Myrkur [K11, pro+1/?] 25.9!

[Ooka]

Nimi: Myrkur
Kirjoittaja: Ooka
Beta: Wordi ja kirjoittaja itse

Genre: Angst, mystery, horror
Ikäraja: K11

Fandom: Original
Hahmot: Myrkur, Croon, Guffaw & Skógur
Paritus: Myrkur/Croon

Luvut: prologi+ 1/?

Varoitukset: toisten kiroamista, yleinen kielenkäyttö

Yhteenveto: Kertomus siitä, miten Myrkur syntyi ja kulutti aikaansa ennen Croonia.

Tekijänoikeudet: Teksti, idea ja hahmot ovat omiani. En tee tällä rahaa.

A/N: Alkuvuodesta saitte luettavaksenne Croon-nimisen tarinan (K11). Nyt on aika esitellä Myrkurin taustarinaa hieman tarkemmin! Soittolistana on toiminut Adrian von Zieglerin tuotanto.

Esilukijana (ei suoranaisena betana siis) on toiminut Hakka, kiitos hänelle! Et tiedäkään kuinka arvostan sitä, kun aina viitsit lueskella raapustuksiani!

♦♢♦♢♦♢♦♢♦♢♦

Prologi

Myrkur katseli raivoavaa merta, jonka vedet olivat kaikkialla samat. Samat tummat laineet valkealla harjaksella myrskyisin, samat taivaansiniset vedet tyynellä. Meri oli aina kiehtonut tummaa jumalaa, olihan meri riistänyt hänen ja monen muunkin hengen. Vesi oli luonnonvoimista mahtavin ja sen kanssa ei käynyt leikkiminen, Myrkur tiesi sen paremmin kuin hyvin. Hänen ihmiskehonsa luut lepäsivät tuolla jossakin synkkien laineiden alla.
Suuri jumala laskeutui kalliolta, joka oli toiminut hänen majapaikkana vuosia ja taas vuosia. Myrkur oli seonnut laskuissa aikoja sitten. Uros juoksi metsien suojiin, vaikkei merenlailla raivoava rankkasade haitannutkaan häntä mitenkään. Kyseessä taisi olla aivojen perimmäisiin lohkoihin pinttynyt tapa suojautua huonolta ilmalta.

Kesä oli iskenyt viimeisen kunnon myrskynsä ennen syksyn tuloa. Myrsky rauhoitti suurta jumalaa yhtä tehokkaasti kuin äidin läheisyys vastasyntynyttä lasta. Myrkur oli syntynyt myrskystä, tyyneys ei voinut mitenkään rauhoittaa häntä. Päinvastoin, tyyneys aiheutti levottomuutta ja pakottavaa tarvetta liikkua ja tehdä edes jotain.
Sinisenä kiiluvat silmät sulkeutuivat ja Myrkur veti keuhkojensa täydeltä meren suolaista tuoksua, johon sekoittui kostea maa ja hiljakseen kellertämään alkavien lehtien tuoksu. Tuoksu yhdistettynä myrskyyn oli kotoisaa ja rauhoittavaa samalla, kun oksilta tipahteli vesipisaroita tummalle kuonolle. Totuttuaan tähän yhdistelmään aikoja sitten, uros oli kuitenkin ehtinyt kyllästyä. Myrkur halusi jo palata kotoon. Vuosien paikallaolo kangisti jumalaa huonolla tavalla, levottomuus voimistui päivä päivältä ja hän halusi juosta kauas pois, haistaa jotain muutakin kuin meren. Suolainen ja kostea tuoksu oli epäilemättä jämähtänyt Myrkurin turkkiin pysyvästi. Ympäristön vaihdoksen lisäksi hän halusi seuraa. Uros oli ollut yksin siitä saakka, kun oli lähtenyt jumalten kodosta. Viimeinen kontakti oli ollut Höfundur, joka oli kertonut tästä matkasta. Silmät aukenivat ja katse suuntasi merelle.
Suuri jumala epäili unohtavansa puhetaidon kokonaan, sillä itsekseen hän ei alkaisi puhua! Miltä sekin näyttäisi, kun hän kyselisi itseltään kuulumisia? Hullulta se näyttäisi, täysin sekopäiseltä toiminnalta, jos Myrkurilta kysyttäisiin. Hulluuden perikuvasta puuttuisi vain sienet, jotka sekoittaisivat päätä entistä pahemmin. Uros hymähti ajatuksilleen ja keskittyi jälleen myrskyyn, joka vain tuntui yltyvän.
Tummat korvat nappasivat kaukaisuudesta ukkosen jyrinää ja Myrkur antoi kumean äänen täristä rinnassaan. Kuka oli mahtanut keksiä, että ukkosta piti pelätä? Kumea jyrinä ja kirkkaina leiskuvat salamat olivat kauniita ja aisteille miellyttäviä luonnonilmiöitä.

