Rating: S
Fandom: Muumilaakson tarinoita
Pairing: (Muumipeikko/Nuuskamuikkunen)
Summary: Aallot olivat valkoisia ja kertoivat talvesta. Ne asiat Muumipeikko muisti aina ensimmäisenä herätessään. Seuraava ajatus oli ikävä.
Warnings: -
A/N: Kirjoitin tämän alunperin viime vuoden joulukalenteriin Upsilan avustukselle, joten kiitos sinulle, olet suloisin höpöliini jonka tiedän. : ) ♥ Tämä ei kuitenkaan ole jouluinen, joten päätin julkaista myös muuten vain.
Vuodenaikasydän
Joskus jo keskikesän päivät tuntuivat talvelta ja horisontissa näkyvät pilvet näyttivät pakkaselta: Muumipeikosta tuntui päivä päivältä enemmän siltä, että lumikin olisi kohta siellä. Vaikka oli totta, että jokainen päivä eteenpäin oli aina lähempänä tulevaa vuodenaikaa ja lumipyryjen maalaamia talviunia, tuntui hänestä kuitenkin koko ajan pahemmalta kuin olisi kuulunut.
Muumipeikko tuskin koskaan heräsi kesken talviuniensa; nuorimpina vuosinaan hän oli juuri ja juuri erottanut huminan ja pehmeät hiutaleet maassa ja muumitalon katolla, mutta koskaan hän ei havahtunut siihen, että kaikkialla oli valkoista.
Nuuskamuikkunen istui usein kaiteen päällä ja soitti, mutta ne kappaleet olivat surullisia, ne olivat puolimatkassa pois Muumilaaksosta ja kiipesivät jo vuorenrinteitä ja pystyttivät telttansa hämärän tullessa. Sävellykset tulivat matkoilta ja ne kertoivat vapaudesta, yksinolosta, ja kun Nuuskamuikkunen välillä myönsi sen ääneen, Muumipeikkoon sattui. Olisipa hänkin ollut vapaa sen sijaan, että oli vain yksin.
Joskus hän ehti myös kokeilla joen huurteiseen pintaan rakentunutta jäätä, joka sitten räsähti ja melkein upotti hänet hyiseen veteen. Merenranta ei ehtinyt paleltua sen enempää kuin makaan, mutta aallot olivat valkoisia ja kertoivat talvesta. Ne asiat Muumipeikko muisti aina ensimmäisenä herätessään. Seuraava ajatus oli ikävä.
Aina, kun kesä ensimmäisen kerran pilkisti ikkunoista ja sattui silmiin niin pitkän yön jälkeen, tunsi Muumipeikko jonkin liikahtavan sydämessään ja itsensäkin heräävän. Lunta oli juuri ja juuri muutama ämpärillinen siellä täällä ja puro virtasi heleämpänä kuin tavallisesti. Oli raikasta ja kosteaa ja lämmintä, Muumipeikko nauroi ja istui katonharjalla odottamassa niin kauan kuin malttoi. Kun hän Muumipeikko sitten erotti Nuuskamuikkusen kaukana, juoksi hän niin kovaa, että kaikkialle muualle sattui paitsi sydämeen.
Syksyisin tuntui siltä, kuin joku pitelisi käsiä kaulan ympärillä ja odottaisi lähtölaskennan alkua, ja kun heräsi juuri sellaiseen aamuun, että vesilätäköt puutarhassa olivat hauraita, tiesi pelätä. Kohta olisi talvi. Siitä hän ei tietäisi mitään, unohtaisi vain, ja kaikkialla olisi lämmintä ja tyhjää.
Muumipeikko heräsi ja hymähti kylmyydestä, sillä peitto oli pudonnut yön aikana puoliksi lattialle. Hän hieroi raukeita silmiään ja käveli ikkunaan - jähmettyi. Sydämessä kylmäsi, sillä ikävä oli muuttanut sinne vuosia sitten jäädäkseen. Nykyään se ei enää koskaan lähtenyt pois, vaan heräsi aina, kun tiesi tekevänsä jonkun surulliseksi.
Oli pimeämpää kuin kesäaamuina yleensä; yö oli jättänyt hennon hämärän Muumilaakson ylle, eikä nähnyt enää niin kauas kuin viikko sitten. Vuoret olivat vaaleanharmaita ja kauempana kuin aikaisemmin oli tuntunut. Kohta olisi talvi.