Title: Afrikan tähti
Author: FractaAnima
Genre: adventure
Rating: K11
Pairing: Neville Longbottom/Harry Potter
Disclaimer: J. K. Rowling omistaa tunnistettavat hahmot, minä omistan mielikuvitukseni. En saa tästä minkäänlaista hyvitystä.
Oneshot
Haasteisiin:Kovanonnenpyörä 2
Kerää kaikki hahmot -haaste
A/N: No niin, tein KOP-haasteeseen jo yhden ficin, joka ei sitten mahtunutkaan annettuun ikärajahaarukkaan. Toivottavasti tämä menee. Olen oikeastaan aika onnellinen, ettei aiempi onnistunut, koska pidän tämän ideasta ja olisin kovasti tahtonut tästä jatkiksen ja edetä rauhassa, mutta koska haaste vaatii onsehotia, niin oneshot siis olkoon.
KOP-haastajana toimi
Springways ja esilukijana
Glowie.
// Tähän on ilmestynyt jatko-osa 13.5.2015:
Hirā ja Kuruk - kalliotemppelin ihme K11
/// Trilogian kolmas osa alkoi 9.12.2015:
O - Operaatio Oraculum K11
Afrikan tähtiHeinäkuu oli lopuillaan. Tansanian tasankojen horisontissa riippui valtava oranssi aurinko, joka teki hitaasti kuolemaa. Neville oli purkanut rinkastaan teltan ja retkipatjan. Hän oli päättänyt leiriytyä yhdelle Tansanian lukuisista suojelualueista. Kulkeminen niillä oli osin rajoitettua, mikä piti uteliaat jästit kauempana. Muutaman suojaloitsun avulla kukaan ei tiennyt, että savannilla kasvavan normaalia suuremman akaasiapuun alla yöpyi tutkimusmatkalla oleva velho.
Lämpötila oli laskenut kahdenkymmenen asteen tuntumaan, mikä oli alhaisin, mitä Tansaniassa saattoi odottaa edes yöllä. Kuivakausi alkoi olla puolivälissä, mikä teki kasvuston tutkimisesta hetki hetkeltä hankalampaa, mutta elosta helpompaa, sillä ilmasto ei ollut läheskään niin painostava.
Afrikka oli valtava ja sen luonto monimuotoinen. Neville oli lähtenyt matkaan lähes heti lukukauden päätyttyä ja kiertänyt ensin muutaman päivän Saharan tuntumassa tutkien harvinaisia kasveja, jotka sinnittelivät autiomaan karuissa elinoloissa. Sitten hän oli suunnannut matkansa päiväntasaajalla sijaitseviin valtaviin sademetsiin, joiden siimeksessä vierähti useampi viikko. Kasvusto oli niin erikoista ja niin vaihtelevaa, että tutkittavaa riitti useammaksi vuodeksi. Tämä ei suinkaan ollut Nevillen ensimmäinen tutkimusmatka, joka kohdistui Afrikan mantereelle. Vain kaksi päivää sitten mies oli jättänyt sademetsät taakseen ja matkustanut lopuksi tutkimaan savanneja. Hetki oli viimeisiä, jolloin savannin kasvusto oli antoisimmillaan. Pian lähes kaikki kasvustot kuihtuisivat ennen marraskuussa alkavaa sadekautta.
Pystytettyään telttansa ja suojattuaan alueen niin jästien kuin villieläimienkin katseilta Neville istahti retkituolilleen ja natusti rinkan sivutaskusta kaivamiaan pähkinöitä sekä kuivattuja hedelmäsiivuja. Hänellä oli sylissään muistikirja, jonka sivut olivat hiirenkorvilla ja jonka lehtien välistä pursuili kuivuneita kasveja. Oikeassa kädessään miehellä oli taikasauva, jolla hän valaisi alati hämärämmäksi muuttuvaa iltaa.