Jumala laskeutui kallion päälle makaamaan ja seuraamaan vesilätäköiden hidasta muodostumista, kun maa vielä toistaiseksi imi kaiken sille suodun veden. Myrkur oli oikeastaan odottanut tätä myrskyä saapuvaksi. Ennen tätä ilma oli ollut turhan kuumaa siihen nähden kuinka pohjoisessa hän oli. Kuumuuden lisäksi ilma oli ollut raskasta ja painostavaa, suorastaan hiostavaa.

Myrkur hyräili hiljaa epäselvää rukousta, kun vielä muisti puhetaitonsa olemassaolon. Matala ääni rukoili sateen jatkuvan vielä kauan. Pehmeä ääni kaikui hiljaisessa metsässä. Rukoiltuaan uros laski suuren päänsä etujalkojensa päälle ja sulki silmänsä uudestaan. Korvat kääntyilivät ympäristön äänien mukaan. Yhtään ylimääräistä ääntä ei kuulunut ja hiljalleen sateen tasainen humina ja kaukana merellä jylisevä ukkonen tuudittivat Myrkurin untenmaille, jossa ei ollut yksinäistä tai suolantuoksua.

♦♢♦♢♦♢♦♢♦♢♦

A/N2: Toivottavasti wordi ei kauheasti neuvonut väärin yhdyssanojen kanssa...

[Ooka]

A/N: Tässäpä olisi seuraavaa osaa ^^ En ole itse ihan tyytyväinen tähän, mutten osaa korjatakaan tätä enää oikein mitenkään...

♦♢♦♢♦♢♦♢♦♢♦

1. Luku

Aamu sarasti sumuisena. Myrkur haukotteli ja ravisteli turkistaan kimmeltävät sadepisarat. Jumala katseli ympärilleen ja hengitteli raikasta ilmaa keuhkoihinsa. Vain hetkeä aikaisemmin horisontin yläpuolelle kivunnut aurinko lämmitti säteillään tummaa turkkia. Vanhat havupuut siivilöivät metsään hentoja auringonsäteitä. Sumu leijui ilmassa ja esti näkymän merelle kokonaan. Lehdet taipuivat sadepisaroiden painosta ja jumalan korvat nappasivat vesilätäkköihin putoavien pisaroiden äänet. Maa oli tällä erää saanut tarpeeksi vettä ja ylimääräiset vedet olivat muodostaneet sinne tänne vesilätäköitä. Pikkulinnut lauloivat huomeniaan maailmalle ja osa linnuista peseytyivät lätäköissä. Myrkur seurasi lintujen puuhastelua venyttelynsä ohessa ennen kuin haukotteli makeasti. Hän maiskutteli pienesti ja ravisti turkkinsa uudestaan. Joko tänään olisi se päivä, kun hän pääsisi viimein pois täältä?

Kaikkialla oli vastassa harmaa sumuseinämä, kun Myrkur kulki tottunein askelein kohti merenrantaa. Hänen pitäisi odottaa, että sumu hälvenisi ennen kuin kiipeäisi kalliolleen odottamaan, vaikka kuolematon olikin. Uros istuutui lopulta metsän reunaan ja katseli edessään auennutta sumuista rantaa. Sumu hälveni sitä mukaan, kun aurinko nousi sinisellä taivaalla. Ihan kuin eilistä myrskyä ei olisi koskaan ollutkaan. Uros oli vuosien mittaan useamman kuin kerran seurannut sumun kaikkoamista ja joka kerta oli yhtä miellyttävää nähdä, kun aamu kirkastui ja vaihtui päiväksi. EI ollut myöskään ensimmäinen kerta, kun Myrkur vaipui ajatuksiin sumua tuijotellessaan. Ajatukset kävivät kodossa, muissa jumalissa, matkan päättymisessä ja siinä sudessa, joka hänet täältä löytäisi joku päivä. Oleillessaan rannalla ja sen lähettyvillä, uroksella oli ollut aikaa mietiskellä. Hän olikin löytänyt mielestään tietoja, joita hänellä ei ollut ennen ollut. Uudet asiat olivat omituisia, mutta samalla mielenkiintoisia. Myrkur uskoi, että löytäisi mielestään paljon vastauksia jumaluuteen liittyen.
Lopulta sumu oli hälvennyt ja aurinko lähenteli korkeinta pistettään sinä päivänä. Myrkur palasi ajatuksistaan ja nousi ylös lähtien kulkemaan kohti jyrkkänä nousevaa kalliota, jonka merenpuoleinen seinämä oli aaltojen käsittelyssä kulunut pystysuoraksi. Uros epäili, että ajan kuluessa entistä enemmän eteenpäin, vesi kovertaisi kallion niin, että merelle johtaisi puolikas kivisilta.

