Isfet: Kiitos kommentista! Ja voiei, kiitos myös virtuaalisesta ihkutuksesta, ihanaa kun tykkäät! En oikein osaa sanoa nyt muuta, toivottavasti tulet jatkossakin kommentoimaan
DragonHeart58: Kiitos kommentista! Apua, kommenttisi ovat kohta pidempiä kun tämän tarinan luvut... mutta ihanaa kun keksit noin paljon (positiivista) sanottavaa, keep it going! Tosi mukava kuulla että tästä saa irti noin monia tunteita, ihanaa aina tuntea että onnistuu kirjoittajana. Ja joo, Hugolle ollaan aika tylyjä, mutta ehkä asiaan tulee muutosta seuraavissa luvuissa
Minulla on nyt pää jotenkin ihan tyhjänä enkä keksi mitään tämän järkevämpää, mutta isoisoiso kiitos että viitsit taas käydä kommentoimassa!
Lasijoutsen: Kiitos kommentista! Kiva kun viitsit käydä kommentoimassa
Heipähei taas! Pakko myöntää että tämä luku on ollut minulla valmiina jo pari viikkoa mutta en tiedä, tuntuu että tämäkin on niin surkeaa tekstiä että en kehdannut aiemmin tulla julkaisemaan mitään... En tiedä mikä epävarmuuskausi minulla on menossa! Yritetään nyt kuitenkin
----------------------------------------------
25.lukuHugo ei ollut odottanut selviävänsä teostaan ilman minkäänlaisia seuraamuksia, mutta kun hänet passitettiin tuvanjohtajan sijasta suoraan rehtorin kansliaan, poika meni suunniltaan huolesta. Oltiinko hänet erottamassa? Lähetettiinkö hänet Azkabaniin? Oliko James kunnossa? Mitä hänen vanhempansa sanoisivat jos heidän ainoa poikansa erotettaisiin koulusta ja heitettäisi vankilaan mädäntymään murhasta? Matka Rohkelikon tornista rehtorinkansliaan tuntui ehdottomasti pisimmältä matkalta minkä Hugo oli koskaan elämänsä aikana kulkenut.
Päästyään perille hän antoi oviaukkoa vartioivalle kivihirviölle professori McGarmiwan kertoman salasanan ja astui kierreportaisiin, jotka johdattivat hänet rehtorinkansliaan. Hugo ei ollut koskaan ennen ollut kyseisessä huoneessa ja koska rehtoria ei näkynyt, hän jähmettyi seisomaan keskelle huonetta ja antoi katseensa kiertää entisten rehtoreiden muotokuvissa. Suurin osa muotokuvan hahmoista tuijotti häntä takaisin ja pari jopa innostui väittelemään mistä syystä tämä mukavannäköinen poika oli lähetetty rehtorin puheille.
”He ovat välillä aivan mahdottomia”, rehtori Dumbledoren ääni kuului Hugon selän takaa ja poika hätkähti, koska hän ei ollut kuullut tämän tulevan huoneeseen. Dumbledore viittoi Hugoa istumaan työpöytänsä ääreen ja istui itse pöydän toiselle puolelle. Sitten hän katsoi Hugoa sinisillä silmillään puolikuulasiensa takaa ja poika oli aivan varma että rehtori kuuli hänen sydämensä sykkeen pöydän toiselle puolelle asti.
”Herra O’Donnell”, rehtori aloitti kohteliaasti. ”Oletan että tiedät mistä syystä olet täällä.”
Hugo nyökkäsi ja nielaisi vaikeasti ennen kuin puhui.
”Onko… onko hän kunnossa?”
”Elossa? Kyllä. Kunnossa? En valitettavasti sanoisi niin.”
Hugosta väitelleet rehtorien muotokuvat henkäisivät dramaattisesti. Pojan valtasi taas halu oksentaa, mutta hän pakotti itsensä pysymään paikoillaan.
”Tämän vuoden aikana on ehtinyt tapahtua vaikka mitä”, Dumbledore sanoi tyynesti. ”Se taisi olla herra Potter jonka takia sinä olit syksyllä sairaalasiivessä, jos en ole aivan väärässä?”
Hugo ei sanonut mitään, tuijotti vain rehtoria yllättyneenä. Hän ei ollut koskaan tuhansista uteluista huolimatta kertonut matami Pomfreylle tai professori McGarmiwalle kuka hänet oli hoitanut sairaalasiipikuntoon.
