Nimi: Näin on hyvä
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: Sallittu
Tyylilaji: Perhefluffy eli hömppää veljeksistä, draama ja vähän synkistelyäkin
Henkilöt: 12-vuotias Ossi ja 17-vuotias Sasu
Haasteet: Vuosi raapalehtien IV, Originaali10 #3 ja Gotta love lokakuu!
Sanoja: 250+300+350+300+350
A/N: Veljekset on rakkautta. Muuta sanottavaa minulla ei ole :3
Näin on hyvä
Kun astun koulun ovista ulos, näen, että Sasu odotteleekin mua jo pihan reunalla. Helpotus rauhoittaa mun levottoman mielen. Murehdin aina, että onko se tänään siellä vai ei. Hyväntuulisena hyvästelen mun kaverit ja meen Sasun luokse. Se on mua viisi vuotta vanhempi, lukion tokalla. Sasulla on mun tapaan hiekanvaalea tukka, mutta se pitää sitä pidempänä kuin mä omaani, yli korvien eikä ne mene ihan suoraan. Äidin kaveri, kampaaja Tuula, kutsuu niitä pyörteiksi. Miten tukassa voi olla pyörteitä, mietinpähän vaan, mutta niin se sanoo. Sasu on venähtänyt pitkäksi ja siitä on tullut laiha. Ennen se oli vähän tukevampi, ihan kuin mä nyt, mutta sitten tuli kasvupyrähdys ja nyt näyttää siltä kuin läskille olisi käyttöä. Siinä on terävämpiä kulmia kuin ennen eikä se välillä itsekään oikein tiedä, mitä tehdä ruumiillaan.
Kasvoista Sasu on yhä sama Sasu kuin aina ennenkin. Se näyttää luottamusta herättävältä, mutta silti jotenkin coolilta ja itsevarmalta, vaikka tiedän, ettei se sitä ole läheskään aina. Lukio on kuitenkin saanut sen varmemmaksi ja rohkeammaksi. Sasu on saanut ihan sairaasti uusia kavereita. On sillä silti aikaa mullekin, onneksi. Sasu nojailee aitaan ja sen tummanvihreät silmät kirkastuu, kun se näkee mut.
”Moi, Ossi”, Sasu tervehtii. Sen korvat on ihan punaiset kylmästä, mutta se ei tunnu edes huomaavaan, mikä on musta aika hurjaa. Itse en pysty ees kävelemään paljain päin, kun kylmä tuuli sattuu korviin. ”Miten koulussa meni?”
”Sitä samaa vanhaa”, huokaan, kun me lähdetään kävelemään kotiinpäin. ”Kerro sä jotakin jännempää.”
Onneksi Sasulla on aina jaettavaa ja matka hupenee melkein huomaamatta, kuten melkein joka päivä.
*
Sasu laittaa kätensä mun rinnan eteen ja pysäyttää mut jämäkästi just kun oon astumassa suojatielle. Ärsyynnyn Sasun ylisuojelevan asenteen takia ja mulkaisen sitä, mutta kun auto suhahtaa meidän nenän editse ihan sairaan, suorastaan holtittoman lujaa, mä taivunkin Sasun tahtoon mukisematta. Se tietää kuiteski paremmin.
”Helvetin hullut”, Sasu murisee ja sen valkoinen, hitusen epäsuora hammasrivistö välähtää, kun se irvistää kaaharikuskille. Mä en sano mitään, jotta se ei jäisi vatvomaan ihmisiä, joiden ajotavoille se ei itse voi mitään. Kiiruhdan jäisen tien yli ja Sasu seuraa perässä. Sen pitkät jalat harppoo, mutta onneksi se kävelee verkkaan, ettei mun tarvii mennä puolijuoksua pysyäkseni perässä. Kävelemisen sijaan tosin luistelen ja liu’un hiekoittamattomalla tiellä. Jos olisin äidin kanssa, se mäkättäisi ja käskisi olemaan pelleilemättä ennen kuin satuttaisin itseni. Sasu ei kuitenkaan sano mitään. Siksi onkin niin kivaa kävellä sen kaa koulusta. Sasu tietää, miten hyvä tasapaino mulla on ja että kaatumisen mahdollisuus on niinku yksi miljoonasta.
”Pysyttele omalla kaistalla”, Sasu kuitenkin huomauttaa, kun pyöräilijä soittaa ärtyneenä kelloa. Se tarttuu mun takin hupusta ja kiskoo mut oikealle puolelle kävelytietä. ”Täällä kulkee muitakin.”