Savannin äänet olivat etäisiä. Pieni tuulenvire huojutti heinikkoa ja siellä täällä kuului hyönteisten sirinää. Jossain kauempana sähähti käärme, jonka perään kuului jyrsijän vikinää. Ja sitten kuului ääni, joka ei kuulunut joukkoon - puhetta. Neville sammutti valon sauvansa päästä ja etsi katseellaan äänenlähdettä. Tuntui kuin koko luonto olisi pidättänyt hengitystään. Siristellen Neville tähyili ympärilleen, muttei uskaltanut liikkua, vaikka tiesi aivan hyvin, ettei kukaan voinut nähdä saati kuulla häntä.
Oli kulunut tovi ja silmät alkoivat tottua hämärään. Neville nousi seisomaan ja laski tavaransa tuolilleen, pitäen kuitenkin sauvan tiukasti kädessään. Juuri kun hän päätti, että oli kuullut omiaan, kuului poksahdus. Joku ilmiintyi keskelle aukeata. Neville kyykistyi telttansa viereen. Hahmo ehti katsahtaa vain pikaisesti ympärilleen, kunnes pitkästä heinikosta hyppäsi toinen hahmo hänen kimppuunsa. Hahmot taistelivat ähisten keskenään. Hiekkainen pölypilvi nousi ilmaan ja kamppailun keskeltä singahti kirkas valojuova, joka lävisti niin Nevillen suojaloitsut kuin teltankin. Hän ei ollut kuvitellut tarvitsevansa suojaa loitsuilta.
Neville oli seurannut kamppailua jo hyvän tovin miettien pitäisikö hänen mennä väliin. Hän oli kuitenkin päättänyt pysyä piilossa, sillä ei tiennyt mistä oli kyse eikä asia loppujen lopuksi kuulunut hänelle. Hän ei edes tiennyt, kumpaa hänen olisi pitänyt auttaa. Kääntyessään telttansa puoleen aikoakseen tarkistaa vauriot, hän kuuli toisen hahmoista huudahtavan kivusta. Heti perään kuului perin tuttu ääni.
"Ala tulla, Ron! Nyt olisi helvetin hyvä hetki."
Neville käännähti hetkessä ympäri ja astui suojaloitsujensa ulkopuolelle. Hitain, mutta varmoin askelin Neville lähestyi hahmoja taikasauva kokoajan valmiina hyökkäykseen.
"Harry?" Neville huudahti, mikä sai hahmot pysähtymään. Alla oleva hahmo käänsi katseensa Nevilleen ja voitokkaampi pinkaisi karkuun kaikkoontuen heti, kun oli varma, ettei kukaan ollut kyllin lähellä tarttuakseen tämän matkaan. Maassa makaava hahmo kampesi itsensä seisomaan.
"Neville?" Hiekkapölyn peitossa oleva hahmo kysyi.
"Se olet sinä, Harry. Tunnistin äänesi ja minulla on leiri ihan tässä vieressä ja -", Neville selitti osoittaen ystäväänsä taikasauvalla, jonka päässä kiilui nyt valo.
"Loistavaa, Neville. Tulit kreivin aikaan", Harry asteli Nevillen viereen ja taputti tätä olkapäälle. "Kiitos. Olin pahasti alakynnessä."
"Mutta se pääsi karkuun, eikö sinun pitäisi - ", Neville oli huolissaan siitä, että toisen hahmon pako oli hänen syytään.
"Se on mennyt jo. En saisi sitä enää kiinni. Sen sijaan, olisiko sinulla jotain juotavaa?" Harry kysyi puhdistaen mustaa aurorinkaapuaan hiekasta. Kaapu oli noin polvimittainen ja kiinnitetty rintakehän yli menevillä remmeillä, joita koristi hopeiset reunukset ja napit. Vasemmalla puolella rinnassa oli ministeriön M-symboli ja kauluksessa aurorinnatsat.
"Tottakai", Neville nyökkäsi ja ohjasi miehen leiriinsä.
Tarjottuaan Harrylle vesileilinsä ja jaettuaan eväänsä Neville oli sytyttänyt lyhdyn ja kiinnittyänyt sen akaasian oksiin valaisemaan ympäristöä.
