Kirjoittaja: Harsopilvi
Beta: Zug
Ikäraja: S
Genre: Draama, romance, oneshot
Fandom: Taru sormusten herrasta & Hobitti
Paritus yms: Thranduil/Thranduilin vaimo, isä-poika-hetkiä Thranduilin ja Legolasin välillä
Vastuuvapaus: Taru sormusten herrasta ja Hobitti hahmoineen ja kaikkine upeine asioineen kuuluvat J.R.R. Tolkienille, minä vain uneksin Rivendellissä asumisesta.
Varoitukset: Sisältää lievää kuvailua sodasta ja kuolemasta.
A/N: Uskaltauduin viimein kirjoittamaan ja laittamaan tänne jotakin itselleni rakkaimmasta fandomista… Thranduilin vaimostahan ei oikeastaan ole koskaan kerrottu mitään, joten kaikki hänestä kirjoittamani on täysin oman mielikuvitukseni mukaista. Yleinen käsityshän – johon itsekin uskon- on, että hänelle tapahtui jotakin surullista, kenties hän kuoli tai koki jotakin samankaltaista kuin Celebrían. Joka tapauksessa, please don’t eat me ^^”
Muistojen lehdet
Thranduil katseli vakavana poikaansa, joka oli juuri nousemassa valkean hevosen selkään. Yksi kevyt heilautus ja Legolas Viherlehti oli ratsailla, valmiina aloittamaan matkansa kohti Rivendelliä. Thranduil oli päättänyt lähettää prinssin ottamaan osaa Elrondin neuvostoon, sillä hän tiesi varjojen voimistuvan päivä päivältä. Sen saattoi tuntea ilmassa ja kokea pahaenteisenä aavistuksina sisimmässä. Synkmetsässä — kuinka surullista olikaan, että moinen nimi puki metsää noina aikoina niin hyvin — sen saattoi jopa nähdä omin silmin. Kuvottavat, jättiläismäiset hämähäkit tai Dol Guldurissa jo pitkään asunut pahuus eivät olleet painajaista vaan karua todellisuutta.
Vieno tuulenvire hyväili metsän valtiaan vaaleita hiuksia, joilla hänen komea lehtikruununsa lepäsi. Haltiakuningas katsoi poikaansa mitään sanomatta, toivoen, että tämä toisi palatessaan mukanaan avun ja paremmat ajat. Toivottavasti hän palaa. Äkkiä Thranduil tajusi, että Legolasilla oli äitinsä silmät: kirkkaat, syvänsiniset ja tarkat. Niitä kuningas ei unohtaisi koskaan, ei, vaikkei ollutkaan ajatellut asiaa vähään aikaan. Kuinka jotakin sellaista edes voisi unohtaa? Niitä hetkiä ei ollut tehty unohdettaviksi, ei niin kauan, kun joku oli eli niitä muistellakseen. Kuningas vajosi mietteissään vuosien taa, aikaan jolloin metsän nimi oli vielä toinen eikä Thranduil kantanut päässään kruunua.
Hänen isänsä Oropher oli ollut kuningas noina päivinä. Thranduil muisti ilon ja laulun, hän kykeni näkemään kaiken mielessään yhtä selkeänä kuin eilispäivän. Kaikkein parhaiten Thranduil muisti hänet: kultatukkaisen neidon, jonka silmät säihkyivät taivaansineä ja jonka vihreän hameen helmat liehuivat hänen tanssahdellessaan avojaloin nurmella, sulokkaasti kuin pieni lintu ja ketterästi kuin nuori peura. Hän muisti tämän hymyn, lämpimän ja suloisen. Tyttö oli hymyillyt erityisen usein, ja nauranut kauniilla äänellään, joka pulppusi viatonta iloa kevätpuron lailla. He olivat olleet luonnoltaan kovin erilaisia, hyväntuulinen haltianeito ja prinssi Thranduil, mutta juuri se oli ollut heidän rakkautensa suurin lähde.
Pitkään he olivat ihailleet toisiaan, vaihtaneet muutaman sanan silloin tällöin ja antaneet rakkauden kasvaa sydämissään. Lopulta eräissä juhlissa impi oli astahdellut reippaasti prinssin luo ja pyytänyt tätä tanssimaan kanssaan. Aluksi Thranduil oli yllättynyt ja päättänyt maistaa hiukan viiniä ennen vastaamista, mutta silloin tyttö oli tarttunut pehmeästi hänen pitelemäänsä pikariin, juonut siitä pienen, kujeilevan siemauksen ja laskenut sen sitten pöydälle. Sen tehtyään hän oli johdattanut prinssin mukanaan huilujen sekä harppujen säestämään riemuun, ja niin he olivat tanssineet väsymättä aamun sarastukseen saakka. Pian sen kesäyön jälkeen he olivat avioituneet, ja ennen pitkää neito oli antanut Thranduilille pojan. Harva perhe oli ollut yhtä onnellinen kuin he, mutta silloin kohtalo oli alkanut ajaa heitä kohti varjoja ja kipua.
