Fandom: Nälkäpeli
Paritus: Cressida/Johanna
Ikäraja: K-11
Genre: Draama, angst
Vastuuvapaus: Suzanne Collins omistaa kaiken hänelle tunnistettavan ja minä vain leikin.
Tiivistelmä: Cressida kuvaa dokumenttia voittajista ja päätyy haastattelemaan Johannaa.
K/H: Katsottuani uudestaan Nälkäpeli-elokuvat sain päähäni tämän jännittävän parin. Olen aina pitänyt kovasti molemmista hahmoista ja oli hauska päästä kirjoittamaan heistä yhdessä vaikka tarina onkin varsin angstinen. Jostain syystä en ole koskaan aiemmin päätynyt kirjoittamaan Nälkäpeli-ficcejä, joten tämä oli senkin suhteen hauska sukellus uuteen.
***
Voittajista ja häviäjistä (miten selvitä särkyneenä)
Cressida ei ole koskaan pitänyt voittajista. Ei lopulta edes Katniksesta, jota hän oppi kyllä kunnioittamaan. Eikä hän pidä nytkään. Vaikka vallankumouksesta ja kaikista sen jälkimainingeista on kulunut jo vuosia, Cressida ei unohda. Vielä nykyäänkin hän välillä lapsia nähdessään pohtii, kuka heistä saa elää ja kuka joutuu pelaamaan hengestään.
Hän puuskahtaa ärtyneenä tuijottaessaan edelleen tyhjää huonetta ja seinällä näkyvä kelloa, jonka viisarit ovat jo vartin yli. Hän ei olisi suostunut, ellei pyytäjänä olisi ollut juuri Plutarch. Hän on miehelle velkaa paljosta, ja tämä tietää sen. Lopulta vaaleaverikkö huokaa tarttuen kassiinsa ja nousee lähteäkseen. Johanna ei selvästi aio kunnioittaa heidän sopimustaan, joten hän ei aio odotella tätä. Juuri kun Cressida nousee sohvalta, ovi suorastaan lennähtää auki. Sisään astuvan naisen hiukset ovat lyhyet, tuskin korvat peittävä tarkka polkka, ja hän kiroilee vuolaasti.
Cressida istuu takaisin alas hitaasti, ja mittailee sisään astunutta katsellaan. Johanna ei näytä samalta kuin vuosia sitten, mutta kuka oikeastaan näyttäisi. Cressida itsekin on muuttunut. Hänen kehossaan on uusia tatuointeja ja arpia ja vaatteet ovat muuttuneet vuosi vuodelta rennommiksi. Hänen hiuksensa ovat kuitenkin samanlaiset, vasemmalla puolella pelkkää kaljua, joka paljastaa ketjumaisesti aaltoilevat vihreät tatuoinnit.
”No mitä varten sinä tulit?” huoneen keskelle seisahtunut Johannan kysyy, vaikka tietää varmasti, mitä varten Cressida oli tullut, ja virnistää sitten. ”Pahoittelen, en tee enää alastonkuvia lehtiä varten.”
”He haluavat dokumentin”, Cressida sanoo viileästi. ”He haluavat tietää, miten voittajat ovat kotiutuneet tavallisten pariin. Miten voittajat ovat nykyään aivan kuin me kaikki muutkin.”
Johanna nauraa, eikä vastaa. Sen sijaan hän kävelee sivupöydälle, tarttuu kristallikarahviin ja kaataa kahteen lasiin viiniä. Sitten hän kävelee vaaleaverikön luokse ja ojentaa lasin tuijottaen toista kiinnostuneena silmät aavistuksen siristyneenä. Lopulta Cressida väistää toisen haastavaa katsetta ja kääntää omansa lasiin, jota pyörittelee hitaasti kädessään.
”Meidän täytyy sitten varmaan ryhtyä toimeen”, Johannan sanoo istuutuessaan leveään nojatuoliin huoneen toisessa reunassa. ”Eihän maksavaa yleisöä voi jättää ilman vastauksia.”
Cressida tarttuu kassiinsa, ottaa esiin kameran ja kääntyy katsomaan toista naista. Hän mallailee silmillään huonetta, tekee suunnitelmia ja näkee haluamansa kohtauksen jo melkein silmissään. Jokin Johannan olemuksessa saa hänet kuitenkin häiriintymään. Nainen tuntuu virnuilevan liikaa, potkivan liioitellun kovaa nojatuolin reunaa ja vaihtavan levottomasti asentoa. Flirttailevan kuin puolustukseksi. Cressidan on helppo huomata, ettei Johanna tunne oloaan rennoksi, vaikka yrittää kaikkensa luodakseen mahdollisimman vapautuneen kuvan itsestään.
