Ficin nimi: Yllättäviä käänteitä
Kirjoittaja: Subbe
Ikäraja: S
Fandom: Amour Sucré
Tyylilaji/Genre: Fluffia, slice of life, hyvin mitätön fici
Paritus: Candy/Nathaniel
Vastuuvapaus: Amour Sucré kuuluu ChiNoMikolle ja Beemooville.
A/N: Omistettu jälleen kerran
Larjukselleni 
Jakson 28 jälkeen vaan teki niin kovasti mieli kirjottaa Candy/Nathia, ja inspiraation lähteeksi Larjus antoi: ”Öö…” Siitö tuli mieleeni juuri lukemastani Matkijanärhestä yksi kohtaus. Ja siitä se ajatus sitten lähti
Yllättäviä käänteitä”Öö…”
Se tulee suustani huomaamattani. Suzanne Collinsin Matkijanärhi oli vetänyt minut pois kahvilasta, jonne olin kirjaa tullut lukemaan. Olin uppoutunut siihen täysin, kunnes tuli vastaan jotakin, josta en ole varma, olenko nyt ihan täydellisesti asian ymmärtänyt.
Palaan siis hieman taaksepäin ja alan uudelleen lukea tekstiä, jotta varmasti ymmärtäisin, mitä presidentti Snow oli sanonut.
Eihän tuossa ole mitään järkeä… Tarkoittaako hän todellakin…Lyön kirjan kiinni ja irvistän. Ei siinä ole voinut niin käydä!
”Hei Candy.”
Luovun irvistyksestä ja nostan katseeni. Nathaniel seisoo edessäni pienen pyöreän pöydän toisella puolella ja katsoo minua pää hieman kallellaan, hymy huulillaan. ”Voinko istua?”
”Ai hei”, tervehdin ja alan hymyillä. ”Totta kai, istu vain.”
”Etkö odota ketään?” poika kysyy, ja sen sijaan, että hän olisi istahtanut minua vastapäätä, hän kiertää pöydän ja tulee viereiselle tuolille istumaan. Hänen toinen kätensä nousee heti tuolini selkänojalle ja sormet koskettaa olkapäätäni samalla, kun hän itse lähenee ja suukottaa minua pikaisesti.
”En”, vastaan, kun hän vetäytyy. Vilkaisen paksua kirjaani, jonka olen laskenut syliini. ”En jaksanut olla kotona, joten tulin tänne lukemaan.”
Huomaan, miten Nathaniel hieman kallistaa päätään katse kiinni tiiliskiven paksuisessa kirjassa. ”Nälkäpeli”, hän lukee ja nostaa sitten katseensa minuun.
”Tässä on ne kaikki kolme”, tarkennan ja nostan kirjan pöydälle, jonka Nathaniel ottaa käteensä ja kääntää lukien takakannen.
”Kuulostaa kyllä aikamoiselta”, Nathaniel sanoo lopulta, kääntää kirjan oikeinpäin ja siirtää katseensa minuun. ”Ei ehkä ihan miellyttävintä luettavaa?”
Pudistelen huvittuneena päätään. ”Päinvastoin. Todella mielenkiintoinen ja koukuttava. Eikä se ole ihan niin raaka kuin voisi kuvitella.” Kohautan olkiani. ”En ihmettele, että on niin menestynyt trilogia.” Sitten virnistän leveästi. ”Kuka tietää, ehkä saan sinutkin lukemaan tuon tiiliskiven.”
”Kuka tietää”, Nathaniel naurahtaa. ”Sinulla taisi olla joku hämmentäväkin kohta meneillään?”
”Mistä niin päättelet?”
”Katselin, miten näytit hämmentyneeltä lukiessasi, sitten irvistit ja löit kirjan kiinni.”
Nathaniel tuntee jo tapani. Meillä on usein tapana mennä kirjastoon lukemaan. Saatoimme istua sohvilla tai yhtä seinämää vasten lattialla ja lukea yhdessä kirjoja. Joskus tuntui vain hyvältä istua ja lukea yhdessä, ja kertoa myöhemmin toiselle kirjasta.
