Title: Sadetta, suklaata ja sadattelua
Author: Larjus
Fandom: Shirokuma Cafe
Characters: Jääkarhu, Panda, Pingviini & Grizzly
Chapters: Oneshot
Genre: slice of life
Rating: S
Disclaimer: Tämä tarina kuuluu minulle, mutta hahmot taustoineen ja elinympäristöineen ovat Aloha Higan käsialaa. Fici on kirjoitettu ilman minkäänlaisia korvauksia.
Summary: Ystävänpäivä Jääkarhun kahvilassa.
A/N: Mun on tehnyt pitkään mieli kirjoittaa Shirokuma Cafe -fici. Lopulta mua inspiroi ystävänpäivä, Jääkarhu ja suklaasydämet ja… no, lukekaa niin ehkä ymmärrätte mitä meinaan. Mitään varsinaista juonta tässä ei ole. Hain jotain vähän samankaltaista menoa kuin itse sarjassa on, eli aika kepoista ja arkista ilman isoja juonenkäänteitä.
Pohdin jonkin verran sitä, miten kutsua eläinhahmoja tässä… Lopulta päädyin kääntämään ne suomeksi, koska tuntuisi oudolta puhua tyyliin jostain Penginistä suomenkielisessä ficissä. Grizzly on kuitenkin Grizzly, ei se muuta voi olla (ja niinhän harmaakarhuja välillä kutsutaan suomeksikin). Samalla jätin japanilaiset nimisuffiksit pois, koska vaikka yleensä pidänkin ne Japaniin sijoittuvissa ficeissä, joissa puhutaan japania, tuntuisi superoudolta puhua jostain Jääkarhu-sanista :’D suomenkieliset vastineetkin tuntuivat vähän kököiltä, niin ollaan sitten kokonaan ilman.
Vielä ei ole ystävänpäivä, mutta en jaksa odottaa kuukautta (eikä tää ole edes eka ystävänpäiväfici, jonka julkaisen jonain muuna päivänä lol), joten saatte tän nyt.
Osallistuu
Idän temppeli -haasteeseen.
Sadetta, suklaata ja sadatteluaHelmikuun puoliväli oli, kuten tavallista, märkä ja kolea. Pakkasen puolelle ei ylletty kuitenkaan kuin satunnaisesti öisin, joten lumesta saattoi vain haaveilla. Vettä sen sijaan riitti. Pandaa huono sää ei kuitenkaan haitannut lainkaan. Hän oli juuri hankkinut itselleen sateenvarjon, jonka vaaleanvihreä kangas oli täynnä pieniä sadeviittoihin ja kumisaappaisiin pukeutuneita pandoja. Varjossa roikkui myös pieni, rusettikaulainen pandaa esittävä teru teru bōzu, eikä haitannut lainkaan, vaikka se ei tekisikään tehtäväänsä sateen estäjänä. Hänen kumisaappaissaan oli hymyilevät pandan kasvot. Kaikki hänen sadevarusteensa olivat niin kovin suloisia, vaikkei yksikään tietysti ollut yhtä suloinen kuin Panda itse.
Oli yksi Pandan lukuisista vapaapäivistä, ja vaikka hän olisi voinutkin viettää sen kotona köllötellen ja laiskotellen, hän oli päättänyt lähteä ulos. Pitihän hienoja pandakuvioisia sadevarusteita käyttääkin. Kaiken lisäksi hänen äitinsä oli ilmoittanut siivoavansa tänään, ja kyllähän kovaääninen imurointi vaikeutti huomattavasti köllöttelyä ja laiskottelua. Pahimmillaan päätyisi itse imurin kitaan.
Panda ei erikseen miettinyt, minne suuntaisi askeleensa, mutta varsin pian hän oli tullut määränpäähänsä. Minnepä muualle hän olisikaan mennyt kuin Jääkarhun kahvilaan. Hän pysähtyi hetkeksi ulos oven eteen ja katsoi lasin läpi sisälle. Väkeä oli paljon, niin kuin oikeastaan aina, mutta kyllähän tiskin ääreltä löytyisi Pandalle paikka. Hän vaikka tarpeen tullen pyytäisi Jääkarhua järjestämään sellaisen. Pingviiniä ei näkynyt tiskin äärellä, mikä oli melko harvinaista. Sen sijaan kaikki paikat olivat täynnä punaisia, valkoisia ja vaaleanpunaisia kukkia, mikä ei sekään ollut tavallinen näky.
