Author: Duzku
Fandom: Doctor Who
Disclaimer: En omista, en tunnista, en tunnusta, en tienaa, en rienaa, mutta rakastan aivan älyttömästi.
Ikäraja: S
Genre: angst, kliseinen drama, AU, ironinen huumori,
PTP eli perkeleen tunnepaskaHahmot/Paritukset: 10. Tohtori & Sarah Smith, Tohtori/Rose
Summary: "Rose, my magnificent imaginary friend" –
Entä jos selviäisikin, että Rose on vain Tohtorin mielikuvituksen luomus, jonka hän huomaamattaan on luonut lohduttamaan itseään Aikasodan jälkeen? Ja kun Rose päätyy toiseen universumiin, jossa Tohtori ei koskaan enää voi häntä tavata, se toisin sanoen johtuu siitä, että Tohtori alkaa tajuta, ettei Rosea ollut olemassa laisinkaan?A/N: Anteeksi,
lupasin seuraavan ficin tästä fandomista olevan onnellisempi – tämä ei nyt ole se, tämä on taas täysiveristä angstitohtoria. Itse näen tässä kuitenkin eräänlaista toivoa. The whole inspiraatio lähti eräästä kommentista DeviantArtissa, ja joka suomennettuna majailee nyt summaryssa kursivoituna. Kuka tietää, kenelle ajatus sitten alun perin kuuluu, vai kuuluvatko ideat kenellekään? Ehkä eivät ainakaan Platonin mukaan. Huimana tunnelmanluojana tässä on kappale
Enya - Only Time. Saanut alkunsa ja syntynyt yhdessä illassa.
Seuraa canonia kaikessa muussa paitsi siinä, ettei Rosea ole muille kuin Tohtorille olemassa.
Solmussa kuin tennarinnauhat
”Tohtori.”
Nimeltä kutsuttu nyökkäsi kiinnittämättä niinkään huomiota.
”Tiedäthän, että hän… Minä ja Jack, ja K-9, me emme kykene näkemään häntä. Sitä tyttöä.”
”Sarah...”
”Ei, en aio sanoa, etteikö häntä olisi olemassa. Sillä jos –
jos – hän olisi vain mielesi luomus, hän olisi silti olemassa sinulle aivan yhtä aidosti – minä pyydän ottamaan sen mahdollisuuden huomioon. Olen sanomassa vain ja ainoastaan sitä, että me emme koskaan ole nähneet häntä. En koskaan ole nähnyt ketään, jolla olisi päältä taakse vedetyt kultaiset hiukset, tyrmäävät, tummat silmät, taipumus näsäviisaaseen huumoriin, ja joka pukeutuessaan noudattaisi sinipinkkiä väripalettia. En ole koskaan puhunut yhdenkään kuvaukseen sopivan naisen kanssa, en ole koskaan edes nähnyt sinua uuden kumppanin kanssa! Et koskaan tuonut ketään katsomaan minua! Ja siinä saatoit tehdä oikein.”
Tohtori pysytteli vaiti, rauhallisena – melkein liian rauhallisena jopa hänen mittapuulleen – hiukset toivottoman sekaisina, ilmeettömänä, täydellisen hiljaisena.
”Oikeastaan”, Sarah äänsi huolellisesti ja risti kätensä lähes tyhjän, öisen metron puolikovalla penkillä, vastapäätä sormet kainaloihin sullonutta, ajatuksiinsa ilmeisen uponnutta Tohtoria. Hän toivoi, että Tohtori säästyisi hukkumiskohtalolta. ”Olemme huolissamme.”
”Huolissanne?” Tohtori kuulosti absoluuttisen neutraalilta, Sarahin lukutaidolle hän oli yhtä mahdoton kuin vanhat gallifreylaiset kirjoitussymbolit.
”Sinusta.”
Tohtori nosti katseensa Sarahiin, katseen, jossa oli niin paljon… Surua, tuskaa, pettymystä.