”Haluan sinut tuolle ikkunalaudalle”, Cressida katkaisee pitkäksi venyneen hiljaisuuden. ”Valo tulee siihen kauniisti. Voisit kertoa siitä, mitä olet tehnyt vallankumouksen jälkeen.”
”Siitä mitä olen tehnyt”, Johanna naurahtaa ja iskee silmää. ”Harrastanut seksiä lukemattomien kanssa, juonut, yrittänyt välttää tällaisia tilanteita.”
Cressida kurtistaa kulmiaan ja miettii, mitä Plutarch sanoisi, jos hän tekisi dokumentin tästä. Rikki menneestä naisesta, joka yrittää turhaan paikata itseään. Cressida tietää kuitenkin, ettei mies halua sitä. Hän haluaa voittokulkuja ja sankareita. Jotain sellaista, jota kaikki särkyneen maailman asukkaat voisivat tavoitella. Uskoa, että jollakulla asiat ovat paremmin. Että joku selvisi ja pärjää nyt paremmin kuin koskaan.
”Entä muut voittajat, oletko yhteydessä heihin?” vaalea nainen vaihtaa aihetta asetellessaan kameraa paikalleen sopivaan kulmaan ikkunalautaan nähden.
”Emme me ole mikään perhe”, Johanna irvistää, mutta Cressida on näkevinään aavistuksen surua hänen silmissään. ”He eivät kaipaa minua enkä minä heitä. Luulin vallankumouksen antavan minulle vapauden päättää omasta elämästäni, mutta se olikin liian hyvää ollakseen totta. Kuvataan nyt se hemmetin dokumentti, jotta pääsen jatkamaan tätä turhaakin turhempaa näytelmää.”
Johanna marssii ikkunalaudalle ja istuu, jalat levällään ja kasvoilla uhmakas ilme. Mutta valo osuu hänen kasvoihinsa kauniisti ja loistaa tummista hiuksista. Cressida laittaa kameran pyörimään ja siirtyy sivuun nyökäten Johannalle merkiksi. Tummahiuksinen nainen tuntuu asettelevan hymyn kasvoilleen ennen kuin alkaa puhua.
”Sodasta on nyt viisi vuotta”, Johanna aloittaa ja vilkaisee ikkunasta ulos. ”Me olemme onnistuneet rakentamaan yhteiskuntamme raunioista ja uskaltaneet jälleen luottaa. Minun kotini vyöhykkeellä seitsemän on nykyään monen muualta tulleen koti. Ja minä voin vihdoin olla kuten kaikki muutkin Vaikka vyöhykkeet ovat edelleen olemassa, on jokainen nyt vapaa valitsemaan kotinsa ja työnsä. Vapaa valitsemaan mitä tavoittelee elämässä.”
Cressidan silmät seuraavat kiinnostuneena Johannaa. Jos hän ei olisi nähnyt tämän suhtautumista vain minuutteja aiemmin, olisi helppo uskoa, että tämä on todellinen Johanna. Hymyileva, ystävällinen ja innoissaan maan tulevaisuudesta puhuva. Hymy ei kuitenkaan yllä naisen silmiin asti, ja välillä Cressida huomaa Johannan nyrkkien painuvan tiukasti kiinni. Luultavasti niin tiukasti, että kynnet pureutuvat kämmenten pehmeään ihoon.
”Minä olin yksi niistä sadoista lapsista, jotka joutuivat Nälkäpeliin”, Johanna jatkaa, ”mutta minä selvisin ja olin siksi kiitollinen. Ja nyt, kun koko peliä ei ole enää, minä olen vihdoin täysin vapaa. Sama mahdollisuus vapauteen on myös teillä kaikilla. Uusi Panem antaa meistä jokaiselle mahdollisuuden olla sellainen kuin haluamme.”
Cressida sulkee kameran, ja asettaa sen kassiin varoen. Tämä riittäisi tällä kertaa. Luultavasti Katniss ja Peeta olisivat yhtä vastahakoisia kertomaan arjestaan, mutta pienikin pätkä jokaiselta jäljellä olevalta voittajalta riittäisi sopivan pitkään dokumentiin, joka saisi kelvata Plutarchille. Cressida ei tavoittele enää täydellisyyttä. Mieluummin hän tekisi jotain muuta kuin kuvaisi. Se mikä joskus toi suurta iloa ja josta hän inspiroitui kerta toisensa jälkeen, on muuttunut pelkäksi pakoksi.