”Tervetuloa, Panda”, Jääkarhu tervehti lämpimällä, rauhallisella äänellään, kun Panda lopulta astui sisään.
”Hei, Jääkarhu”, hän sanoi ovelta.
”Panda, niin hieno kuin sateenvarjosi onkin, sulkisitko sen?”
”Ah!”
Sateenvarjo oli jäädä reunoistaan kiinni oviaukkoon. Panda taisteli varjonsa kanssa hetken, sulki sen, ja asteli sitten kahvilan tiskille. Onneksi hän mahtui istumaan ilman, että hänen täytyisi pyytää Jääkarhulta erityisjärjestelyjä.
”Tämä on uusi sateenvarjo”, Panda kertoi jakaralle istuessaan.
”Se on kuin sinulle tehty”, Jääkarhu vastasi ystävällisesti. ”Ja sopii hyvin kumisaappaidesi kanssa.”
”Aah, eikö sovikin?” Panda sanoi iloisesti. Häntä ilahdutti, että Jääkarhu oli huomannut hänen saappaansa.
”Valmistaakohan mikään yritys jääkarhuvarjoja?” Jääkarhu mietti hymyillen. ”Niillekin olisi varmasti myyntiä. No, Panda, mitä saisi olla?”
”Se tavallinen”, Panda vastasi katsellen ympärilleen kahvilassa. ”Mistä nämä kaikki kukat ovat ilmestyneet?”
”Ostin ne Rin-Riniltä.”
”Mitä varten?”
”Ystävänpäivän koristeiksi.”
Panda ei ollut muistanutkaan, että oli ystävänpäivä, mutta väliäkö sillä. Ei se hänen arkeaan paljoakaan hetkauttanut. Hänen pitäisi ehkä vain varoa Rin-Riniä entistä enemmän. Varmasti tämä halusi hukuttaa Pandan kaiken maailman lahjoihin, eikä ajatus ilahduttanut Pandaa lainkaan. Rin-Rin oli liian tungetteleva.
Kahvilan ovi kävi, ja Pingviini astui sisään. Panda heilautti tälle tassuaan tervehdykseksi.
”Päivää”, Pingviini tervehti sekä Pandaa että Jääkarhua. ”Ja hyvää ystävänpäivää.”
”Kiitos”, Jääkarhu vastasi. ”Café mocha?”
”Café mocha”, Pingviini vahvisti.
”Hei Pingviini, miksi tilaat aina café mochan?” Panda kysyi. ”Mikset tilaa koskaan jääkahvia?”
”En erityisemmin pidä siitä.”
”Miksi et? Siinähän on jäitä. Se sopisi pingviineille.”
”Se, että sinä pidät kaikesta, mikä liittyy bambuun ja pandoihin, ei tarkoita, että minä ajattelisin niin jäästä”, Pingviini vastasi.
”Bambu on parasta”, Panda vastasi. ”Oih, mikä ajoitus, Jääkarhu!”
Jääkarhu oli juuri laskenut Pandan eteen lautallisen bambua – Pandan vakiotilaus.
”Saatte kahvinne aivan kohta”, Jääkarhu ilmoitti sekä Pandalle että Pingviinille.
”Kiitos”, molemmat sanoivat kuin yhdestä suusta.
”Hei Panda, hei Pingviini!”
Sasako ilmestyi heidän taakseen pidellen tarjotinta, jolle oli ladottu useita kuppeja ja lautasia.
”Hyvää ystävänpäivää”, hän hymyili. ”Ja muistakaakin, ettette lähde ennen kuin olen antanut teille ystävänpäiväsuklaanne.”
”Suklaasta tuli mieleeni”, Panda aloitti ja kääntyi Pingviinin puoleen, ”joko olet saanut suklaata Penko-neidiltä ja muilta heiloiltasi?”