Jääkaistale loppuu ja mä taaperran lopunmatkaa. On mälsää kävellä. Jos Sasu antaisi, menisin talvellakin pyörällä kouluun, koska käveleminen jäädyttää mun aivot ja saa mut pahalle tuulelle. Ihan sama, miten kiva päivä mulla on takana, kotimatka pilaa sen kaiken. Kestäisin sen paremmin, jos olisi edes joku jonka kaa kävellä kotiinpäin, mutta kaikki mun kaverit asuu ihan eri suunnalla. Äiti huokailee ja hieroo ohimoitaan, kun valitan sille asiasta. Se ei ota mua tosissaan vaan käskee vaieta turhuuksista. Sasu tietää, että mä inhoon sitä matkaa kodin ja koulun välillä, ja toisin kuin äiti, se ottaa mut tosissaan. Sasu saattaa ja tulee mua vastaan vähintään kolme kertaa viikossa. Kaks päivää mäkin kestän.
Meidän lukko on oikukas ja pakkasesta jumissa, mutta mä kelpottelen sen auki. Kotona meitä odottaa lämmin hämärä.
*
Läksyjen suhteen Sasu on täys natsi. Se ei anna mun pelata ees puoli tuntia koneella tai kattoa vartin verran telkkaa ennen kuin läksyt on tehty. Äikkä, ylli ja ET menee ihan helposti, mutta mun kurkkuun kohoaa tukehduttava pala, kun kaivan matikankirjat esiin. En oo taaskaan tajunnut open selityksistä mitään ja laskut näyttää ihan sairaan vaikeilta ja epäselviltä. Ne tuntuu tuijottavan mua vihamielisinä kirjan sivuilta ja jokainen ilkkuu samaa:
”Et osaa kumminkaan, kun oot niin tyhmä retardi! Jäät vielä luokallesi, luuseri!”
Mua alkaa pelottaa ja haluun pois. En halua edes yrittää, kun tiiän, etten osaa kuitenkaan. En halua, että kaikki osuvat oikeaan siinä, että oonkin tyhmä. En halua joutua erityisluokalle, jonne siirretään kaikki epäkelvot luuserit. Mulla ei olisi enää yhtään kaveria sen jälkeen. Matikka voi pilata mun elämän eikä mikään oo ikinä pelottanut mua yhtä paljon.
Paitsi yksi asia. Kerran Sasu oli tullut ihan omituisena kotiin, oksennellut vessassa ja kiroillut. Äitikin oli ollut ihan raivona silloin, koska Sasu oli alaikäinen ja se oli juonut itsensä känniin. Se ei ollut läheskään niin siistiä, mitä muut pojat koulussa aina sanoivat puhuessaan niiden isoveljien tekemisistä. Mun silmin nähtynä Sasulla oli ollut aika kurjaa ja aamulla sen pää oli ollut tosi kipeä. Sitä oli hävettänyt. Sasu lupasi mulle, ettei se tuu toistumaan. Eikä se ikinä tehnyt niin uudestaan. Musta se on parempi niin. Sasu ei ollut silloin oma itsensä. Musta oli tuntunut pahalta, kun en meinannut tuntea omaa veljeäni. Se oli niin erilainen, outo ja melkein uhkaavakin. Sitä mä en kuitenkaan sanonut sille.
”Joko sä teit läksyt?” Sasu kysyy, kun se tulee keittiöön katsastamaan tilanteen. Mä nielaisen ja mun tekee mieli valehdella. Sasun edessä mä en ainakaan halua olla mikään jälkeenjäänyt idiootti. Se itse on niin fiksu, ettei sen edes tarvii tehdä mitään läksyjä. Se saa ysejä ja kymppejä ihan yrittämättäkin. Mä toivon usein, että olisin samanlainen, mutta kai se sai sen kaiken älykkyyden, mitä oli saatavissa ja mun kuuluukin olla tyhmä.
”Matikka vielä”, mutisen enkä katso Sasuun. Silmissä polttelee, kun mua harmittaa niin paljon.
”Alright”, Sasu sanoo mutkattomasti eikä se kuulosta ärtyneeltä. Mun veli ottaa tuolin ja istuu alas. ”Näytäs, mitä sulla siinä on.”
*
Sasu osaa selittää matikan sillä tavalla, että jopa mä tajuun sitä. Se on kärsivällinen eikä se mieti, mikä mussa on vikana niin kuin äiti toisinaan tekee. Ei se pahalla, Sasu vakuuttelee mulle, äiti on vaan musta huolissaan, mutta kyllä se silti sattuu, tarkoittaisi se miten hyvää tahansa. Kuulen puutteistani tarpeeksi koulussa. Äidin pitäisi sanoa, että oon hyvä just näin. Niin Veekan äiti ainakin sanoo, kun oon sen luona. Veeka on ihan surkea enkussa, mutta sen äiti on siitä kuitenkin ylpeä ja rakastaa sitä ihan hirveästi. Mulle tulee joskus huono olo, kun näen Veekan saavan jotakin, mitä mä en saa enkä ees tiiä miksi. Äiti ei sano niitä asioita, ei samalla tavalla. Se vaan miettii ja murehtii kaikkia ongelmia. Usein se on herkkä ja ärhäkkä. Tiedän jo, että siltä on turha odottaa ymmärrystä matikan suhteen. On mulla onneksi Sasu. Veekalla on vaan pikkusisko, joka syö räkää ja hajottaa sen lelut.
