Hiljaisuus
Sade
Ulkona satoi. Kuulin sen katosta. Pieni sellini oli sellaisessa paikassa, että kaikki peltikattoon osuvat pisarat kaikuivat läpi sellin. Ehkä se oli ihan hyvä. Siinä hiljaisuudessa olisin tullut hulluksi.
Ehkä oli aamuyö, en tiennyt. En kyennyt määrittelemään sitä neljän seinän ympäröidessä minua.
Zack palasi mieleeni yhä uudelleen. Tavallaan olisin halunnut häätää hänet kauas mieleni ja ymmärrykseni rajoille, toisaalta halusin painautua niin lähelle häntä kuin vain mahdollista.
Virnistin Zackille, kun hän laskeutui viereeni lattialle. Kiedoin käteni hänen ympärilleen.
"Ollaan ihan hiljaa", hän kuiskasi korvaani.
"En usko, että tuo on hiljaa olemista", kuiskasin takaisin. Zack hymyili.
Istuessani sellissä kuunnellen sadetta minä vihdoin hajosin.
Pako
Viekkaus
Pako ei ollut parhaita ideoita, joita olin siinä sellissä saanut. Se kuitenkin vei ajattelullaan niin paljon aikaa, että oli paras ajanviete, jonka saatoin keksiä. Poliisit toivat minulle ruokaa, mutta heillä ei näyttänyt olevan kiirettä kuskata minua eteenpäin tai päästää vapaaksi. Makoilin päivä toisensa jälkeen eri asennoissa lattialla ja suunnittelin yksi toisensa jälkeen parempaa keinoa paeta. Yksikään ei ollut mielestäni tarpeeksi hyvä.
"Lähdetään täältä", kuiskasin Zackin korvaan, kun istuimme sohvalla Zackin ystävän asunnossa. Zack pudisteli päätään. 'Minun täytyy hoitaa tämä', hänen katseensa sanoi. Roikuin Zackin kädessä kuin uhmaikäinen lapsi. Mutristin huuliani.
"Odotan eteisessä."
Hetken päästä Zack juoksi luokseni.
"Nyt paetaan kulta."
Haavoja, arpia pysyviä
Kädet
Tutkailin käsiäni yrittäen saada kaiken mielenkiintoni niihin. Vasemmassa kämmenessäni oli haalea arpi. Se kulki juovana käden poikki ja jatkui vähän matkaa oikeassakin kämmenessä.
"Varo sen veitsen kanssa", Zack varoitti, mutta minulla oli muita suunnitelmia. Heilautin veistä muutaman kerran otteessani. Se ei livennyt käsistäni ja virnistin Zackille.
"Kyllä minä osaan", tokaisin.
"Minä tiedän sen."
Ehkä en osannut kuitenkaan, koska minä itse olin arpeni itselleni aiheuttanut. Zack oli sen jälkeen sitonut käteni ja tarjonnut suklaata. Minun vikani olivat arvet kuitenkin olleet.
Muistin vieläkin kuinka haavan saaminen oli sattunut. En ollut itkenyt kivulle, mutta karjunut kylläkin. Zack oli sanonut olevansa ylpeä minusta.
Miksiköhän.
Tyhjyys
Lahja
Jostain syystä makoilin keskellä sellin lattiaa useamminkin. Jalta kohti kattoa oli helpompi ajatella. Muistin vielä Zackin, sen mitä olimme yhdessä tehneet ja kokeneet. Mutta hänen kasvonsa ja äänensä hämärtyivät tunti tunnilta. Ehkä se oli hyvä. Zackin takia makoilin tässä vankilassa.
"Ei tänään ole syntymäpäiväni", sanoin, kun Zack ojensi minulle ruskeaan käärepaperiin käärittyä laatikkoa.
"On melkein", Zack heitti ja nauroi. Se oli harvinaista, en muistanut, että hän olisi nauranut vielä tänä vuonna.
"Avaa nyt lahjasi", Zack hoputti.
"Neiti Lopez olette vapautetty. Syytteistä teitä vastaan on luovuttu." En ollut huomannut poliisin saapumista. Käänsin katseeni ovelle.
"Miksi?" kysyin.
"Hän sanoi sen olevan lahja."
Loppu
Suudelma
En ollut nähnyt häntä selliin joutumiseni jälkeen, mutta tiesin, että hän oli kaiken takana. Poliisit toivat minulle tavarani ja laittoivat minut täyttämään kasan papereita. He katselivat minua kaukaa ja varoivat sanomasta mitään ylimääräistä minun kuulteni.
"Minä rakastan sinua, tiedäthän sen", sanoin. Zack hymähteli ja veti minua lähemmäs itseään.
"Totta kai", hän sanoi ja sekoitti hiuksiani hajamielisesti. Zack oli sellainen. Hän ei varmaan koskaan sanoisi rakastavansa minua, vaikka oikeasti tuntisikin niin. Zack painoi suudelman suoraan huulilleni. "Totta kai tiedän."
Näin Zackin, kun poliisit taluttivat minut ulos. Hänen silmiensä alla oli mustat jäljet.
'Rakastan sinua', hänen huulensa sanoivat.
'En koskaan unohda sinua.'