Ensin Pingviini säpsähti, sitten hän painoi päänsä alas ja näytti siltä kuin haluaisi vajota lattian läpi ja kadota näkyvistä.
”Älä puhu minulle heistä, okei?”
”Teitkö sinä taas jotain typerää?”
”Ei sanaakaan!” Pingviini tiuskaisi.
”Okei, okei.”
”Kahvinne”, matala ääni keskeytti heidän ei-niin-mukavan keskustelunsa.
”Yksi jääkahvi”, Jääkarhu sanoi laskien laskin Pandan eteen, ”ja yksi café mocha.”
”Ja kaksi… jotain”, Pingviini totesi, kun Jääkarhu asetti juomien viereen kaksi pientä lautasta, joilla molemmilla oli ruskea möykky.
”Talo tarjoaa”, Jääkarhu vastasi.
”Tuo ei selittänyt, mitä ne ovat!”
”Ne ovat suklaasydämiä, ystävänpäivän kunniaksi.”
”Mikä tuossa muka esittää sydäntä!?”
”Katsohan tarkkaan”, Jääkarhu sanoi osoittaen Pingviinille antamaansa suklaata. ”Molemmat kammiot ovat vaaleaa maitosuklaata, ja aortta on tehty tummasta suklaasta.”
Pingviini tuijotti suklaasydäntä pitkään. Sitten hän huokaisi.
”Tämä ei ole selvästikään perinteistä ystävänpäiväsuklaata...” hän mutisi. ”Vaikka eipä sinulta kai sellaista voisikaan odottaa.”
”Maku on kuitenkin tärkein!” Panda sanoi. ”Hei, Jääkarhu, kerro minulle, mitkä osat on tehty bambusta?”
Panda koki pienen pettymyksen kuullessaan, ettei suklaasydämen valmistukseen ollut käytetty lainkaan bambua. Suklaa oli kuitenkin herkullista, ja kun sitä söi samaan aikaan tavallisen bambun kanssa, makukokemus oli Pandan mielestä vallan mainio. Syödessään hän kuunteli, kun Pingviini ja Jääkarhu keskustelivat ystävänpäivän vaikutuksesta kahvilan arkeen.
”Kyllähän nämä erikoispäivät vaativat jonkin verran lisätöitä”, Jääkarhu myönsi kuorruttaessaan leivoksia sulalla suklaalla, ”mutta jos voin siten piristää muiden päivää ja vastata asiakkaiden toiveisiin, olen tyytyväinen.”
”Tämä on sinulle selvästikin kutsumus”, Pingviini totesi. ”Saisinko toisen café mochan?”
”Totta kai. Sasako! Veisitkö nämä leivokset pöytiin?”
”Tulossa ollaan, Jääkarhu!”
Valmistettuaan Pingviinin café mochan ja muiden asiakkaiden tilaukset Jääkarhu nosti työpöydälleen jotain, joka näytti Pandasta vähän isolta ruskealta retikalta.
”Mikä tuo on?” hän kysyi uteliaana.
”Suklaakirjolohi”, Jääkarhu sanoi. ”Se on vielä vähän keskeneräinen, mutta uskon, että saan viimeisteltyä sen tänään.”
”Sehän on melkein kuin oikea lohi”, Pingviini sanoi. ”Koonkin puolesta.”
”Se myös painaa oikean kirjolohen verran”, Jääkarhu kertoi iloisesti.
”Se on siis täyttä suklaata”, Pingviini totesi sekä vaikuttuneena että yllättyneenä. ”Kaikkea sinä teetkin.”
”Pitäähän sitä karhulla harrastuksia olla”, Jääkarhu vastasi.
”Niin kai… Aiotko syödä tuon, vai mitä teet sillä?”
”Eiköhän sekin vielä tarkoituksensa löydä”, Jääkarhu sanoi hymyillen.
