Nimi: Pelkkää mustuutta
Ikäraja: S
Tyylilajit: Angst ja draama
Yhteenveto:
Mun ja Niilon tarina ei ollut koskaan ollut mitään ruusuilla tanssimista, mutta kai se johtui siitä, että tunnetta oli ollut molemminpuolin ihan liikaa ja siihen se oli lopulta kaatunut. Kai, en mä ole ihan varma, musta tuntui, etten mä tiennyt enää yhtään mitään. Mä huokaisin, koska miksi helvetissä mun piti käydä tää sama pohtiminen päässäni taas kerran? Miksi mun ajatukset eivät jättäneet mua rauhaan ja antaneet mun surra yksinäni kuollutta siskoani ja eroa poikaystävästä? Mä en vain jaksanut enää, olin ihan loppuun kulutettu. Mun toivo kaikesta normaalista oli varmaan haudattu johonkin synkkiin uumeniin ja jäljellä oli pelkkää mustuutta.Haasteet: Yhtyeen tuotanto 2- haaste Apulannan kappaleella
Kaikki sun pelkosi, jonka voi kuunnella
täältäA/N: Rupesin Yhtyeen tuotanto haasteen kautta kuuntelemaan taas vähän vanhempaa Apulannan tuotantoa ja tämä kappale kolahti jonnekin todella syvälle. Melkein heti rupesin kirjoittamaan tätä, tänään vielä vähän fiksailin ja kirjoitin ton lopun. Mulla on ollut ikävä Aleksia ja muita Korvisen sisaruksia ja oli todella ihanaa palata takaisin heidän pariinsa. En ole kirjoittanut mitään pitkään aikaan, joten tän kirjoittamisen jälkeen inspiraatio kirjoittamiseen nousi ja nykyään mun on taas pakko kirjoittaa päivittäin, koska ideioita on ihan hirveästi
Eli lisää tekstejä näistä hahmoista on tulossa!
Pelkkää mustuutta Aleksi PoV
Mä tuijotin ikkunasta ulos. Ikkunan ulkopuolella lumihiutaleet jatkoi loputonta leikkiään ja mun teki mieli kirota maailmankaikkeuden julmia päätöksiä, Niiloa ja kaikkea mun elämässä ehkä miljoonannen kerran. Musta tuntui kuin kaikki mun pelkoni olivat talloneet mun päälle samaan aikaan ja sitten siinä piti jotenkin hengittää. Ensin Siljan kuolema, välirikko Mikaelin kanssa ja sitten vielä ero Niilosta. Mitä kaikkea ihmisen piti kestää?
Yhtäkkiä mä en jaksanut enää seisoa paikallani siinä ikkunan edessä, asunnossa, joka me oltiin Niilon kanssa yhdessä sisustettu. Siellä oli vielä meidän yhteisiä tavaroita, vaikka Niilo ei ollutkaan asunut siellä kuukauteen, se ei vain ollut vielä hakenut tavaroitaan, kai se pelkäsi mun tapaamista.
Mun ja Niilon tarina ei ollut koskaan ollut mitään ruusuilla tanssimista, mutta kai se johtui siitä, että tunnetta oli ollut molemminpuolin ihan liikaa ja siihen se oli lopulta kaatunut. Kai, en mä ole ihan varma, musta tuntui, etten mä tiennyt enää yhtään mitään. Mä huokaisin, koska miksi helvetissä mun piti käydä tää sama pohtiminen päässäni taas kerran? Miksi mun ajatukset eivät jättäneet mua rauhaan ja antaneet mun surra yksinäni kuollutta siskoani ja eroa poikaystävästä? Mä en vain jaksanut enää, olin ihan loppuun kulutettu. Mun toivo kaikesta normaalista oli varmaan haudattu johonkin synkkiin uumeniin ja jäljellä oli pelkkää mustuutta.
***
Mä seisoin varmaan miljoonatta kertaa Siljan haudalla, koska siellä seisominen oudolla tavalla rauhoitti mua. Silja olisi ymmärtänyt, mä mietin, se olisi juossut mun ja Niilon väliä ja yrittänyt saada meitä sopimaan eikä olisi luovuttanut. Mä tiesin, että se olisi, koska niin se oli tehnyt aikaisemminkin varmaan miljoonia kertoja. Ehkä just sen takia oli niin vaikeaa edes yrittää sopua Niilon kanssa, koska ei ollut ketään, joka tekisi sen sun puolesta.