”Ja tämä kaikki taitaa johtaa juurensa neiti Evansiin”, rehtori jatkoi, selvästi huvittuneena Hugon yllättyneestä ilmeestä. ”Tässä linnassa tapahtuu hyvin harvoin asioita, joista en olisi perillä. Minulla on keinoni.”
Lopulta Hugo nyökkäsi merkiksi siitä, että Dumbledore oli tosiaan oikeassa. Rehtori nyökkäsi myös ja näytti hetken mietteliäältä.
”Minä ymmärrän että naisasiat voivat joskus aiheuttaa hyvinkin suuria tunteita, mutta väkivalta ei missään nimessä ole ratkaisu. Sinun tekosi olisi voinut aiheuttaa herra Potterille hyvin paljon suurempia vammoja kuin mistä hän nyt kärsii.”
Hugo painoi katuvana katseensa lattiaan.
”Onko sinulla mitään sanottavaa puolustukseksesi?”
”Rehtori Dumbledore, minä en todellakaan halunnut Jamesille mitään pahaa”, Hugo sanoi katse yhä kenkiensä kärjissä. ”Minä en tiedä mitä siellä kentällä tapahtui, minä vain… Se oli vahinko. Ja kadun sitä syvästi.”
Hän kohotti katseensa ja Dumbledore nyökkäsi.
”Minun olisi hyvin vaikea kuvitella sinua tekemässä jotain tuollaista tahallasi. Mutta valitettavasti en voi päästää sinua kokonaan ilman rangaistusta. Minusta kuukausi jälki-istuntoa ja loppuvuoden Tylyaho-vierailujen peruminen
kuulostaisi oikeudenmukaiselta, entä sinusta?”
Hetken Hugo vain tuijotti rehtoria. Kuukauden jälki-istunto ja Tylyaho-vierailujen peruminen? Ei koulusta erottamista eikä Azkabania?
”Kyllä rehtori, se kuulostaa oikein oikeudenmukaiselta”, poika henkäisi helpottuneena. ”Kiitos.”
Dumbledore nyökkäsi ja raapusti jotain hänen edessään olevaan pergamenttiin.
”Professori McGarmiwa osaa kertoa sinulle yksityiskohdista jälki-istuntoon liittyen. Ne alkavat maanantaina ja kestävät tasan kolmekymmentä päivää. Jos sinulla ei ole kysyttävää, voit poistua.”
Hugo nyökkäsi ja nousi seisomaan. Hän oli ehtinyt puoleen väliin huonetta, kun rehtori vielä kutsui häntä nimeltä.
”Herra O’Donnell.”
Poika kääntyi ympäri ja oli hetken ihan varma, että rehtori oli vain pelleillyt hänen kustannuksellaan ja oikea koulusta erottaminen seuraisi vasta nyt.
”Joskus on järkevämpää vain antaa hänen mennä ja toivoa koko sydämestään että hän on onnellinen”, rehtori sanoi ja hänen viisaat siniset silmänsä katsoivat Hugoa puolikuulasien takaa. Poika mietti hetken rehtorin sanoja ennen kuin nyökkäsi.
”Kiitos, rehtori.”
Sen sanottuaan poika poistui rehtorin kansliasta ja vannoi itselleen, että aikoi tehdä juuri niin kuin Dumbledore oli kehottanut. Typerä taistelu Lilyn rakkaudesta olisi nyt lopullisesti ohi ja Hugo oli valmis jatkamaan elämäänsä.
-
James ei herännyt seuraavana päivänä. Eikä seuraavana, eikä seuraavana, eikä vielä siitäkään seuraavana. Lily kävi joka aamu tunnollisesti sairaalasiiven ovella ennen aamupalaa mutta matami Pomfreyn vastaus oli joka päivä sama: herra Potterin luokse ei otettu vierailijoita. Viidentenä aamuna Lily luovutti ja joka aamuisen sairaalasiipilenkkinsä sijasta marssi suoraan aamupalalle. Päivä päivältä hänellä oli kurjempi olo ja edellisenä yönä hän ei ollut nukkunut silmällistäkään ajatellessaan toisella puolella linnaa tajuttomana makaavaa Jamesia. Siriuksen sanoista huolimatta hän oli aivan varma, että herättyään James syyttäisi häntä kaikesta eikä haluaisi nähdä häntä enää ikinä. Tyttö odottikin pojan heräämistä kauhun ja innostuksen sekaisin tuntein.