"Kerrohan, mitä teet täällä, Neville?" Harry kysyi työnnettyään suuhunsa kuivatun omenaviipaleen.
"Olen vuotuisella tutkimusmatkallani. Kasveja", Neville sanoi heilauttaen muistikirjaansa.
"Aivan", Harry nyökkäsi ja otti huikan leilistä.
"Olen löytänyt muutaman erittäin harvinaisen yksilön, kuten sokeanlehtipuun ja energiarikkaan valkorasvamarjan, mutta mitä en uskonut löytäväni Afrikan savanneilta, olet sinä. Mistä oikein on kyse?" Neville kohotti kulmiaan. Hän oli tavannut Harryn viimeksi yli vuosi sitten, kun mies oli tullut käymään Tylypahkassa. Taikamaailman sankari oli käynyt sijaistamassa pimeyden voimilta suojautumisen tunneilla ja se oli opiskelijoille harvinaista herkkua. Harry oli hyvin kiireinen. Se aika, mikä ei mennyt aurorin kaavussa meni valokeilassa. Lehdet eivät jättäneet häntä rauhaan, vaikka sodasta oli aikaa jo vuosikymmen.
"Joku havittelee Cullinan-timantin osia", Harry sanoi ääni madaltuen.
"Tarkoitat - kaikkia sataaviittä osaa, joihin lukeutuvat Englannin kruununjalokivet?" Neville äimistyi.
"Kyllä, joku tahtoo koota Afrikan tähden", Harry pälyili ympärilleen.
"Mutta miksi?"
"Kerrotaan, että Cullinan pilkottiin osiin vuonna 1907 sen mahdin takia. Jästit tietysti rakastivat jalokiviä ja jokainen aatelinen tahtoi kantaa palaa Afrikan tähdestä, mutta todellinen syy oli se, että timantissa uskottiin olevan valtavia maagisia voimia. Niin valtavia, ettei niitä olisi kukaan kyennyt hallitsemaan."
"Entä palat, eikö niissä sitten ole voimia? Tarkoitan, suurin osa kokoelmasta on yhä Englannin valtaistuimen hallinnassa, valtikassa, kruunussa - ", Nevillen silmistä paistoi innostus. Hän pystyi aistimaan seikkailun. Hän itse ei ollut ehkä niin seikkailunhaluinen, mutta rakasti tarinoita. Oikeiden ihmisten oikeita seikkailuja.
"Pilkkominen teki tehtävänsä, magia on tiessään. Eikä ole varmaa, palaako jalokiven voimat uudelleen koottaessa, mutta niin kauan kuin joku uskoo siihen, niin kauan jalokivet ovat vaarassa. Uskon, että kruununjalokivet ovat jo vaihdettu väärennettyihin. Se on taitavalle velholle yhtä helppoa kuin tikkarin varastaminen lapselta", Harry selvensi. Neville sulatteli hetken saamiaan tietoja.
"Ja se velho, jonka kanssa kamppailit?" Neville muisti.
"Hän on yksi etsijöistä. Joku on palkannut heitä ympäri maailmaa. Kaikkien Cullinanin osien sijaintia ei tiedetä tarkkaan. Englannin kivet olivat helpoimmasta päästä", Harry siristi silmiään. "Olemme seuranneet tätä Ronin kanssa kolmisen viikkoa. Edellinen jäi kiinni Egyptissä - ei suostu puhumaan. Eräs epäilty liikkuu Sierra Leonessa."
"Kaikki Afrikassa?" Neville nappasi maassa kipittävän torakan ja heitti sen kauemmaksi teltasta. Harry nyökkäsi. "Entä missä Ron on nyt?" Neville kysyi muistaessaan, mitä Harry oli kamppaillessaan huudahtanut.
"En tiedä. Minun on parempi odottaa täällä aamuun. Jos hän ei ilmesty, minun täytyy lähteä etsimään häntä", Harry käänsi katseensa horisonttiin, minne aurinko oli kadonnut jo tunti sitten.
