Revonhännän huiskauttaman alla
Beta: Tulejo
Ikäraja: S
Tiivistelmä: Lapin kestämättömästä kaamoksesta ja ystävyydestä
Haasteet: Kaiken maailman ficlettejä viikko 17/16
Pohjois-suomalainen uskomus kertoo, että revontulet syntyvät, kun kettu repolainen huiskauttaa hankia valkealla hännänpäällään.
Pienikokoista ja seurallista kuukkelia pidettiin hyvänonnenlintuna saamelaisessa muinaisuskossa. Kuukkelin ja luonnossa kulkevan ihmisen
välillä onkin aina vallinnut taianomainen side. Tänä päivänä kuukkeli on Suomessa silmälläpidettävä, sillä sen elinalueet ovat merkittävästi
kaventuneet.
Inarin laakea luonto seisoo vakaana allani. Hiljalleen kelkan moottori lakkaa hyrräämästä ja valojen sammuttua jään yksin pimeään. Asteita ehkä yli pakkasrajan, mutta pehmeä pilkkihaalari tuntuu makuupussilta päälläni. Joki on jäätynyt talveksi, mutta sen pengermää voi edelleenkin seurata, jos tietää kuinka lumi kohoilee juuri oikealla lailla.
Pieni kettu ei päästä äännähdystäkään liikkuessaan laakein ja varmoin askelin. Lapin pimeässä on mahdotonta sanoa varmaksi, mutta sen vakaata askellusta ajatellen se on luultavasti pienikokoinen naaras, ehkä etsimässä saalista. Kohdallani se pysähtyy hetkeksi, kääntää kapean rintansa suoraan kohden, katsoo tarkkaavaisin silmin. Olen erottavinani sen katseessa terävän epäluulon, mutta samalla myös leiskuvaa myötätuntoa. Hetken me vietämme vastatusten, toisiamme ja kohtaamistamme ihaillen, kunnes pienen ystäväni askel viettää lunta myöden itään. Jälkeensä se jättää taivaalla orastavat revontulet, huiskauttaa hankia hännällään ja sytyttää taivaisen roihun, joka sen sielun lasissakin läikkyi.
Revon jättämä lahja aukeaa ylläni ja väreilee pitkin taivaankantta kirkkain värein. Taivaan loimu saa hangen kimaltelemaan kaikessa loistossaan. Hiljaisuus laskeutuu joen vierelle. Kesäisin ääntä olisi paljon, mutta pakkasyönä ympärilläni on vain tyhjyys ja lumen narina omien jalkojeni alla.
Istun kelkalleni kuin retkipenkille. Halla tekee pahaa hengitysteihin, kun otan sisääni palan pohjoista. Niin olen yksin, seuranani vain pimeys ja muutama alaston mänty. Lopulta kylmä kiiruhtaa selkäpiitäni pitkin, tuoden mukanaan pakkasenpolttaman yksinäisyyden.
Kyynelet repeävät alas silmäkulmista. Kuinka rakastankaan pohjoista, hankia, revonhännällä luotua loimua, kesien armotonta paahdetta kitukasvuisissa kuusikoissa, jokien pauhunaa. Mutta kuinka silti yksinäisyyden viitta varjostaa eloani, kuinka pohjattomassa, syvässä pimeydessä elänkään. Ympärilläni leviävät laakeat hanget eivät lopu milloinkaan. Ne huokailevat hiljaa pitäen minua otteessaan, pois on mahdotonta päästä.
Jokin naukaisee hiljaa aivan vierelläni. Kyynelpuroni jähmettyy kylmästä, silmät tarkkailevat pimeyteen mitään löytämättä. Se naukaisee edelleen, kuin kutsuen. Pieni kuukkeli seisoo lumipeitteen päällä ja katsoo aivan kuin ymmärtäisi. Minä ainakin ymmärrän sen orastavaa ahdinkoa. Paljon se untuvapeitteessään kantaakin, monen monta ennenaikaisesti särkynyttä sielua.
En ehkä olekaan niin yksin. Se sirkuttaa hieman, lempeästi, jolloin haluan vain uskoa sen puhuvan minulle, keskustelevan. Kuukkeli on seurallinen lintu, opin sen pian muutettuani pohjoiseen. Ehkä se vain haluaa ruoantähteitä, mutta minulle se on kaikki mitä tarvitsen yksinäisyyteeni juuri siinä hetkessä, kelkan päällä istuessani, suru sisälläni hytisten. Pikkuinen on laskeutunut vierelleni kuin ystävä, jakanut kanssani sanattoman hetken ja antanut myötätuntonsa. Minä tiedän sen tuntevan napapiirin yllä tanssivan pauhun paremmin, kuin itse ikinä voisin kuvitellakaan. Lohdullisena se katsoo, kertoo tietävänsä kuinka paukkupakkaset käyvät toisinaan sieluun ja kaamos riipii sydänjuuria myöden.
Kasvoilleni itärajalta viiltävä tuuli kertoo, minne kuulun; revonhännän huiskauttaman alle, rinnallani pohjoisen tuskaa kannatteleva pikkulintu.