Lily oli niin ajatuksissaan, että ei aluksi edes tajunnut kelmien puuttumista aamiaispöydästä. Hän istahti tottuneesti Katen viereen ja voiteli itselleen paahtoleivän, mutta hetken päästä kummallinen hiljaisuus alkoi vaivata häntä. Siriuksella ja Remuksella oli lähes aina tapana kinastella jostain aamiaispöydässä ja yleensä myös Peter ja Kate rupattelivat melko kovaäänisesti keskenään. Lily nosti katseensa leivästä Kateen, joka luki sanomalehteä, ja kohotti kulmiaan.
”Missä kaikki ovat?” hän kysyi.
”Huh?” Kate palasi maan pinnalle sanomalehtensä juoruosaston parista.
”Peter? Remus? Sirius?”
”Ai. He menivät vierailemaan Jamesin luona.”
”MITÄ?” Lily parkaisi niin kovaa että useampi pää kääntyi uteliaana heidän suuntaansa. ”Nytkö hänen luokseen saa
mennä vierailijoita?”
”Niin kai. Ilmeisesti – ”
Lily ei jäänyt kuuntelemaan Katen lausetta loppuun. Hän heitti paahtoleipänsä ystävänsä lautaselle, nappasi koululaukkunsa mukaan ja lähti kävelemään ripeästi sairaalasiipeä kohti. Koko matkan hän valmisti itseään henkisesti edessä odottavaan näkyyn. James olisi varmasti vielä tajuton, ja todennäköisesti myös jonkunlaisilla ruhjeilla. Selviäisikö Lily siitä, että hän näkisi yleensä niin iloisen ja elämää täynnä olevan pojan siinä kunnossa? Hän aivan varmasti rupeaisi taas itkemään. Toivottavasti sairaalasiivessä ei ollut muita kelmien lisäksi.
Lily saapui sairaalasiipeen ennätysajassa. Hän seisahti hetkeksi tasaamaan hengitystään ennen kuin koputti napakasti ovelle ja jäi odottamaan vastausta. Ovi raottui melkein välittömästi ja Lily vannoi että matami Pomfrey pyöritteli hieman silmiään nähdessään oven takana taas Lilyn. Tyttö näki matamin olan yli pienen ihmisjoukon kerääntyneenä yhden sängyn ympärille ja kuuli salista kantautuvan hiljaisen puheensorinan.
”Huomenta”, Lily aloitti kohteliaasti. ”Minä kuulin että Jamesin luona saa tänään käydä vierailijoita.”
Matami Pomfrey hymyili ystävällisesti mutta hieman kireästi.
”Minä olen pahoillani, neiti Evans, mutta herra Potterin vierailijakiintiö on tällä hetkellä täynnä. Ehkä päivällisen jälkeen olisi parempi hetki.”
”Mutta – ”
”Olen varma että jaksat odottaa vielä muutaman tunnin.”
”Mutta – ”
”Nähdään myöhemmin, neiti Evans”, matami Pomfrey sanoi lujasti. Hän alkoi vetää ovea kiinni, mutta Lily työnsi kiireesti jalkansa väliin estäen oven sulkeutumisen. Hän oli odottanut vierailulle pääsyä jo monta päivää eikä todellakaan aikonut lähteä ennen kuin pääsisi vihdoin omin silmin todistamaan että James tosiaan oli elossa. Ja yhtäkkiä hän tunsi olonsa todella vihaiseksi.
”Mutta minä olen hänen tyttöystävänsä, Merlin sentään!” Lily kiljaisi, ehkä hieman kovempaa kuin oli suunnitellut. Jamesin sairaalasängyn ympärille kerääntynyt väkijoukko, joka piti sisällään kelmit ja suurimman osan Rohkelikon huispausjoukkueesta, hiljeni ja kaikki kääntyivät katsomaan ovelle päin. Varsinkin Siriuksen kasvoille levisi ilkikurinen virne ja hän astui muutaman askeleen syrjään, paljastaen takaansa hyvinkin hereillä olevan Jamesin, joka hymyili melkein yhtä leveästi. Lily tunsi punan lehahtavan poskilleen ja kääntyi nopeasti matami Pomfreyn puoleen.