Nathaniel on hiljainen ja ilmeetön lukija. Häntä ei tuntunut hätkäyttävän mikään, mitä kirjassa tapahtui. Minä taas eläydyn kirjoihin turhankin paljon. Saatoin paiskata usein kirjani kiinni kauhistuneena tai jännittyneenä, kun en uskaltanut lukea, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Minä hihkaisin tai parkaisin, kun tilanne sitä vaati, saatoin naurahtaa tai tuntea kyyneleet poskillani. Ja tietenkin minä ilmeilin. Irvistin, kun taistelut olivat tiukkoja, hymyilin hahmojen voitonriemusta ja purin huultani, kun pelkäsin pahinta.
Ja usein olen saanut Nathanielin kiinni tarkkailemasta minua pieni hymy kasvoillaan. Ja silloin minua hieman nolottaa, vaikka hän on sitä mieltä, että se on oikeastaan söpöä.
Kohautan siis olkiani. ”Tuli vastaan vähän odottamaton käänne”, vastaan kääntäen katseeni muuhun kahvilaan. Luoja, moniko muu on mahtanut nähdä ilmeilyni tai kuullut mutinani? Päätän vaihtaa puheenaihetta: ”Mutta mitä sinä täällä teet? Onko sinulla treffit jonkun kanssa?”
Poika hymähtää ja vilkaisee tiskille, jolla on tarjolla yhtä jos toista herkkua. ”Meinasin hakea vain itselleni matkalle kahvin.”
”Minne olet menossa?”
Nathaniel siirtää katseensa minuun. ”Kotiin.” Hän nostaa kätensä, joka on levännyt selkänojallani ja alkaa siirtää hiuksiani korvan taakse. ”Mutta jos sinulla ei ole kiire minnekään, ei ole minullakaan.”
Hymyilen ja nojaudun hieman lähemmäs Nathanielia. ”Minulla ei ole kiire minnekään”, vastaan ja painan huuleni hänen huulilleen. Muutaman hitaan suudelman jälkeen kuitenkin irrottaudun ja nojaan taaksepäin. ”Sinun lienee parasta hakea kahvisi.”
”Oletko katoamassa jonnekin?”
”En minnekään”, lupaan. Nathaniel nousee ylös, sipaisee vielä poskeani ennen kuin kävelee tiskille tilaamaan kahviaan. Katson hänen peräänsä ennen kuin lasken katseeni kirjaani, joka on edelleen pöydällä. Otan sen käsiini, avaan siitä kohtaa auki, johon olin jäänyt, ja luen vielä kerran presidentti Snow’n sanat. Ehkä alan sittenkin ymmärtää…
Hoitelen sinut myöhemmin, tokaisen kirjalle mielessäni samalla, kun laitan jälleen kerran kirjan kiinni. Kumarrun nostamaan laukkuani vain sen verran, että saan tungettua tiiliskiveni sinne, ja nousen ylös.
Eteeni lasketaan höyryävä valkoinen muki, jossa on kaunis kermavaahtokerros koristeltuna hempeän värisillä strösseleillä. Nostan katseeni Nathanieliin, joka istahtaa takaisin paikalle, josta vain hetki sitten oli noussut.
”Valkosuklaakaakao kauniille neitokaiselle”, hän sanoo ennen kuin ehdin kysyä miksi tai mitä. ”Ajattelin yllättää sinut.”
”Yllätit todella”, myönnän leveästi hymyillen ja siirrän lopulta omaa kaakaomukiani lähemmäs. ”Mutta… kai tiedät, että tämä on makeaa?”
Nathaniel kohottaa toista kulmaansa huvittuneena. ”Sinä pidät makeasta.”
”Sinä et”, sanon kohdaten hänen meripihkanväriset silmät. ”Et voi suudella minua hetkiinsä.”
Hymy pojan huulilla levenee. ”Yritähän estää”, hän vastaa ja painaa jälleen yhden suudelman huulilleni.