"Voit yöpyä teltassani, kunhan saan sen korjattua. Minulla on makuupussi", Neville ehdotti.
"Kiitos", Harry hymyili.
Harry heräsi läheltä kuuluvaan murinaan. Hetkessä hän ponnahti istumaan ja muisti olevansa keskellä Tansanian savanneja. Teltan vetoketju avautui ja Neville kurkisti sisään.
"Ihan rauhassa, Harry. Tuossa vähän matkan päässä on naarasleijona, joka vaanii yksinäistä gasellia. Sen ei pitäisi kuulla meitä", Neville naurahti.
"Ei pitäisi?" Harry toisti huvittuneena ja mietti milloin Nevillestä oli tullut noin rauhallinen. Varovasti Harry tunki itsensä ulos teltasta ja otti vastaan aamuauringon paisteen. Neville oli nähtävästi jo peseytynyt ja vaihtanut vaatteensa. Miehellä oli yllään valkoinen puuvillapaita ja beiget reisitaskuhousut. Päänsä ympärille hän oli kietonut jonkinlaisen vaalean liinan turbaanimaisesti. Harry noukki viittansa, jota oli käyttänyt peittonaan ja ravisteli sitä hiukan.
"Tarvitseeko sinun peseytyä?" Neville kysyi pakatessaan rinkkaansa.
"Ei. Lähden tästä kuitenkin suoraan Englantiin, jossa pääsen ihan suihkuun", Harry nyökkäsi kuitenkin kiitokseksi. Neville nyökkäsi hänelle takaisin. He purkivat leirin yhdessä ja Harry täytti Nevillen vesileilin käden käänteessä. Heti leijonan kadottua näköpiiristä, Neville poisti suojaloitusnsa. Sillä aikaa Harry kampasi hiuksensa ja vilkaisi rannekelloaan, joka kertoi auringon nousseen vain puoli tuntia sitten.
"Noin, nyt se on juuri niin kuin tullessanikin", Neville katsoi ympärilleen ja piti selvästi tärkeänä sitä, ettei hänestä jäänyt merkkiäkään luontoon, jota hän oli lainannut yösijanaan. Ja lainaamisesta puheen ollen.
"Kiitos, että sain nukkua teltassasi", Harry tokaisi.
"Eipä mitään. Oli ihan kiva saada seuraa", Neville hymyili. Harry pisti merkille, että miehelle oli kasvanut aikamoinen parransänki.
"Joten - ", Harry katsahti ympärilleen tarkistaakseen, ettei ympärillä ollut ylimääräisiä silmäpareja, " - on aika lähteä."
"Samoin. Kerro Ronille terveisiä, kun löydät hänet", Neville heitti rinkan selkäänsä.
"Kun löydän hänet, kyllä", Harry sanoi. Hänestä oli outoa hyvästellä ystäväänsä keskellä ei-mitään. Koko tapaaminen oli yllättänyt hänet täysin. Kuten yllätti sekin, mitä tapahtui seuraavaksi.
Kaksikon saartoivat kymmenet poksahdukset. Harry oli nostanut sauvansa esiin sekunnin murto-osassa, muttei nähnyt ketä tähdätä, sillä hiekkapöly oli noussut muuriksi. Sitten alkoi välähdellä. Kaksi ensimmäistä tainnutustaikaa menivät heidän ohitseen, mutta kolmas osui Nevilleä kylkeen.
"Neville!" Harry parkaisi ja teki virheen hyökätessään ystävänsä maahan kaatuneen kehon ylle suojaksi. Seuraava tainnutustaika osui Harryä selkään ja kaikki pimeni.
Neville heräsi kuivan hengityksen rahistessa hänen keuhkoissaan. Kuiva ilma raapi hengitysteitä ja sai miehen yskimään.
"Neville?" Harryn ääni kuului aivan miehen takaa. Hetken tunnusteltuaan Neville ymmärsi, että heidät oli sidottu yhteen.
