A/N: Mikä 15.1.? Leikitään, että se on sitä. Toivottavasti en tuota kenellekään pettymystä, voin kertoa tämän lähtevän käytiin suorastaan madellen.
1. luku - Ensitapaaminen
Parvati Patil oli työskennellyt jo muutaman viikon Matami Malkinin kaapukaupassa. Nuori nainen olisi halunnut edetä pidemmälle urallaan, mutta velhosodan päätyttyä se ei ollut kaikkien osalta mahdollista. Olihan hän kuitenkin ystävällinen ja avulias. Sellaisten noitien ei suvaittu jäävän pois velhomaailman jälleenrakennustöistä. Rakennustyöt eivät olleet naisille, mutta sodan jäljiltä jääneet työpaikat oli täytettävä. Kukaan ei halunnut muistella, kuinka paikan edellisen omistajan oli käynyt, tyhjät liiketilat olivat vain kunnostettu kutakuinkin edellistä siinä sijainnutta liikettä vastaaviksi. Parvati työskenteli kaapukaupassa yhdessä itse Matami Malkinin kanssa. Nainen alkoi olla jo hiukan vanha, mutta oli silti yhä terävä niin silmiltään kuin älyltäänkin.
Hänen työpaikkansa oli onneksi hyvin miellyttävä verrattuna hänen siskonsa työhön; Padma työskenteli taikaministeriössä sihteerinä. Se oli hyvin kunniallinen työ, mutta Parvati ei olisi jaksanut istua kahdeksaa tuntia päivässä syventyen muistiinpanojen oikolukemiseen tai muistuttamaan ministeriön työntekijöitä heidän tapahtumistaan, joita oli paljon näin sodan jälkeen. Parvati sai nauttia jutteluista asiakkaiden kanssa. Hiljaisina hetkinä hän saattoi kuunnella Malkinin tarinoita tai hyvällä säällä pistäytyä ulkona haukkaamassa happea. Ei hän olisi työtä halunnut, mutta se sopi hänelle.
”Kuinka voin auttaa?” kysyi Parvati juuri kauppaan astuneelta mieheltä. Mies oli useita muita asiakkaita komeampi, ehkä 35-40-vuotias velho, jonka puolipitkät, sysimustat hiukset olivat kurittomasti tämän kasvoilla. Miehen vaatteet olivat hiukan nuhjuiset, mutta se ei peittänyt hänen aristokaattisia kasvonpiirteitään. Kukakohan mies oli?
”Olisin ostamassa uutta kaapua. Tavallista mustaa, ilman mitään krumeluureja”, hän sanoi. Mies tiesi selvästi, mitä halusi. Epäröivät asiakkaat eivät olleet mukavia. Kokeilivat kahtakymmentä eri mallia lukuisilla eri väreillä, mutta tyytyivät tavalliseen mustaan.
”Muutama sekunti”, Parvati hymyili asiakkaalle lämmintä hymyä. Usein hymy oli selvää PR-hymyä, jonka kaikki asiakaspalvelussa työskennelleet tunsivat, mutta tällä kertaa 18-vuotiaan naisen huulilla loisti oikea hymy. Harvemmin sitä pääsi palvelemaan noin hyvän näköisiä miehiä. Olihan mies lähes Parvatin isän ikäinen, mutta tämä oli säilyttänyt komeat kasvonpiirteensä hyvin. Mies olisi mennyt 25-vuotiaasta. Parvatin isä taas oli muuta kuin hyvin säilynyt. Mutta se oli toinen tarina, ja Parvati pakotti itsensä kääntämään selkänsä velholle. Hän poimi tiskiltä taikamittanauhan ja pisti sen hommiin. Mies oli vain niin hyvän näköinen.
Kaupat olivat nopeasti hoidettu, mies oli helppo asiakas. Hieman liiankin helppo, huomasi Parvati ajattelevansa. Hän olisi halunnut viettää aikaa miehen kanssa enemmänkin. Tämä oli vaikuttanut heidän lyhyen asiakassuhteensa aikana hyvätapaiselta, mutta silti miehestä uhkui synkkää salaperäisyyttä, joka iski Parvatiin. Hän oli aina pitänyt pahoista pojista. Ei liian pahoista, mutta sellaisista, joissa oli hieman synkkyyttä ja salaisuuksia.
”Minulla alkaa ruokatauko aivan juuri. Et lähtisi kanssani kahville?” huomasi nainen kysyvänsä. Saatuaan sanansa loppuun hän olisi halunnut läimäistä kätensä suunsa päälle. Asiakkaiden kanssa ei flirttailtu. Se oli Matami Malkinin ensimmäinen ja lähes ainoa sääntö työntekijöitä varten. Hyvään asiakassuhteeseen eivät kuuluneet asiakkaiden lähestymisyritykset. Jos ne eivät onnistuisi, olisi asiakas menetetty, ja luultavasti hän kertoisi myyjän käytöksestä eteenpäin. Jos lähestymisyritykset toimisivat, olisi se vielä kiusallisempaa. Sen vuoksi Parvati olisi halunnut liueta paikan päältä tai matkustaa muutaman minuutin menneisyyteen korjatakseen asiat.
”Miksi ei”, mies sanoi kepeällä äänensävyllä. Parvati oli jähmettynyt paikalleen. Ei tässä näin pitänyt käydä, nuori nainen manasi mielessään ja päästi päälle kirosanaryöpyn. Mutta mies oli niin vastustamaton, että naisen alitajunta otti taas ohjat käsiinsä ja huolehti vastaamisesta hänen puolestaan.
”Mukava kuulla! Olen Parvati”, huomasi tyttö esittäytyvänsä. Miehen silmissä välähti kiinnostus ennen kuin hän esittelee itsensä.
”Rekuksi ne minua kutsuvat”, mies hymähti. ”Kutsu sinäkin minua sillä nimellä; oikeaa nimeäni kavahdan.” Miehen sanojen sävy oli mielenkiintoinen. Parvati ei ole taitava lukemaan ihmisiä, mutta hän tunnisti silti tunnetiloja miehen puheesta. Mies häpesi omaa nimeään, huomioi nainen. Se oli miehen salaisuus. Ehkä mies oli sukua, joka oli leimattu kuolonsyöjiksi. Tai ehkä mies oli kuolonsyöjä.
”Menemmekö syömään Tällipajuun?” kysyi Parvati viitaten vasta avattuun lounasravintolaan. Ravintola veti hyvin asiakkaita, siellä tarjoiltiin monien noitien ja velhojen suosikkiruokia maustettuna nykyajalla. Ruoka oli hyvälaatuista ja halpaa. Lounaspöytä notkui eri ruokalajeja, ja paikka oli lähes poikkeuksetta täynnä. ”Kello on niin vähän, että voimme saada pöydän lyhyelläkin jonotusajalla.”
”Siellä on hyvää ruokaa, käy minulle”, mies vastasi.
”Ilmoitan vain Malkinille pitäväni tauon nyt, voimme lähteä sen jälkeen”, Parvati sanoi nyt jo omana itsenään. Heidän keskustelunsa oli ollut hyvin muodollista, mutta eiköhän se muuttuisi vapaammaksi heidän päästessään syömään. Niin hyvän ruoan äärellä ei voinut keskustella kuin miellyttävistä asioista.
Pian kaksikko käveli pitkin Viistokujaa kohti ruokapaikkaa.