A/N: Nyt se sitten tapahtui. Selityksiä alempaa.
~
Sydämenpoisto
- Ilja, Joona sanoo ja saa mut havahtumaan ajatuksistani. En osaa sanoo mitään. Tuntuu siltä, että kaikki on sanottu. Ei oo enää mitään. Joona kattoo mua, mutta mä en osaa enää kattoo takasin.
- Sun pitäis varmaan mennä. Kello on jo aika paljon, sanon hiljaa tietäen Joonan nyökkäävän. Se nousee seisomaan ja vetää takin päälleen.
- Mä tuun sit huomenna ennen sitä leikkausta, se sanoo. En nyökkää, mutta tiedän Joonan käyttäytyvän kuin olisin nyökännyt.
- Hyvää yötä.
- Hyvää yötä.
Ei enää sitä lausetta. Minä rakastan sinua. En uskalla sanoa sitä, koska pelkään sen muotoutuvan imperfektiin. Joonan mentyä Aleksi tulee huoneeseen ja kattoo mua arvioiden.
- Se on siis totta, se sanoo rullaten ittensä mun luokse. Nyökkään. Kerroin Aleksille, että mä en enää rakasta Joonaa. Enkä oikeestaan tiedä rakastinko koskaan. Nyt musta tuntuu, että mä oon vaan tuhlannu monta vuotta elämästäni tähän pelleilyyn. Surkuhupaisaahan se on.
- Onks se niin paha asia? kysyn Aleksilta. Se vaan kohauttaa olkiaan. Niin, eihän se tiedä.
Mä näin päivällä ekan kerran Aleksin perheen; vanhemmat ja nuoremman siskon. Niiden silmissä oli lukemattomia kyyneleitä, kasvoilla vakavat ilmeet ja Aleksi vaan hymyili. Mä hymyilen sille nyt vaisusti. Sen kaheksantoista vuotta kestänyt tuska loppuu huomenna tasan 08:12. Se on tarkka aika sille, kun Aleksin elintoiminnot pysäytetään.
- Vajaa ykstoista tuntia, Aleksi myhäilee ja kääntyy sitten kattomaan taas mua. Sen silmiin on yhtäkkiä tullut tietynlainen pelko.
En mä sano, että mua ei pelota. Koko ajan mun päässä pyörii ne samat sanat. Entä, jos mä kuolen ja Joona ei koskaan löydä sitä kirjettä ja se luulee, että mä rakastin sitä hamaan hautaan asti? Se on valhe, ei yhtään mitään muuta. Toisaalta mä en halua sen olevan viimenen asia, minkä mä sille sanon ennen leikkausta. Mä en rakasta sua. Kukaan tuskin haluaa kuulla noita sanoja ihmiseltä, joka teki ikuisuuden lupauksen. Typeräähän se oli, kun en itse edes usko ikuisuuteen. Se tunne katosi jo kauan sitten.
- Mun kuolinilmotuksessa kuulemma mainitaan, että mä en koskaan päässy kotiin, Aleksi sanoo haikeesti ja painaa päänsä mun jalkoihin.
- Tottahan se on, vai mitä? kysyn. Aleksi nyökkää.
- Mutta ei sitä nyt saatana kaikille tarvi kuuluttaa. Helvetillistä säälinhakua, se mutisee ja huokaa syvään. Katon sitä hymyillen.
- Tää oli yks turha elämä. Tai no, melkeen turha. Jos mua ei ois, sä varmaan kuolisit tai jotain.
- Tai jotain, naurahdan. Niinpä niin. Mä kuolisin. En mä olis jaksanu odottaa sydämen löytymistä, kehon totaalista puutumista pelkkään hengittämiseen. Mä oisin vaan antanu olla.
~
Aleksin mentyä nukkumaan mun on vaikee nukahtaa. Koko elämä vilisee silmissä ja mielessä eikä se mee pois. Kaikki muistot lapsuudesta viime hetkeen on yhtäkkiä niin eläviä, että vois käsin koskettaa. Mä muistan tarkemmin kun pitkään aikaan faijan ja miltä se näytti. Mä muistan ne miehet, jotka haki sen pois piharakennuksesta. Niiden jälkeen päällimmäinen muisto on hautajaiset ja sen tajuaminen, että faijaa ei enää oo.
Faijan kuoleman jälkeen sitä sai aina kuulla monelta taholta, että oon just sellanen, millanen pojasta tulee ilman isää. Oli pakko oppia tappelemaan suunnilleen koko maailmaa vastaan. Mä olin niin ylpeä siitä, mitä mä olin ja varsinkin sen takia, että kaikki tiesi sen. Kuljin pää pystyssä ja olo oli vaan niin saatanan kuolematon. Nyt se tunne on täysin poissa.
Otan sormukset pois vasemmasta nimettömästäni ja tunnen jollain tasolla olevani vapaa. Ihan kuin polttomerkit ois yhtäkkiä vaan pyyhkiytyneet pois mun iholta. Mun tekee mieli tehdä jotain suurta just nyt. Nähdä kaikki maailman kaupungit ja rakastua joka päivä eri ihmiseen. Mä haluan tehdä kaiken mahdottoman silläkin uhalla, että mä kuolen siihen.