"Harry", Neville vastasi vaivalloisesti. "Missä me olemme?" Tila oli avara ja pölyinen. Kaikkialla oli punertavaa kalliota. Ensisilmäyksellä paikka vaikutti jonkinlaiselta luolalta.
"Luulen, että olemme jonkinlaisessa kaivoksessa", Harry tokaisi.
"Mitä tapahtui?" Neville ähkäisi yrittäessään liikahtaa parempaan asentoon. Hänen kylkeään vihloi.
"Meidät saarrettiin. Se karannut etsijä haki kai apuvoimia. Olen pahoillani, että sekoitin sinut tähän", Harryn ääni oli vilpitön. Neville ajatteli aikaa, jolloin hän oli innosta puhkuen lähtenyt Afrikkaan ja sitä iloa, kun hän oli löytänyt harvinaisia lajeja. Hän oli melkein kiljaissut ääneen. Sitten savannit. Rauhallinen ilta Tansanian tasangoilla oli muuttunut hetkessä. Neville rutisti kulmiaan.
"Neville?" Harry kysyi epäröiden.
"Ei se mitään, Harry. Tärkeintä on nyt miettiä, miten pääsemme pois täältä", Neville käänsi ajatuksensa ajan tasalle.
Kävi ilmi, että heidän taikasauvansa oltiin viety, kuten kaikki muukin omaisuus, jopa Harryn rannekello. Sidokset eivät olleet pelkkää paksua köyttä, vaan ne olivat taioin vahvistetut. Aika kului ja miehet olivat neuvottomia. Jossain vaiheessa Neville nukahti uudelleen. Hän heräsi hätkähtäen ja muisti taas missä oli. Harry yritti sitkeästi pysyä hereillä, mutta lopulta Neville tunsi tämän painon varautuvan itseään vasten.
Heillä ei ollut minkäänlaista hajua ajan liikkeistä, mutta tietyssä vaiheessa jano alkoi olla sietämätön. Neville tunsi olonsa erittäin huteraksi eikä ollut enää varma mitkä asiat olivat hänen päänsä sisäisiä ja mitkä olivat todellisuutta.
"Harry", Neville kuiskasi.
"Niin?" Harry maiskautti suutaan kuin saadakseen sen kostumaan jälleen.
"Puhu jotain, kerro perheestäsi", Neville pyysi. Hän toivoi, että toisen puhe pitäisi hänet järjissään.
"Hyvä on", Harry sanoi hiukan katkeruutta äänessään. "James on jo nyt vallaton keppostelija. Hän tulee Fred-enoonsa", mies naurahti. "Albus on vielä pieni, mutta on huomattavasti rauhallisempi kuin veljensä. Heissä on kyllä paljon toistensa näköä. Ja pieni tyttö syntyi tänä keväänä, aiomme kutsua häntä Lilyksi, äitini mukaan", Harry hymähti.
"Entä miten Ginny voi?" Neville kähähti.
"Hyvin. Hän voi hyvin", Harryn ääni muuttui, mikä sai Nevillen hiukan hämilleen. "Onko sinulla ketään?" Harry vaihtoi puheenaihetta.
"Ei. Tulen paremmin toimeen luonnon kuin ihmisten kanssa", Neville naurahti, mikä sai hänet yskimään.
"Ja minä töiden", Harry yhtyi ystävänsä nauruun. Sitten he molemmat olivat hetken hiljaa, kunnes Harry jatkoi. "Ginny tahtoisi päästä takaisin Henkipään Harpyijoihin, muttei voi lähteä, koska lapset ovat vielä liian pieniä."
"Entä mitä mieltä sinä olet siitä?" Neville kysyi, kun Harry kerran nosti aiheen takaisin pöydälle.
"Suoraan sanottuna minä en välitä. En ole viihtynyt kotona vuosikausiin. Tottakai rakastan lapsiani, mutta - ", Harry vaikeni. Neville tuotti pienen murahdusta muistuttavan äänen ja toivoi sen riittävän kertomaan myötätunnosta.
Yhtäkkiä Harry säpsähti.
