Ficin nimi: Aika
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Sly Cooper
Ikäraja: k-11
Genre: Synkähköä angstia
Päähenkilö: Clockwerk
Summary:
Minä en enää tunnustanut omikseni kauniita asioita omistettuani koko olemassaoloni tehtäväni saattamiseksi loppuun.Varoitus: Rahtunen väkivaltaa ja verta
A/N: Sain
Scarfinalta toiveen kirjoittaa ficci, jossa on päähenkilönä Clockwerk. Aiemmin olin pitänyt hahmon vain taustamainintana, mutta kun angstia janoavalle kirjoitustuulelle aloin, päätin katsoa, mitä päästäni irtoaisi. Se kävikin sitten yllättävän helposti. Synkeän harmaat tekstit viehättävät aina.
***
Keuhkojani kovakouraisesti ravisteleva yskänpuuska saa silmäni miltei pimenemään. Maistan veren rautaisen maun sen purskahtaessa kurkkuuni ja nieleskelen kuvotuksesta. Sydämeni takoo rinnassani kuin olisi hetkenä minä hyvänsä aikeissa raadella tiensä ruumiistani. Sydämeni, joka on hyisempi kuin Siperian arojen koillistuuli. Sydämeni, jolle rakkaus ja myötätunto ovat tuntemattomia asioita samoin kuin aamu ja ilta toisilleen.
Sydämeni, joka ei enää lyö kuten sen pitäisi.
Voimattomuus ei ole halvaannuttavaa vain henkisesti. Minä jos kuka tiedän sen.
Kuolettavaksi iskuksi ylpeydelle jouduin kauan sitten kohtaamaan voiman, joka osoitti päin kasvojani, kuinka maailmassa oli ainoastaan hauraita asioita. Minä en uskonut. Minä olin –
olen yhä – sen yläpuolella, niin minä olin päättänyt. Olin päättänyt olla voimakkaampi, mutta vahvalle mielelleni vasalliksi annettu ruumiini oli liiankin innokas nöyrtymään.
Ei!Se oli väärin. Minulla oli tehtäväni, kunniakas päämäärä, jota en voinut uskoa kenenkään toisen haltuun. Se oli vietävä loppuun, ennen kuin aika lopullisesti vääntäisi niskani nurin ja sallisi polttaa siipeni savuavaksi kasaksi tuhkaa. Ne eivät enää koskaan muodostaisi siluettia yötaivaan täysikuuta vasten osoittaakseen vihollisille suunnattoman mahtini, eivät antaisi minun enää maistaa elämän suloista valheellisuutta halkomalla taivaita. Minut pyyhittäisiin pois niiden tieltä, jotka tulisivat minun jälkeeni.
Mikään ei kauhistuttanut minua enemmän kuin todellisuus, jossa jokaisen meistä olisi jonain hetkenä tervehdittävä kuolemaa vanhana ystävänään. Minä en kyennyt siihen. Minä halusin elää, mutta vaihtoehtoni olivat vähissä. Mieleni erkaantui tutkimaan jostain etäältä, kuinka taistelin pysyäkseni tajuissani kehoni pettäessä minut jälleen kerran.
Oli erhe aliarvioida omaa mahtiani. Minä opin virheistäni, enkä ollut ainoa.
Viholliseni tottuivat nopeasti kunnioittamaan ja pelkäämään nimeäni. Kukaan Cooperin suvusta ei ollut enää milloinkaan turvassa minulta, kun saavutin lopullisen tavoitteeni, johon olin pyrkinyt jo vuosikymmeniä: kuolemattomuuden.
Kuolemattomuus. Helläsydämiset olivat elämälle vain narreja. Minä en enää tunnustanut omikseni kauniita asioita omistettuani koko olemassaoloni tehtäväni saattamiseksi loppuun. Se oli vaikeaa ja välillä epäilin omia kykyjäni. Silloin kuitenkin taas muistin kuka olin.
Pala palalta aloin saada omaa itseäni takaisin. Minä hengitin, minä lensin. Neulanterävät kynteni repivät viholliseni kappaleiksi yksi toisensa jälkeen. Paatunut sydämeni ei tuntenut sääliä Cooperin klaania kohtaan. Suorastaan maistoin heidän pelkonsa ja se sai selkäni kihelmöimään. Kaikki ne monet kerran niin suuret mestarivarkaat vetivät viimeisen henkäyksensä minun kuolemaakin kylmemmissä kynsissäni. Kostoni ruokki minua vahvaksi. Minä en enää syönyt, juonut tai nukkunut. Hyinen viha yksin piti minut elossa.
Vedän syvään henkeä ja tunnen, kuinka kova metalli tukahduttaa minussa jotain inhimillistä. Mieletön paradoksi nakertaa ajatuksiani: minä elän olematta elossa. Olen luopunut lopullisesti siitä, mikä kerran teki minusta samankaltaisen kuin toiset. Kiihko ravisuttaa terässisustaani ja muuttaa ääntäni luonnottoman mekaaniseksi. Jos minussa vielä on pieni osa omaa itseäni, se kai olisi raskasmielinen ja kaipaisi menneitä, jolloin elämä näyttäytyi minulle toisenlaisena kuin nyt.
Sisuskaluni eivät ruostu, minä en hengitä omilla keuhkoillani, en enää tunne tuulta ympärilläni samoin kuin kauan sitten. Oma ääneni kuulostaa korviini vieraalta enkä enää muista sen aiempaa sointia. Itkun ja naurun välillä on vain pieni ero.
Jonkun hölmön mukaan aika on vain illuusio. Se joku on samaan aikaan oikeassa ja niin vilpittömän väärässä, että pahaa tekee. Minulle ajalla ei ole merkitystä. Ei enää.
Minä olen ylivertainen.
Minä olen.