”Tarkemmin ajatellen, minä taidan sittenkin tulla illallisen jälkeen takaisin”, tyttö sanoi. Valitettavasti hän ei ehtinyt liueta pois paikalta, kun Sirius jo huikkasi että he olivat oikeastaan kaikki jo lähdössä ja Lily saisi kyllä viettää rauhassa aikaan poikaystävänsä kanssa. Hän vielä vinkkasi silmäänsä kävellessään Lilyn ohi ulos sairaalasiivestä ja tyttö hillitsi halunsa potkaista häntä. Sitten naureskeleva väkijoukko oli poissa, sairaalasiiven ovi kalahti kiinni Lilyn selän takana ja hän jäi huoneeseen Jamesin kanssa. Matami Pomfrey vielä mutisi jotain, joka kuulosti epäilyttävästi viideltätoista minuutilta ennen kuin hänkin katosi työhuoneeseensa ja sitten he olivat aivan kahdestaan. Lily käveli hitaasti Jamesin sängyn luo punan poltellessa kiusallisesti hänen poskiaan. James ei onneksi näyttänyt ollenkaan vaivaantuneelta, ainoastaan iloiselta.
”Hei vaan, tyttöystävä”, poika sanoi ilkikurisesti. Lily pyöräytti silmiään.
”Älä kuvittele liikoja, Potter”, hän sanoi.
”En tietenkään, Lils”, James vastasi yhä hymyillen mutta vakavoitui sitten. ”Mutta kerta asia tuli nyt puheeksi, haluaisitko sinä olla?”
”Olla mitä?” Lily kysyi hieman hämmentyneenä tästä yllättävästä käänteestä, jonka keskustelu oli saanut.
”Minun tyttöystäväni.”
”Kysyitkö sinä juuri haluaisinko minä seurustella kanssasi?”
”Riippuu vastauksestasi”, James vastasi virnistäen. ”Koska jos sanot ei, syytän koko tilanteesta kipulääkkeitä.”
Hetken Lily vain tuijotti Jamesia, joka jaksoi hymyillä leveästi vaikka oli juuri maannut useamman päivän koomassa ja siitä huolimatta että koko sotku oli ainakin osittain Lilyn syytä, hän oli heti ensimmäisenä kysynyt haluaisiko tyttö seurustella hänen kanssaan. Joten tyttö ei osannut tehdä muuta kuin tuijottaa, saamatta sanaakaan suustaan. Sitä mukaan mitä kauemmin Lily pysyi hiljaa, Jamesin hymy alkoi pikkuhiljaa hyytyä, kunnes poika selvästi päätyi tulokseen että oli tehnyt valtavan virheen ja kiirehti taas puhumaan.
”Minä – ” hän aloitti mutta ei ehtinyt sen pidemmälle kun Lily keskeytti hänet.
”Kyllä.”
”Mutta – mitä?”
”Kyllä. Kyllä, minä haluaisin olla sinun tyttöystäväsi”, Lily onnistui sanomaan. Ja jäämättä odottamaan Jamesin vastausta, hän harppasi viimeisen askelman heidän väliltään umpeen ja istahti pojan sängyn laidalle painaen huulensa lujasti Jamesin huulille. Suudelma jäi valitettavan lyhyeen, kun James älähti kivusta intohimoiseksi muuttuneen suutelemisen satuttaessa ikävästi hänen vasta paranemisvaiheessa olevia kylkiluitaan, ja Lily vetäytyi kiireesti kauemmas vuolaasti pahoitellen. Hetken he vain tuijottivat toisiaan, kumpikin miettien selvästi jotain järkevää sanottavaa.
”Joten, tyttöystävä”, James onnistui lopulta sanomaan.
”Joten, poikaystävä”, Lily vastasi pienesti hymyillen. ”Minä myöhästyn kohta tunnilta.”
”Ja minun kipulääkkeeni vaikutus lakkaa kohta ja herään ja tajuan nähneeni vain hyvin todentuntuista unta.”
Lily nauroi ja kumartui vielä kerran painamaan nopean mutta lämpimän suukon Jamesin huulille.
”Minä lupaan tulla päivällisen jälkeen uudestaan todistamaan että tämä ei ollut unta”, hän sanoi ja nousi seisomaan noukkien samalla koululaukkunsa lattialta. Hän puristi vielä nopeasti pojan käsivartta ennen kuin lähti kävelemään ovelle päin punainen poninhäntä askelten tahdissa heilahdellen. James seurasi hänen kulkuaan ja virnisti itsekseen.
”En malta odottaa!” hän vielä huikkasi tytön perään, ennen kuin Lily livahti ulos sairaalasiivestä ja ovi naksahti kiinni hänen jäljessään. Tyytyväisenä James asettui parempaan asentoon tyynyjensä sekaan ja vain hetkeä myöhemmin nukahti pieni, onnellinen hymy huulillaan.
-------------------------------------