"Kuulitko tuon?"
"Minkä?" Neville yritti pitää silmiään auki. Se oli käynyt vaivalloiseksi.
"Jonkinlainen kolahdus ja - shh", Harry sihahti ja he kuuntelivat hetken. "Askeleita, ne tulevat tännepäin."
"Ahaa, olettekin hereillä", tunnistamattomalla aksentilla puhuva miesääni kajahti käytävästä. "Olen pahoillani, että olette joutuneet odottamaan, herra Potter ja -", mies astui lähemmäksi, "- tätä toista minä en tunnistakaan", mies töytäisi Nevilleä sandaalin kärjellään.
"Mitä sinä tahdot meistä?" Harry ärähti. Hän oli saanut osan voimistaan takaisin. Neville uskoi sen johtuvan adrenaliinista, jonka voimalla mies itsekin piti silmiään auki.
"Ah, heti asiaan. Tottakai. Asia on niin, herra Potter, että minä kokoan Cullinanin majesteettisen voiman", valkoiseen kaapuun pukeutunut arabialaisverinen mies sanoi. "Mutta senhän te jo toki tiesittekin. Olettehan te hätyytelleet
etsijöitäni- kuten te niitä kutsutte - jo tovin, josta sitten sainkin paremman idean", mies hymyili pehmeästi taputtaen käsiään yhteen.
"Minä nähkääs yhytin etsijäni heidän etsijöidensä - eli teidän kimppuunne. Jos minä en löydä timantteja, timantit kyllä löytävät minut. Et arvaakaan kuinka arvokas sinun henkiriepusi on velhomarkkinoilla", mies naurahti. "Kaikkien seitsemän puuttuvan osan arvoinen. Sinuna olisin aika otettu", arabi kyykistyi heidän tasolleen ja Neville pystyi haistamaan miehestä tihkuvan mausteisen hajun, vaikkei nähnytkään taakseen.
Harry katsoi miestä tiukasti tummiin silmiin ja painoi mieleensä jokaisen piirteen. Arabimies laittoi kätensä valkoisen kaavun taskuun ja nosti esille kourallisen pieniä timantteja. Harry laski nopeasti niitä olevan seitsemän.
"Viimeisin saapui tänään ja nyt te olette etuoikeutettuja näkemään kuinka minä otan haltuuni maailman kaikkeuden suurimman voiman", mies nousi ja kääntyi. Vasta nyt Harry huomasi varjoissa olevan puisen laatikon, joka oli osittain peitetty kankailla. Arabimies kiskoi laatikon paremmin esille ja nosti sen kätköistä valtavan luonnontimantin. Harry ei käsittänyt, miten hiotut timantit olivat sulautuneet toisiinsa kuin eivät olisi koskaan eronnetkaan ennen kuin näki miehen asettavan yhden seitsemästä kiinni oikealle paikalleen. Kivi hohkasi valkoista valoa ja hiottu timantti näytti hetken elohopealta, kunnes se muotoutui alkuperäiseen olotilaansa ja kiinnittyi Cullinaniin.
"Eikö ole ihmeellistä?" Arabimiehen silmät hehkuivat ja Harry pelkäsi mitä tapahtuisi, kun viimeinenkin timantti olisi paikallaan. Siihen asti hänen täytyi vain odottaa hiljaa paikallaan. Mitään ei ollut tehtävissä. Tuolta mieheltä oli ostettu taikamaailman sankari, joka ei kyennyt pelastamaan ketään.
"Entäpä Harryn vapaus?" Neville ähkäisi, kun neljä timanttia oli sulanut kiinni Cullinaniin.
"Mitä?" Arabimies varmisti, että joku todella oli puhunut.
"Sanoit, että Harryn hengestä oli maksettu. Eikö olisi oikeudenmukaista päästää hänet menemään?" Neville puski sanoja suustaan kuin jokainen niistä olisi valtava kivi.
"Neville?" Harry kuiskasi yrittäen saada ystävänsä hiljenemään. Hän ei uskonut tämän auttavan heidän tilannettaan.
