Kirjoittaja Aihe: Kim [K-11] fluff, one-shot  (Luettu 2302 kertaa)

babydino

  • ***
  • Viestejä: 22
Kim [K-11] fluff, one-shot
« : 04.11.2012 17:01:50 »
Nimi: Kim
Kirjoittaja: babydino, kaikki oikeudet kuuluvat siis minulle
Genre: fluff
Ikäraja: K-11
Paritus: Minä ja Kim

A/N:

Tämä on siis ensimmäinen OS, tai ylipäätään kirjoitus jonka täällä Finissä julkaisen. Kaipaisin siis kipeästi palautetta, sekä positiivista että negatiivista. Kim perustuu tositapahtumiin, joista on kuitenkin kulunut aikaa sen verran, etteivät muistot enää tunnu niin kipeiltä. Käsittelen usein tunteita kirjoittamalla ne ylös päiväkirjan muodossa, mutta viime keväänä päätin kirjoittaa tämän one-shotin muotoon myös muiden luettavaksi, koska siihen kiteytyy niin paljon tunteita ja muistoja, että uskon sen olevan myös kaunis tarina, vaikkei se ihan alkuperäisessä muodossa olekaan. Toivottavasti nautitte!

Kim

"Ellen, mua pelottaa", Kim kuiskasi liu'uttaessaan sormiaan vaaleiden hiuksieni lomassa. Kesäinen aurinko lämmitti mukavasti kallioita, joilla makasimme vierekkäin punaisella viltillä. Nappasin kypsänpunaisen mansikan korista ja puraisin siitä puolet, niin että punainen mehu valui pitkin leukaani valkoiselle paidalleni.
"Mitä sä pelkäät?" kysyin pieni hymynkare huulillani ja laskin käteni Kimin sileälle poskelle ja sipaisin sitä hellästi. Meillä ei ollut mitään pelättävää. Kukaan ei tiennyt meistä. Ei saisi koskaan tietääkään. Tämä oli meidän kesämme, meidän tarinamme.
"Mä pelkään, että mä joudun vielä muuttamaan käsitystäni rakkauden olemassaolosta, koska musta tuntuu, että tätä menoa mä olen kohta toivottoman rakastunut suhun", hän naurahti ja nuolaisi mansikkamehun huuliltani.
"Arvaa mitä? Mä rakastan sua jo nyt", nauroin ja suljin Kimin pehmeään ja makeaan suudelmaan. Kim tuoksui makealta. Hieman ruusuilta ja vaniljalta, mutta parasta hänen ominaishajuissaan oli joku, mitä en osannut määrittää.

Kim saattoi minut kotiin johtavalle pikkupolulle ja suutelimme hyvästiksi, tietäen kummatkin että näkisimme taas huomenna.
Kotiin päästyäni aloin purkaa eväskoria ja samassa käteeni osui jotain, mitä en muistanut lähtiessäni pakanneeni. Se oli rullalle kääritty paperi, jonka ympärille oli pujotettu mitättömän näköinen sormus, jonka olisi voinut saada jostain purukumikoneesta tai prinsessalehden ohessa. Hymyilin ja pudistelin päätäni. Sillä hetkellä tunsin olevani maailman onnellisin tyttö.

"Mä en yleensä ole taikauskoinen tms. Mutta mulla on pienestä asti ollut onnensormus ja nyt mä halusin antaa sen sulle. Mitä ikinä tapahtuukin mä pidän susta enemmän kuin mistään muusta koko maailmassa. Mä kuulostan susta varmaan ihan tyhmältä ja hullulta, mutta miltä muulta mä voin kuulostaa kun olen hulluna suhun? Aina sinun, Kim xxx"

Tunsin kuinka lämpimät kyyneleet putosivat poskiltani kämmenilleni ja kädet täristen kiipesin portaat ylös huoneeseeni ja heittäydyin sängylle makaamaan selälleni typerä ja rakastunut hymy naulattuna huulilleni. Pujotin sormuksen vasemman käden nimettömääni ja suutelin sitä hellästi. Kim oli parasta mitä minulle oli koskaan tapahtunut. Mitä minulle tulisi koskaan tapahtumaan. Suljin silmäni ja pian purjehdinkin unimaailman syviin pyörteisiin.

Aurinko paistoi niin kirkkaasti, että olin joutunut nostamaan aurinkolasit silmilleni estääkseni sen häikäisyn. Kuulin hiljaista lehtien rapinaa takaani. Käännyin nähdäkseni rakkaani, mutta läheisestä pensaasta pyrähtikin lentoon mustarastas. Pettyneenä pyörittelin sormusta sormessani ja heiluttelin paljaita sääriäni kallionreunan yli, odottaen ja odottaen. Puolen tunnin odotuksen jälkeen päätin soittaa Kimille, mutta syystä tai toisesta hän ei vastannut puhelimeen edes kolmannenkaan yrityksen jälkeen. Hän oli varmaan vain nukkunut pommiin ja jättänyt kännykän huomaamattaan äänettömälle?

