarve jatkuvasti juosta suloisia herkkuja pakoon, olla laiha, mahtua pienimpäänkin teekuppiin ja nukenmekkoon. Se kuvastaa niin hyvin syömishäiriöisen henkilön ajatuksia, tai ainakin minusta tuntuu siltä.
Tässä tekstissä toimi myös tämmöinen lyhyt mitta oikein hyvin, kuten myös sinun kirjoitustyylisi. Ja tekstiä oli oikein kivasti tavallaan jaoteltu osiin noilla kursivoinneilla. Kiitos tästä, pidin paljon, vaikka tämä olikin omalla tavallaan myös hyvin synkkä teksti.