Ilo tuntui kuolleen vastakruunatun Thranduilin sydämestä, kun hän oli surullisesti huvenneine joukkoineen palannut kotiin viimeisen liiton sodasta. Hänen isänsä Oropher oli kaatunut taistelussa, ja aivan kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi murhetta kestettäväksi, julma maailma oli hiukan aiemmin riistänyt Thranduililta hänen kallisarvoisen vaimonsa. Sen ahdistuksen ja kärsimyksen keskellä hän ei ollut tietänyt, miten jatkaa eteenpäin. Sauron oli voitettu – niin silloin uskottiin – ja tulevaisuus oli näyttänyt useimmille varsin lupaavalta, mutta metsän kansa oli menettänyt lähes kaksi kolmasosaa miehistä, jotka olivat marssineet urheina pimeyden mahtia vastaan.
Pieni Legolas oli tullut väsyneen isänsä luokse, katsonut häntä ylöspäin niillä suurilla, sinisillä silmillään ja kysynyt lapsen viattomuuteen sekoittuneella vakavuudella:
”Isä, missä äiti on? Miksei isoisä palannut kanssasi?”
Thranduil oli ymmärtänyt sillä hetkellä, ettei hän voisi antaa surun kuihduttaa itseään tai paeta sitä meren yli Valinoriin. Legolas oli juuri menettänyt äitinsä, olisi aivan liian julmaa riistää niin nuorelta lapselta vielä isäkin. Thranduil tiesi itse aivan liian hyvin, miltä tuntui nähdä oman vanhempansa kuolevan. Kuinka kalpeiksi Oropherin kasvot olivatkaan valahtaneet terän lävistäessä hänet, kuinka julmasti hän oli pudonnut polvilleen ja vajonnut kuoleman kylmään syliin. Ei, Thranduil ei ollut voinut antaa itsensä hukkua suruun. Hänellä oli lapsi kasvatettavanaan ja kansa johdettavanaan, hänen tuli korjata särkynyt ja antaa eloonjääneille mahdollisuus parempaan huomiseen. Hänen tehtävänsä oli olla isä ja kuningas.
”Isä…?” oli poika kysynyt uudestaan, kun ei ollut saanut vastausta kysymykseensä. Mietteistään herännyt Thranduil oli silloin nostanut lapsen syliinsä ja halannut tätä pitkään. Sanaakaan hän ei ollut lausunut, mutta hän oli rutistanut Legolasta sillä rakkaudella, jota vain isä voi osoittaa pojalleen.
”Isä?” kysyi Legolas ratsunsa selässä istuen. ”Nukahditko seisaalleen vai mikä sinulle tuli?”
Thranduil havahtui muistoistaan takaisin nykyhetkeen ja mulkaisi poikaansa vahvojen kulmiensa alta.
”Älä itse nukahda hopeaisesi selkään”, tokaisi kuningas takaisin muka loukkaantuneella äänensävyllä. ”Se antaisi Elrondin väelle kovin kummallisen kuvan kansastamme.”
”En lupaa mitään”, jatkoi prinssi ääni puolivakavana mutta ilme avoimen huvittuneena. ”Hevosen askellus on miellyttävän pehmeää verrattuna sinun hirvesi raviin.”
Mistä hän on perinyt tuon röyhkeyden, huomasi Thranduil pohtivansa. Hän tunsi hymyn puskevan kasvoilleen tajutessaan, että sitä oli saattanut tulla pikkuriikkinen ripaus heiltä molemmilta, häneltä ja pojan äidiltä. Kuin myös niin monta muuta yksityiskohtaa, nyt kun asiaa pysähtyi tarkemmin ajattelemaan. Haltiakuningas muisti, miten oli ottanut lapsen syliinsä sinä surullisena kotiinpaluunsa päivänä. Harvoin hän osoitti hellyyttä sillä tavoin, hänen huomionosoituksensa olivat normaalisti äänettömiä hymyjä, muutamia sanoja tai kenties isällinen kosketus olalle. Hän katsoi Legolasta ja mietti, milloin tämä oli kasvanut noin pitkäksi. Olisiko hän voinut halata aikuisen mittoihin varttunutta poikaa tekemättä heidän kummankaan oloa kiusaantuneeksi?
Hän päätti tyytyä sanoihin:
”Turvallista matkaa. Pidäkin huoli, että tulet ehjänä kotiin.”
”Voit luottaa minuun, ada”, vastasi prinssi hymyillen ja karautti sitten matkoihin ratsullaan.
”Tiedän, että voin”, mutisi haltiakuningas itsekseen ja kääntyi sitten palatakseen saleihinsa. Varjot pitenivät päivä päivältä ja hänellä oli kansa suojeltavanaan.