Heti seuraavaksi hän levitti kasvoilleen kysyvimmän ilmeensä. ”Mutta miksi teidän pitäisi?”
Tohtori kömpi seisaalleen ja venytteli, eikä metro ollut vielä edes liukumassa jarrutukseen. Leveä hymy valaisi lähes yhtä kirkkaana kuin hyvinä päivinä. ”Olen absoluuttisen uskomattoman varmasti elämäni kunnossa! Itse asiassa siitä on aioneita, kun olen viimeksi ollut tätä paremmassa kunnossa! No, ehkä hiukan väsynyt, sitä tuskin huomaa – vai huomaako, sinähän sen sanot.”
Sarah oli kertakaikkisen mykistynyt. Tohtori horjahti metron kanssa samaan tahtiin, kuin humalaisessa tanssissa, hän halasikin pystykaidetta samankaltaiseen tapaan, poski vasten viileää metallia.
”Ei sinun tarvitse huolehtia, Sarah. Olen vanha mies, enköhän osaa itse katsoa itseni perään, pyyhkiä pepun, jos tarve vaatii – kiitos kuitenkin, kiitos paljon. Huolenpito on aina mukava lahja, se todella on.”
Sarah katsoi käsiinsä, sormiin sormien lomassa, ja tunsi surun kärhet.
”Sitä paitsi hän on joka tapauksessa poissa nyt, toisella puolella – tai ei
toisella puolella, vaan toisella puolella tämän ja toisen ulottuvuuden välistä portaalia – mutta sinä tiedät sen.”
Tohtori hymyili, mutta silmät sen kertoivat. Murtavat surun aavat.
Sarah sulki tiukasti silmänsä. Menisi nyt, menisi nyt, vaikka eihän hän tiennyt tahtoiko miehen menevän, vaiko jäävän, ja mitä sanovan. Mitä kertovan.
”Hei, Sarah.”
Sarah hätkähti takaisin kontaktiin Tohtorin kera. Tohtorin kauniit kasvot hymyilivät. ”Hyvää yötä.”
Ja hän kun oli odottanut jotain muuta kuin vielä syvällä surulla lisätyt
hyvänyöntoivotukset. ”Öitä.”
Tällä kertaa Tohtori ei katsonut taakse, hän tunkeutui sähköiseen järjestelmään tämän ajan ihmisen näkökulmasta ehdottoman nerokkaalla apuvälineellään ja sai auki liikkuvan metron liukuovet, mikä ei päässyt yllättämään. Tuuli hiuksissa, pitkä takki hulmuten, nuorekkaana ja samaan aikaan kenties liian kauan eläneenä mies näytti kiitävän kaupungin yövalaistus taustanaan agentilta, kaikkivoipaiselta, synkältä sankarilta, kadehdittavan karismaattiselta. Mutta kun hän raotti suunsa, kuiskasi kuivin, lohkeillein huulin…
”Rose, voi Rose...”...hän oli kiistatta yksi maailmankaikkeuden tuskaisimpia asioita, astia, jossa kaikki olevainen kipu tuntui majaavan.
Sarah puristi sormiaan yhteen niin että sattui, ja silti polte oli hänen sisässään, eikä se varoittanut fyysisestä vahingosta.
Hän ei voinut auttaa. Tämä oli
Tohtori, tämä kaikkea muuta kuin kaikkivoipa mies liikkuvan metron ovensuussa valveuttamassa itseään loikkaan, kenties kauheimmalla tapaa mieleltään sairas Tohtori, joka kantoi liikaa surua, tuskaa, menetystä ja kaipuuta kuin kenenkään kuului kantaa, oman itsensä vanki.
Ikuisen elämän vanki.Ajan herra, joka olisi ennen kaikkea tarvinnut aikaa. Korjatakseen sen, minkä aika oli saanut aikaan.
Yksin aika tiesi.