Kiivettyään jälleen kerran tuttuja askelmia pitkin tutulle paikalle odottamaan Myrkur huokaisi. Tämä olisi se kallio, jossa he kohtaisivat toisensa jonakin päivänä. Kyseisen ajatuksen voimalla jumala ei liikkunut kauas tästä kalliosta, vaikka mieli ja keho huusivatkin vaeltamaan. Sydämessä tuntui kuitenkin olevan mystinen paino aina, kun uros oli huomaamattaan kulkenut liian kauas. Typerä sydämen tahto.

Myrkur vaipui jälleen mietteisiinsä ja muistelikin tällä kertaa omaa syntymäänsä. Hän muisti hämärästi kuolemansa ja sen, kun oli avannut silmänsä ensimmäistä kertaa Guffawin edessä. Kokonaan valkoinen ja kultasilmäinen susi oli ollut ihmeellinen ilmestys.

”Missä olen?” Myrkur kysyi ja katseli hentoisenoloista sutta epävarmana. Guffaw naurahti ja istuutui alas.
”Olet kuollut, voit olla missä tahansa haluatkaan kultaseni”, valkea vastasi ja katseli järkytyksen leviämistä uroksen kasvoille.
”Kuollut?” Myrkur kysyi ja katsoi epäuskoisena Guffawia. Hän ei voinut olla kuollut! Ei se voinut olla mahdollista. Ei vain voinut! Vastahan he olivat olleet purjehtimassa takaisin kotiin, mutta myrsky olikin iskenyt… Guffaw hymyili tietäväisenä, kun Myrkur haki jälleen katsekontaktia.
”Myrsky on julma ja sinä tiedät sen nyt, Myrkur. Sinä olet myrskyn lapsi”, valkoinen susi puheli ja nousi hitaasti ylös, hänen pitäisi kiertää uusi jumala vähintään kerran, jotta tämä syntyisi täydellisesti.
”Myrkur? Se ei ole nimeni”, uros älähti loukkaantuneena.
”Tästä hetkestä lähtien sinä olet Myrkur, yksi meistä jumalista ja sille sinä et voi tehdä mitään”, Guffaw totesi tiukemmalla äänellä. Myrkur nieli vastaväitteet, mutta seurasi katseellaan valkeaa sutta otsa kurtussa. Helvetti ja sen tummat joet sentään!
Pian Guffaw pysähtyi suoraan suuren suden eteen ja kehotti seuraamaan itseään kotoon, jossa asiat aukenisivat lisää.

Myrkur säpsähti ajatuksistaan, kun kuuli kiven mereen tippumisesta johtuvan äänen.
”Kuka siellä?” uros tiuskaisi ja nousi ylös. Mitään ei kuitenkaan kuulunut. Siniset silmät tarkastelivat kallion reunaa, josta ääni oli kuulunut. Ilmassa haisi vain suola ja etäinen metsä.
”En ole kovinkaan kärsivällinen, joten paras näyttäytyä”, Myrkur murahti selkeästi ärtyneenä. Mitään ei kuulunut vieläkään ja uros alkoi ottaa askeleita kohti jyrkänteen reunaa. Hän ei nähnyt tai kuullut mitään, mutta jotain oli selkeästi tekeillä.

Päästyään ihan reunalle ja katsoessaan alas, uros kuuli suhahduksen ja pian sen jälkeen hänen tasapainonsa petti. Myrkur putosi kohti merta niin nopeasti, ettei hän ehtisi tekemään yhtään mitään enää. Jumala sulki silmänsä juuri ennen kuin hän törmäsi vesimassaan ja painui pinnan alle. Hänen perässään oli pudonnut muutama kivi, joista yksi osui jumalaa päähän vieden suden tajunnan mennessään merenpohjaan.

♦♢♦♢♦♢♦♢♦♢♦