**
Kun ystävänä on ilkikurinen eläin, joka ei nuku talviunta, on varsin varmaa, ettei itsekään saa nukkua talven yli rauhassa. Grizzlyllä oli siitä turhankin paljon kokemusta vuosien varrelta, mutta jok’ikinen kerta, kun hänet herätettiin talven aikana, ärsytti häntä yhtä paljon. Ärtymys lisääntyi, mitä pidemmälle talvessa päästiin ja mitä useamman kerran hän joutui muiden takia heräämään. Helmikuussa hän siis oli jo varsin äreä, ja kuka tahansa ihminen tai harmaakarhua pienempi eläin pysyisi kaukana. Valitettavasti väsymyksestä johtuvat kiukkuisuus ei pelottanut samaa kokoluokkaa olevia eläimiä.
Kun ovikello soi, Grizzly ei aluksi edes herännyt, ja kun uni lopulta keskeytyi, hän toivoi, että pimpotus lakkaisi, jos hän ei reagoisi siihen mitenkään. Turha toivo, kuten yleensä. Grizzly myös tiesi, mitä se sinnikkyys tarkoitti. Hänen talviuntaan häiritsi se pahuksen jääkarhu, ihan niin kuin aina. Muilla sentään oli normaalisti sen verran älliä päässä, etteivät jää mekastamaan talvella karhun ovelle, varsinkin kun ovessa roikkuvassa kyltissä selkeästi luki ”talviunilla, älkää häiritkö”. Jääkarhu oli kaikessa ärsyttävyydessään omaa luokkaansa.
Grizzlylle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin nousta ylös ja mennä katsomaan, mitä se pahuksen jääkarhu halusi. Hänhän ei lopputalvea kuuntelisi ovikellonsa kirkasta, pidemmän päälle ärsyttävää ääntä. Ovelle päästyään Grizzly huomasi, että soitto oli lakannut. Hän oli kuitenkin varma, että se jatkuisi koska tahansa, ja kun hän kerta oli jo ylhäällä ja turhankin hereillä, olisi helpointa vain avata ovi ja haukkua Jääkarhu pataluhaksi.
Ulko-ovella Grizzlyä tervehti kylmä tuuli. Piha oli autio, Jääkarhusta tai kenestäkään muusta ei näkynyt jälkeäkään. Grizzly kirosi mielessään Jääkarhun, talven, kylmyyden, Jääkarhun, tuulen ja Jääkarhun kunkin ainakin viisikymmentä kertaa ja oli jo sulkemassa ovea ja palaamassa pehkuihin, kun hän huomasi maassa vaaleanruskeaan paperiin käärityn paketin. Hän kumartui nostamaan paketin ja yllättyi sen painosta. Luotuaan vielä erittäin pahansisuinen katseen autiolle pihalle hän sulki oven ja meni paketin kanssa keittiöön. Hän tarkistaisi sen sisällön ennen kuin palaisi nukkumaan. Väsyneenä ja ärtyneenäkin hänessä oli herännyt uteliaisuus – mitä paketissa oli? Mikä oli ollut hänen herättämisensä arvoista?
Ensin Grizzly ei edes tajunnut, mitä paperin kätköistä paljastui. Hän tuijotti aikansa puolimetristä ruskeaa pötkylää ennen kuin keksi, mitä se muistutti. Se oli kuin lohi, mutta ilmeisesti suklaata. Yksityiskohtineen se kuitenkin oli kuin oikea kala. Jokainen suomukin oli selvästi erotettavissa sen suklaapinnassa.
”Se halvatun Jääkarhu...” Grizzly puhisi itsekseen, mutta hänen ärtymyksensä oli lähes kokonaan haihtunut. Sen tilalle oli puhjennut jonkinmoinen lämmön tapainen.
Nyt kun paketin sisältö oli selvinnyt, olisi varmaan aika palata nukkumaan. Sängyn lämpö houkutteli kovasti väsynyttä karhua, mutta...
Keittiön ovella Grizzly kääntyi katsomaan saamaansa suklaalohta. Se tuntui tuijottavan takaisin.
”Voitit”, Grizzly tuhahti kalalle ja palasi keittiöön. ”Mutta vain yksi pala.”
Ehkä hänelle olisi viimein luvassa makeita unia.