Minuutit matelivat hitaammin kuin koskaan ennen. Tunnit tuntuivat ikuisuudelta. Neljän tunnin odotuksen jälkeen päätin nousta ja kiertää kallion ympäri, jos Kim olisi vaikka jäänyt odottamaan minua alas? Ei merkkiäkään hänestä. Aloin olla epätoivoinen ja jopa hieman paniikissa. Entä jos hänelle oli sattunut jotain? Kim oli salaperäisin tuntemani ihminen. Hän ei halunnut koskaan puhua itsestään. En tiennyt hänestä mitään perustietojen lisäksi. En tiennyt edes missä hän asui! Tiesin vain, että hän oli vastikään muuttanut tänne äitinsä töiden takia, eikä hänellä ollut muita sisaruksia. Kukaan ei näyttänyt tuntevan häntä. Itsekin olin tutustunut häneen vasta kolmen viikon seuraamisen jälkeen kirjastosta kallioille ja taas takaisin kirjastolle. Ihan kuin hänellä ei olisi ollut kotia laisinkaan.

Tunsin kuinka kylmä kesätuuli sai aikaan kylmiä väreita ja nosti kaikki ihokarvani pystyyn. Kello oli jo kahdeksan illalla ja Kimistä ei ollut vieläkään kuulunut mitään. Tarkistin kännykkäni näytön ja huokaisin epätoivoisesti. Hänellä oli varmasti jokin pätevä syy tähän. Heidän olikin ollut pakko lähteä sukulaisiin ja hänen kännykkänsä oli jäänyt kotiin? Kävin mielessäni kaikki mahdolliset vaihtoehdot rauhoittaakseni itseäni. Ei hän ollut hylännyt minua. Ei kaiken tämän jälkeen. Olimme nähneet joka päivä koko kesän ajan aina täällä kallioilla ja vaikka kesä olikin lähenemässä loppuaan, olimme luvanneet toisillemme, että tämä ei jäisi pieneksi kesäromanssiksi. Tämä olisi vasta alkua meidän tarinallemme, jota kukaan ei koskaan kertoisi eteenpäin.

Koko seuraavan viikon ajan menin kallioille odottamaan. Satoi tai paistoi, oli kuuma tai kylmä. Syksyn tullessa olin jopa pystyttänyt itselleni pienen teltan sinne. Olin varma, että hän palaisi. Talven sataessa lumena alas jouduin luovuttamaan kallioilla käymisen, sillä lumen alle piiloutunut jää teki kiipeämisestä aivan liian vaikeaa ja vaarallista, mutta heti kevätauringon alkaessa sulattaa lumia vietin ainakin yhden päivän viikosta muistellen meidän yhteistä kesäämme.

"Hän oli ensimmäinen, jota koskaan rakastin. Halusin antaa itseni hänelle kokonaan, ja hellävaroen hän minut ottikin. Ensin varovasti ja ujostellen, mutta lopulta siihen sekottui intohimoa ja hehkuvaa rakkautta", kirjoitin päiväkirjaani ja suljin sen, niin että se pamahti kiinni. Laskin käteni pyöreälle vatsalleni ja silitin sen kumpua hellästi.
"Ei kerrota isille, eihän?" kuiskasin ja hetken sanani kaikuivatkin ilmassa, ennen kuin tuuli vei ne mukanaan ja kuljetti ne jonnekin kauas luotani. En ollut vieläkään unohtanut Kimiä, vaikka meidän kesästämme olikin kulunut jo yli kymmenen vuotta.

Kiipesin viimeistä kertaa kalliolle. Olin päättänyt etten enää koskaan palaisi tänne. Kim oli ikuisiksi ajoiksi poissa. Välillä tuntui, ettei koko ihmistä olisi ollutkaan olemassa. Ainoa todiste hänen olemassaolostaan olivat omat muistoni ja sormus, sekä hyvin säilynyt paperilappu, joka oli aarrelaatikkoni päälimmäisenä. Sormus roikkui nyt kaulassani, sillä Niklas oli vaatinut sen ottamista pois ennen meidän vihkiytymistämme. Nyt sormessani komeili valtava timantti kultaisessa renkaassa. Laskin kävelykeppini nojaamaan vanhaan mäntyyn ja suljin silmäni, muistellen unelmieni kesää, jonka kaikkien näiden vuosikymmentenkin jälkeen muistin yhtä kirkkaasti kuin eilisen päivän. Sitten haistoin jotain, mitä en ollut haistanut seitsemäänkymmeneen vuoteen. Hento ruusun ja vaniljan haju tunkeutui nenääni ja tuoksun seassa oli jotain, jotain mitä en osannut määrittää, mutta minkä olisin tunnistanut vaikka unissanikin. Kim!

"Ellen, mua pelottaa", kuulin kuiskauksen jostain läheltä. Oliko se päässäni?
"Mikä sua pelottaa?" vastasin kuitenkin.
"Mua pelottaa, että sä jätät mut"

Kim oli rakastamani nainen.

                                                 
« Viimeksi muokattu: 10.05.2015 08:02:04 kirjoittanut Pyry »
Sometimes you gotta fall before you fly

MaryBella

  • ***
  • Viestejä: 72
Vs: Kim [K-11] fluff, one-shot
« Vastaus #1 : 13.02.2016 10:19:15 »
Löysin sun vanhan tekstisi ja halusin tulla kertomaan miten tämä kosketti mua!!! Tuli ihan kirvelevät silmät ja pala kurkkuun. Tosi surullinen kertomus. Etenkin jos tämä perustuu tositapahtumiin, haluan tulla antamaan sulle halin. <3  Mitä ihmettä Ellenille tapahtui?
Loppu oli kuitenkin jokseenkin lohdullinen. Hienosti kirjoitettu, vähän arvoituksellinen loppu.

MaryBella