*
Tähdet sulkivat Tohtorin syleilyynsä yhdeksi omistaan, niin hän tykkäsi ajatella, istuessaan maailman katolla. Ei tietenkään kirjaimellisesti maailman katolla, vain paikassa, jossa tuntui siltä kuin olisi istunut maailman katolla, mikäli maailman katolla olisi kenenkään muun kuin mahdollisen luojajumalan ollut mahdollista istua. Eikä Tohtori ollut sellainen.
Lähimmäs maailman kattoa hän pääsi paikassa, jossa maa yhtyi taivaaseen; jossa hänet ympäröi niin täydellinen hiljaisuus kuin Maan pinnalta koskaan voi löytyä, sillä Maa itsessään pitää ääntä, sellaista, jonka kuulee ihminen, ja sellaista, joka on tarkoitettu vain ajan herran korviin ja sydämiin.
Hän oli sopivan monesti miettinyt, miksi oli valinnut juuri Maan… Vai oliko Maa valinnut hänet… Ja selittänyt sitä laumasielullaan, kaipuulla itsensä kaltaisten joukkoon, itsensä kaltaisten puutteessa lähinnä ajan herraa olevan
timelordoidilajin pariin. Hän oli selittänyt sitä planeetan monimuotoisella kauneudella. Hän oli kohauttanut harteitaan ja päätellyt sen nyt vain olevan niin. Sattumalta. Vahingossa. Arvalla.
Hän korjasi asentoaan katse tähdissä, istuinalustanaan TARDIS, sen katto.
Taivas ei ollut niinkään musta. Ei tulevaisuuskaan, eihän?
Pikkuhiljaa, askel askelelta, hän alkoi ajatella. Tahtomattaan. Hän ei oikeastaan sattumoisin koskaan ollut osoittautunut taitavaksi kahlitsemaan ajatuksiaan, vielä vähemmän tämänkertaisessa maallisessa majassaan.
Ja hänen ajatuksensa veivät tähtimeriin, jotka olivat syviä, niin syviä, mutkikkaita ja… Ne olivat tunnetta: epätietoisuutta, epävarmuutta, menetystä, syyllisyyttä… Tunteita, joita hän pyrki välttämään, joissa nyt sukelsi liian syvällä. Ne olivat järkeä, logiikkaa: johtopäätöksiä, joita hän ei kyennyt todistamaan ja joita kieltäytyi tervehtimästä saatika jututtamasta lähemmin, kiertäviä kehiä, kuin hänen kuolevaksi tuomitun äidinkielensä symbolit. Ne olivat kipua, tuskaa, piinaa, hengitysvaikeutta, takkuavia sydämiä. Herkkiä korvia.
Suolaisia meriä.
Karheita, kylmiä käsiä.
Hän eksyi leikkimään kenkiensä nauhoilla. Siniset. Ne olivat siniset, nämä converset. Siniset kuin tuttu poliisipuhelinkoppi, siniset kuin hänen Rosensa takki.
Ja pian hän oli yhtä solmussa kuin pitkät tennarinnauhat, vaikka olihan hän solmussa ollut ennen niitä, siinä hän oli voittanut.
Kengännauhat oli helppo selvittää, jopa aavistuksen kohmeisin sormin.
Itseään hän ei saanut selväksi.
Hän ironista kyllä arveli mikä olisi saanut hänet selväksi – tai ennemminkin kuka.
Rose. Voi Rose.
Vielä ironisempaa kyllä – tämä taisi olla se kerta, kun Tohtori olisi tarvinnut tohtorin. Virnistys oli heikko, mustaakin mustempi. Ai että Mestari olisi hänestä ylpeä.
timelordoidilaji = samalla typerällä logiikalla rakennettu sana kuin humanoidilaji, samalla logiikalla suomen kielen lainasana, merkitsee samaa kuin humanoidilaji, mutta ajan herroihin vertaavana.