”Kiitos”, Cressida sanoo kääntäessään katseensa Johannaan. Nainen ei kuitenkaan vastaa. Hän on nostanut jalkansakin ikkunalaudalle, kiertänyt käsivarret niiden ympärille ja sulkenut silmänsä. Cressida voisi vannoa, että toisessa silmäkulmassa kimaltelee kyynel. Tässä valossa ja asennossa hän näyttää haavoittuvalta kuin jokin hento kasvi. Cressida haluaa ikuistaa sen. Hän vetää taskustaan pienen kameransa, säätää asetuksia ja laukaisee. Kamera kilahtaa ja Johanna avaa silmänsä.
Kumpikaan ei sano mitään.
*
Cressida tuijottaa kuvaa toinen kulma koholla. Vaikka hänen dokumenttinsa Johanna on pelkkää teatteria, on kuva enemmän kuin aito. Hän on muokannut sen mustavalkoiseksi ja kehystänyt. Yksinkertaiset mustat kehykset sopivat kuvan rauhalliseen tunnelmaan. Jollain lailla siitä välittyy kaikki se herkkyys, väsymys ja suru, joita Johanna yrittää niin kovasti peitellä kaikilta.
Nainen sulkee kuvan ruskeaan kuoreen, empii hetken ja kirjoittaa sitten Cressidan osoitteen 7. vyöhykkeellä. Hän ei ole varma, pitäisikö Johanna työstä. Hän on tottunut olemaan yksin ja tottunut pitämään etäisyyttä. Tästä kuvasta hölmökin näki, että hän oli hetkeksi laskenut puolustuksensa, ja saattoi olla, ettei sen ikuistaminen kuvaan ilahduttaisi häntä.
Cressida on kuitenkin päättänyt lähettää kuvan kiitokseksi dokumenttiin osallistumisesta. Siihen osallistuminen ei ollut helppoa kellekään jäljellä olevista voittajista, mutta muut olivat Cressidan arvion mukaan onnistuneet jollain tavalla siirtymään eteenpäin. Ehkä he eivät lopulta olleet niin rikki kuin Johanna. Tai ehkä heillä oli enemmän syitä taistella tulevaisuuden eteen.
Vaaleaverikkö mutristaa huuliaan tarttuessaan kynään ja vetäessään esiin puhtaan, rusehtavan paperiarkin työpöytänsä lokerikosta.
Johanna,
Kiitos panoksestasi dokumentin kanssa. Myös Plutarch lähettää kiitoksensa. Ensi-ilta on vyöhykkeellä viisi kymmenes päivä ensikuuta, mikäli haluat nähdä, miten esityksesi otetaan vastaan. Jos päätät tulla, lupaan tarjota lasillisen.
Cressida
Nainen ei ole tyytyväinen kirjeeseen, mutta ei varsinaisesti keksi, mitä muuttaisikaan, joten hän taittelee paperiarkin, työntää sen kirjekuoreen ja sujauttaa kirjekuoren isompaan kuoreen, johon oli jo aiemmin asettanut valokuvan. Sitten hän sulkee kuoren. Cressida veisi sen postiin heti huomenna, kun hänellä olisi muitakin asioita kaupunkiin.
Ulkoa kuuluu ohi kiitävän junan vihellys ja hetken Cressidan sydän hakkaa lujempaa. Hän sulkee silmänsä, puristaa pöytää ja hengittää. Sisään nenän ja ulos suun kautta. Aina välillä menneisyys ei tunnu menneisyydeltä, mikä saa Cressidan tuskastumaan itseensä. Hän oli ollut pelkkä kuvaaja, joka oli menettänyt moneen muuhun verrattuna vähän. Silti aina välillä, täysin varoittamatta, painajaiset herättävät hänet keskellä yötä tai ohimenevän junan kalke saa hänet muistamaan aivan liikaa.
Hän naurahtaa aavistuksen tajutessaan olevan aivan yhtä kiinni menneessä kuin Johanna. Vain heidän käyttämänsä selviytymismekanismit eroavat toisistaan.
*
Ensi-iltanäytös on houkutellut elokuvateatteriin valtavan määrän ihmisiä. Cressida tuntee itsensä hieman ulkopuoliseksi, kun Plutarch keskustelee jouhevasti monien paikalla sattuneiden vaikuttajien kanssa. Nainen antaisi mieluummin kädenjälkensä puhua puolestaan, sillä tällainen mainostaminen tuntuu turhalta. Cressida hätkähtää aavistuksen huomatessaan oviaukossa ihoa nuolevaan mustaan housupukuun pukeutuneen naisen.