"Kaikki aikanaan", arabimies sanoi ja katsahti Nevilleen, joka ei nähnyt tapahtumien kulkua ollessaan selin timanttiin päin. "Olisit onnellinen, että saat olla sankarisi vierellä, kun hän saa todistaa maailmankaikkeuden suurinta mysteeriä. Tämä on kuin Pandoran lipas, mutta vielä parempaa", arabimies myhäili ja liitti jälleen yhden timantin kiinni Afrikan tähteen. Seuraava timantti oli toiseksi viimeinen. Se oli muita isompi ja sen sulamisessa kesti hetki pidempään. Harry seurasi tapahtumaa tiiviisti.
"Minä yritin", Neville tokaisi Harrylle hiljaa.
"Tiedän. Kiitos siitä", Harry vastasi.
"Nyt", arabimies sanoi ääni hekumoiden ja asetti juhlallisesti viimeisen timantin paikoilleen. Se suli edellisten tapaan kiinni timanttiin ja sitten koko valtava kivi alkoi hohtaa kirkkaammin kuin aiemmin. Se hohti puhtaan valkoisena ja sen hehku valaisi koko luolan, joka todella näytti olevan jonkinlainen kaivos. Harry ei saanut katsettaan irti timantista, ei sen jälkeen kun se alkoi hohtaa. Tuntui kuin se olisi vetänyt häntä puoleensa. Lumotut köydet pitivät hänet kuitenkin paikoillaan ja kiinni Nevillessä.
Valaistuksen aikana Neville näki luolan seinustalla hänen rinkkansa. Hänen mieleensä pulpahti ajatus, joka tuntui typerältä.
Tulejo taikasauva, mies yritti kuitenkin epätoivoisena ja hämmästyi, kun hänen taikasauvansa todella lensi rinkan takaa häntä kohti. Kädet yhä kiinni selkänsä takana Neville avasi suunsa ja toivoi saavansa sauvan kiinni. Kun puu kolahti vasten hänen hampaitaan, mies suuntasi sauvan kärjen selkänsä taakse. Hän ei nähnyt taakseen, sillä Harryn sotkuinen pää peitti hänen näkyvyytensä, joten hän oli täysin tietämätön siitä, katsoiko arabimies ja huomaisiko hän, jos Neville yrittäisi irroittaa köydet.
"Harry, saatan saada meidät irti", Neville kuiskasi hampaidensa ja taikasauvan välistä. "Mitä siellä tapahtuu?"
"Afrikan tähti hehkuu", Harry sanoi hyvin kummallisella äänellä.
"Mitä se mies tekee?" Neville yritti.
"Hehkuu", vastasi Harry. Neville rypisti kulmiaan. Hän tiesi, ettei kaikki ollut nyt oikein. Harry kuulosti hyvin erikoiselta.
"Onko kaikki hyvin, Harry?"
"Kaikki hehkuu", Harryn ääni ei muuttunut. Se oli monotoninen ja järjetön. Neville alkoi työskennellä köysien kanssa. Hän epäili, että timantin läsnäolo teki Harrylle jotain. Pian köydet irtosivat ja Neville keräsi kaikki voimansa kammetakseen itsensä Harryn eteen päästäkseen tarkastelemaan miehen vointia, sillä tämä ei selvästikään ollut siinä kunnossa, että voisi sanallistaa tuntojaan.
"Harry?" Neville pudisteli ystäväänsä, joka tuijotti suu auki eteensä näkemättä mitään. "Harry, kuuletko minua? Harry?" Neville katsoi tiukasti miestä silmiin nähdäkseen edes jonkin järjen rippeen niiden syvyyksissä, mutta kaikki mitä hän näki oli vihreiden silmien pinnasta peilautuvan valkoisen kajon, jonka seassa eteni varjo. Neville käännähti katsomaan taakseen ja ehti nähdä vain arabimiehen käden koskettavan valtavan kokoista timanttia, kunnes kaikkialle räjähti valkoinen tyhjyys.