Käännyn kattomaan Aleksia ja huokaan syvään. Ensin mun on annettava sen kuolla. Mä olen se, joka lopettaa kaiken kärsimyksen sen elämästä. Se ei tarvitse enää huonoja päiviä tai vuorokauden ympäri kestävää valvontaa. Äkkiä huoneeseen tulee hoitaja ja sytyttää liian kirkkaat valot. Ei kai vielä oo aamu? Eihän se voi olla! Hoitaja kattoo ensin mua ja sitten Aleksia.
- Alexander, herätys, nainen sanoo. Se ei sano sitä hiljaa, mutta ei huudakaan. Aleksi nostaa unisena päätään ja kuulen sen kysyvän mitä helvettiä tapahtuu.
Huoneeseen tulee enemmän hoitajia ja lääkärikin, niin mä luulen. Korviini kantautuu jotain koomasta. Tila, missä mikään ei oo yhtään mitään. Nousen ylös sängyltä ja yks hoitaja kääntyy mua kohti. Se nyökkää hiljaa. Kyynel valuu mun poskelle. Nään Aleksin nousevan hitaasti pyörätuoliinsa. Se kattoo mua hymyillen ja tulee luokse. Kukaan ei yritä estää. Me halataan ja kuulen juuri ja juuri Aleksin sanat.
- Seuraavaan elämään, Ilja.
~
Havahdun mutsin ääneen, mutta en yhtään tiedä mitä se sanoo. Digitaalikello näyttää vähän yli kuutta. Mutsi puhuu nopeesti kaikenlaista, mutta mä en kuule yhtään sanaa tarkasti. Tavuja sieltä täältä. Jostain syystä mun ympärillä on liikaa ihmisiä. Seittemältä alkaa valmistelu. Nousen istumaan ja mun katse kääntyy Aleksin vuodetta kohti. Ei se oo siinä enää. Sen mieli on jo mennyt, ruumis tulee viiveellä perässä.
Kaikki on jotenkin sekavaa. Mikään ei tunnu pysyvän kasassa ja hahmotkin särkyy. Mä tahdon pois. Mä en halua nähdä ketään. Kaikkien puheet menee päällekkäin ja muodostuu yhdeksi rumaksi ääneksi. Miksen mä vaan saa olla? Tää on mun elämä, ei kenenkään muun. Nyt mä tiedän, miltä tuntuu olla joku julkkis. On jotenkin vaikee hengittää. Jokainen halaa mua vuorollaan, mutta mä en vastaa niihin. Millään ei taida olla enää mitään väliä.
~
Leikkaussalin valot pistää silmiä ja katon ikuisessa unessa makaavaa Aleksia. Mulle aletaan luetella kaikkea mahdollista, mitä voi tapahtua. On kuolemaa ja koomaa ja kaikki ne paremman puolen tapahtumat. Kukaan ei voi taata, että mä selviän tästä hengistä. Lohdullistahan se jollain tasolla kai on. Pois tästä kaikesta. Joonan kasvot on yhtäkkiä mua mielessä ylimpänä.
- Voiko joku käydä sanomassa mun miehelle, että pitää huolta Viljamista?
En kuule omaa ääntäni, mutta tiedostan puhuvani. Nopeesti joku hoitaja lähtee. Ei sillä nyt noin kiire ollut, mutta kai se on ihan sama. Lääkärit katselevat toisiaan arvoiden ja nyökkäilevät. Kello alkaa tulla jo kahdeksan. Tai niin mä ainakin luulen.
- Eiköhän aloteta.
Vahva miesääni sanoo ja mun kasvojen ylle tulee kauniin naisen kasvot. Se sanoo ensin jotain ja lopulta sen, mitä mä oikeestaan odotin.
- Nyt laske hitaasti kymmenestä taaemmas.
- Kymmenen, yheksän, kaheksan, seit...
Jotenkin mut valtaa yks hyvin yksinkertanen tunne. Se tunne kertoo, että mä en enää koskaan herää. Tää oli tässä. Hyvästi ja nähdään taas, niinkö? Kertokaa Joonalle, että mä en rakasta sitä enää.
~
- No?
- Iljan tila on vakaa ja sydän toimii. Tässä vain on yksi asia.
- Mikä yksi asia? Mistä te nyt puhutte?
- Ilja oli hereillä hyvin lyhyen ajan. Sydän pysähtyi hetkeksi, mutta tilanne saatiin tasattua.
- No sehän on hyvä asia!
- Sitten hän vaipui koomaan. Olemme hyvin pahoillamme. Meillä ei ole mitään varmuutta siitä, herääkö hän enää koskaan.
Epätoivo on surua tavallaan.
~
A/N2: Tämä on nyt viimeinen osa. Epilogi on ihan tuossa jäljessä. Lukekaahan se sitten. Tälle on omat syynsä, että tämä kolmas osa jäi näin lyhyeksi. Kiitos.