Ihmiset väistävät Johannaa kuin itsestään, kun hän kävelee salin halki Cressidan luokse. Johannassa on edelleen jonkinlaista huokuvaa voimaa, jota muut eivät voi olla huomaamatta. Tummahiuksinen nainen mittailee Cressidaa katseellaan, ja hän katuu rentoa asuaan, olisihan tällainen tilaisuus ansainnut jotakin haalistuneita reisitaskuhousuja parempaa.
”En ajatellut, että tulisit”, Cressida sanoo ja kiroaa mielessään koko tilanteen.
”En voinut vastustaa ilmaista drinkkiä”, Johanna virnistää ja katse tuntuu painostavan Cressidaa tekemään jotain.
Salin kellot soivat näytöksen alun merkiksi, ja Cressida saa tekosyyn kääntyä kohti ovia.
Salin hiljennyttyä ja pimennyttyä Cressida hengittää syvään ja keskittyy katsomaan valkokangasta, jossa näkyy vihreä maisema 12. vyöhykkeeltä ja taustalla Peetan pehmeä ääni kertomassa leipomon arjesta. Cressida hymyilee hiukan. Vaikka tämä dokumentti ei ollut hänen lempilapsensa, hän on silti tyytyväinen. Se välittää sen, mitä hän halusi välittää. Mitä päättäjät halusivat välittää. Että toivoa on.
Cressida on niin keskittynyt sillä hetkellä ruudulla puhuvaan Annieen, että hän säpsähtää, kun käsi laskeutuu hänen polvelleen. Cressida ei liikahdakaan, kun Johanna liu’uttaa kättään hänen reittään pitkin kohti lantion kaarta. Sen sijaan hän huomaa puristavansa käsiään nyrkkiin hillitäkseen itsensä liikkumasta. Hän ei muista milloin joku olisi viimeksi koskenut häntä tällä tavoin. Johanna antaa kätensä jäädä lepäämään vaaleaverikön reidelle, eikä Cressida pysty enää keskittymään muuhun kuin sisällään kasvavaan paineeseen.
Kun dokumentti lopulta loppuu ja valot aukeavat jälleen, Cressida ponnahtaa seisomaan. He eivät puhu mitään, mutta on selvää, että he lähtevät elokuvateatterista yhdessä. Hotellihuoneen hämärässä he riisuvat toisensa ensin aavistuksen epäröiden, sitten melkein väkivaltaisesti. Cressida tuntee kyynelten kohoavan silmäkulmiinsa, kun Johanna raapii hänen ihoaan. Hetken kaikki mitä voi ajatella on tässä ja nyt.
Kun he kaiken jälkeen makaavat hikisissä lakanoissa edelleen alastomina ja edelleen raajat miten kuten toistensa lomassa, Johannan polttava katse tuntuu polttavan Cressidan ihoon jälkiä. Hän ei näytä siltä hajoamispisteessä olevalta naiselta ikkunalaudalla, muttei hän myöskään ole samanlainen viilattu esitys kuin dokumentilla.
”Tuntuuko sinusta, että Nälkäpelit ovat todella ohi?” Johanna yhtäkkiä kysyy.
”Ei”, Cressida ei epäröi vastaustaan, sillä hän on miettinyt sitä paljon. ”Se sitoo meitä edelleen. Sinä olet aina voittaja, joka tappoi selvitäkseen.”
Johanna naurahtaa, kääntyy kyljelleen ja kuljettaa sormiaan Cressidan kyljen moninaisilla tatuoinneilla. Hän ei näytä yllättyvän vastauksesta.
”Ja minä olen aina kuvaaja, joka ikuisti sen kaiken. Tappamisen ja sodan”, Cressida jatkaa. ”Nälkäpeli on käynnissä niin pitkään kuin kuka tahansa sen elänyt on hengissä. Me vain yritämme selvitä.”
”Mitä pidit minun selviytymiskeinostani?” Johanna virnistää ja liu’uttaa kätensä Cressidan reisien väliin.
Ja vähäksi aikaa on tosiaan mahdollista unohtaa kaikki, mikä yksin riipisi ajatuksia hereillä ja nukkuessa. Ainakin hetken tuntuu luonnolliselta maistaa huulillaan sekaisin toisen väsymys ja oma epävarmuus. Ainakin hetken tuntuu siltä, että voisi olla joku muu, vaikka tietää sen valheeksi. Ainakin hetkeksi voi unohtaa toisen olevan voittaja ja samalla häviäjä.