Neville istui Pyhän Mungon edustalla olevalla penkillä. Hän oli pysähtynyt haukkaamaan happea ennen sisälle menoa. Sairaalan ilmasto ei ollut millään tavalla raikas ja se toi miehelle paljon muistoja hänen vanhemmistaan, joita hän ei edes kunnolla koskaan saanut tuntea.
"Äiti, katso miten hassut silmät tuolla miehellä on", pieni jästityttö osoitti Nevilleä lapasellaan, kunnes tämän äiti komensi lastaan. Neville hymyili toisella suupielellään. Huokaisten hän nousi ylös ja asteli rauhallisesti sisälle sairaalaan. Hän kulki tottuneesti reitin, joka nousi lukuisia portaita ja läpäisi kymmeniä käytäviä. Sitten hän avasi huoneen numero yksi oven ja tapasi tutun näyn. Tummahiuksinen mies makasi sairaalavuoteessa yllään vaaleasävyinen vuodeasu. Pöydällä oli keltaisia kukkia ja ikkunan takana oli jälleen alkanut sataa lunta. Potilas oli sikeässä unessa.
"Aina sinä vain nukut, Harry", Neville puhui hiljaa. "Hoitajat kertoivat, että olit vihdoin herännyt viime viikolla, muttet nähnyt mitään. Ja nyt sinä taas nukut", mies tuhahti. "Minä toin sinulle sokeanlehtipuun oksia, kävin hakemassa niitä Afrikasta. Niiden pitäisi parantaa näkösi", Neville istahti sängyn viereen ja vaihtoi keltaisten kukkien tilalle tuomansa oksat. Huoneessa kuului vain kellon tikitys ja Harryn tasainen hengitys.
"Cullinanin kaivoksen raivaustyöt on saatu loppuun. He kertovat, että kaksi alkuperäistä timanttia puuttuu", Neville naurahti. "En vieläkään käsitä, miten sain meidät ulos sieltä, Harry. Kaikki tapahtui niin äkkiä. Se valkoinen räjähdys, luola alkoi romahtaa ja minä nostin sinut ylös ja lopulta ulkona oli Ron, joka oli juuri tulossa apuun. Hän löysi sinut ennen kuin sinä hänet", nauru karkasi jälleen miehen kurkusta. "Mutta en vain käsitä -", sitten miehen ääni sortui. Hän oli pitkään hiljaa. "Tai ehkä minä käsitän."
Kului puoli tuntia. Neville vain katseli Harryn villiintynyttä tukkaa ja hoitamatonta partaa, jotka olivat puolen vuoden aikana kasvaneet vapaasti.
"Minä ehkä valehtelin, kun sanoin siellä luolassa, että tulen paremmin toimeen luonnon kuin ihmisten kanssa", Neville sanoi ääni hiljaisuudesta painoksissa.
Minä uskon, että tulisin sinun kanssasi toimeen vielä paremmin. Minulla on ikävä sinua, mies päätti lauseen mielessään. Käytävältä kuului askelia. Neville nousi ylös ja tarttui miehen käteen.
"Älä jätä minua, Harry", Neville kuiskasi ja tunsi toisen miehen käden puristavan omaansa. Se sai Nevillen hymyilemään. Ovi kävi ja Neville päästi irti miehen kädestä. Hän kääntyi nähdäkseen sisään astuvan Ginnyn lapsineen.
"Hei Neville, täällä taas", Ginny hymyili. He tapasivat usein näissä merkeissä. Neville tyytyi nyökkäämään. Hän asteli käytävään ja päästi perheen tervehtimään isäänsä. Hän kuuli huoneesta kantautuvan Jamesin äänen puhuvan äidilleen: "Miksi Neville-sedällä on niin oudot silmät?" Neville ei jäänyt kuuntelemaan vastausta. Hän hymyili itsekseen ja suuntasi hissiin, jonka sulkeutuvista ovista heijastui miehen valkeat silmät, jotka hohtivat kuin kaksi timanttia.