Sasu on ihan supervelho matikan kanssa. Se vaan osaa purkaa kaikki laskut ja kaavat, ja kääntää ne mulle ymmärrettävään muotoon. Jos en ymmärrä, Sasu miettii hetken ja selittää asian eri tavalla. Usein tajuan sen viimeistään silloin. Sasu ei ikinä hermostu muhun läksyjen kanssa eikä se pakota mua tekemään niitä, jos oon liian väsynyt.
Tänään matikka tuntuu kuitenkin helpommalta. On outoa saada kaikki valmiiksi niin pian.
”Sähän alat edistyä”, Sasu kehaisee ja venyttelee niin, että sen selkä rutisee. ”Hokaisit tosi nopeasti.”
Sasun sanat saa mut hymyilemään ja lämpö sulattaa pahan möykyn pois. Sasu pörröttää mun hiuksia ennen kuin palaa olohuoneeseen. Teen itelleni kaakaota ja meen perässä. Laitan digoboksilta leffan pyörimään ja annan koulun, kotimatkan ja etenkin matikan huuhtoutua ihan kokonaan pois mielestä. Uppoudun sohvan sisuksiin ja hörpin kaakaota. Toisinaan on kivaa, kun äiti ei ole kotona, koska silloin voi syödä ja juoda ihan missä vaan. Sasu ei siitä piittaa, ja hyvä niin.
*
Sasu istuu vihreässä nojatuolissa. Sekin on uppoutunut omiin touhuihinsa. Mun veljellä on sukkapuikot kädessään ja se neuloo puolivalmista villasukkaa. Puikkojen kilinä kuuluu vain vaimeana tv:n äänien ylitse.
Useimmat ihmiset varmaan nauraisi Sasulle päin naamaa niin akkamaisesta harrastuksesta kuin neulominen. Ei se sitä kodin ulkopuolella kauheasti mainostakaan. Mä kuitenkin tiedän, että se rauhoittaa Sasua ja se oikeasti tykkää siitä. Musta se on vähän hassua, mutta annan Sasun tehdä, mitä se haluaa. Sasu kuitenkin osaa hommansa. Se on neulonut mullekin mun lapaset, ompeli niihin ihan vuorenkin. Ne on tosi hyvät ja lämpimät. Ei mulla olisikaan oikein muuta käsieni peitoksi kuin Sasun tekemät tumput.
Eikä se pane pahakseen. Siitä on kivaa tehdä mulle lapasia ja villasukkia. Äidillekin Sasu tekee kaikkea patalapuista säärystimiin, mutta se ei ikinä käytä niitä. Ei siksi, ettei se arvostaisi Sasun vaivannäköä. Se ei vaan muista ja villasukkarullat jää pölyyntymään jonnekin kaapin pohjalle. Sasu yrittää näyttää siltä kuin ei sitä edes haittaisi. Mä kuitenkin tiedän, että haittaa, ja osaksi siksi käytän ahkerasti omiani, mutta myös siksi, että tykkään käyttää niitä. Sasu ei käytä noloja värejä niin kuin äideillä on tapana vaan sommittelee lankoja niin, että sen tekeleitä kehtaakin käyttää myös kodin ulkopuolella. Ei kukaan niitä kehu, mutta ei mollaakaan ja se on jo aika hyvin.
”Äidillä menee myöhään tänään”, Sasu ilmoittaa.
”Ahaa”, mä sanon, kun en muutakaan keksi. Äiti on sairaanhoitaja ja siksi sen työvuorot menee välillä miten sattuu. Viime aikoina sillä on ollut tosi paljon kiireitä. Sasu arvelee, että äidillä on uusi mies. Mä en tiedä mitä siitä pitäisi ajatella. Isästä en muista mitään. Sasukin muistaa vain hämärästi ennen kuin se sitten meni ja kuoli syöpään. Mikään uusi mies ei kuitenkaan kuulosta erityisen mukavalta. En tiedä miksi. Tykkään meidän elämästä näin. Uskon, että Sasukin tykkää.
Sasu neuloo ja mä katon leffaa. Me enää juuri puhuta, ollaan vaan.
”Ossi”, Sasu lopulta sanoo. ”Ojennapa sitä jalkaa.”
Työnnän jalkani sen ulottuville. Varoen, ettei puikot pistä mua, Sasu pujottaa sukan mun jalkaan. Se jättää vielä varpaat paljaaksi. Sasu nipistää mua ukkovarpaasta ja hymyilee.
”Onko hyvä näin?” Sasu tiedustelee.
”Näin on hyvä”, mä vastaan, hymyilen takaisin ja tiedän, ettei kumpikaan meistä puhuu enää sukista.