”Mulla on sua niin hirveä ikävä”, mä sanoin samalla kun istahdin maahan polvilleni. Ohut lumikerros oli jo peittänyt osan hautausmaasta, mutta Siljan musta hautakivi näkyi silti ja teksti siinä. Siinä oli vain Siljan nimi, syntymä- ja kuolinpäivä, ei muuta, koska liiallinen koristeellisuus ja tekokauniit sanat eivät olleet koskaan olleet Siljan juttu, joka sanoi aina asiat suoraan niin kuin ne olivat.
”Vaikea uskoa et siitä kaikesta on jo kaksi vuotta. Mikael sai lapsen, tiesitkö? Se on jo varmaan käynyt sen kanssa täällä”, mä huokaisin syvään ja katselin kukkia, jotka olivat selvästi sinä päivänä ostettu kaupasta, koska hento lumikerros ei ollut vielä peittänyt niitä. Ja kynttilä paloi, se oli Mikaelin kynttilä, koska se oli ostanut haudalle sellaisen ison mustan kynttilätelineen, jonka sisään laitettiin kynttilä eikä kukaan muu koskaan muistanut sytyttää sitä. Mä laskin haudalle oman kukkakimppuni, valkoisia tulppaaneja ja sytytin hautakynttiläni. Laitoin sen palamaan Siljan nimen alle, koska siinä oli sopiva paikka kynttilälle. Mun oli vaikea uskoa, että mun elämäniloa täynnä oleva pikkusiskoni todellakin makasi siellä jossakin, maan alla tai sen jäänteet makasi. Sielu oli varmaan jo lentänyt aikoja sitten kauas pois tai sitten Siljaa ei enää yksinkertaisesti ollut missään todellisuudessa ja se ajatus tuntui kammottavalta.
Yhtäkkiä mä tunsin, kuinka käsi kosketti mun olkapäätä ja mä säpsähdin, koska jostain hullusta syystä luulin sen aluksi olevan Siljan käsi. Mutta ei, kun mä käänsin katseeni käden suuntaan, mä näin Mikaelin seisovan mun vieressä. Sen toinen käsi oli lastenvaunuissa, joissa nukkui sen vastasyntynyt tytär, joka kantoi nimeä Anna Silja, äidin ja Siljan mukaan nimettynä.
”Mä näin sut täällä kun kävin tuolla vanhempien ja Jessen haudoilla”, Mikael sanoi ja puhui parhaasta ystävästään Jessestä, joka oli kuollut vain muutama viikko vanhempien jälkeen. ”Mitä sulle kuuluu? Sä et ole paljoa pitänyt yhteyttä.”
”On ollut kiireitä”, mä vastasin ja nousin seisomaan. Puhdistelin lumet jaloistani ja kurkistin lastenvaunuihin, joissa Mikaelin ja Tiian tytär nukkui sikeää unta. En ollut edes nähnyt tyttöä aikaisemmin, koska ero Niilosta oli tuonut niin paljon tuskaa, etten ollut jaksanut liikkua yhtään mihinkään saati sitten, että olisin jaksanut kiinnostua muiden parisuhteiden onnen hetkistä.
”Mä kuulin Niilolta”, Mikael sanoi vain ja katsoi mua sitten vähän säälivästi. ”Miten sä jaksat?”
”Huonosti”, mä myönsin, koska en mä vain voinut valehdella Mikaelille. Se oli mun broidi, se veli, joka oli aina pitänyt musta huolta. ”Mutta kyllä mä pärjään.”
”Etkä pärjää”, Mikael pudisteli päätään. ”Nyt sä tuut mun ja Tiian luokse ja me hoidetaan sut taas jaloillesi.”
”En mä voi...-”, mä yritin estellä, mutta Mikael vain pudisti uudestaan päätään ja katsoi mua sillä katseella, joka oli joskus viistoista kesäsenä saanut mut perääntymään muutaman askeleen.
”Unohda se meidän riita”, Mikael sanoi. ”Sillä ei nyt oo väliä. Mun mielestä tärkeintä on se, että sä pääset takas normaaliin elämään. Sitä paitsi sä et ole edes tutustunut vielä sun kummityttöös.”
”Ootko sä tosissas?” mä kysyin. Sekö ihan tosissaan meinasi vieläkin antaa mulle kummisedän valtuudet, vaikka mä olin tähän astikin selviytynyt niistä... No, yhtä hyvin kuin mun ja Niilon erosta. ”Sä olet seonnut.”
”Sukuvika”, Mikael totesi vain ja virnisti sitten. Mä katsoin sitä vielä hämmentyneenä tilanteen saamasta käänteestä, kunnes mä tunsin, kuinka virnistys levisi munkin kasvoille.
Ehkä tästäkin vielä selvittään, mä pohdin kun me lähdettiin yhdessä kävelemään kohti Mikaelin ja Tiian yhteistä kotia.
