Marioxoxo: Mäkin epäilin jo yhdessä vaiheessa, että tämän jatkumisen suhteen näyttää aika huonolta, mutta päätin kuitenkin kokeilla saisiko tästä jotain jouluhömppää aikaan kuten aikoinaan oli tarkoitus. Parituksena tämä on musta aina ollut mukava, mikä varmaan vaikutti jatkamispäätökseen. Kiva kuulla, jos teksti on tuntunut söpöltä, koska tosiaan tarkoituksena oli jonkinlainen fluffyhölöpölö alunperinkin, eli tarkoitus ilmeisesti saavutettu sitten. <3
räiskeperäinen sisulisko: Heh, hauska huomata että ikärajan madaltuminen jotakuta ilahdutti.
Itse en oikein ilahtunut siitä muutoksesta koska olen enemmän kotonani korkeampien ratingien parissa, mutta minkäs teet kun visio vaihtui tauon aikana. Matalan ratingin jatkis on minulta kuitenkin niin hirveän harvinainen ilmestys, etten oikein osaa itse suhtautua tähän kummajaiseen... o_O Hermione on tässä ehkä vähän hömppäinen, mutta tuskin hänkään ihan immuuni ihastuksille on, ja no, tämän ficin oli tarkoituskin olla ei-niin-hirveän-vakava.
Otaku: Musta nämä kyllä hassulla tavalla sopivat yhteen, mutta ei tämä mikään helpoin paritus ole kirjoittaa, kun luonne-eroja on noin paljon kuitenkin. Samaa mieltä siitä, että Hermione on inhimillinen ihastuneena, vähän taittaa sitä ylifiksuutta. <3
Kiitoksia teille kaikille kommenteista. <3 Seuraava luku tulee tässä.
5. Treffit TylyahossaViimeisenä viikonloppuna ennen joululomaa oppilaat saivat halutessaan käydä Tylyahossa, eikä Hermione ollut koskaan hermoillut siellä käymisestä niin paljon.
Ihan kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi, että hän oli menossa Lunan kanssa tietämättä lainkaan, millaiseksi iltapäivä muodostuisi ja pysyisivätkö heidän välinsä täysin kaverillisina. Sen lisäksi Harry ja Ron piinasivat häntä tulemaan mukaansa ja kyselivät jatkuvasti selityksiä hänen kieltäytyessään. Parvati ja Lavender puolestaan kiusoittelivat häntä treffeistä ja antoivat hyvää tarkoittavia, mutta todella hermostuttavia neuvoja.
”Tiedät kyllä, milloin on oikea hetki suudella häntä”, Lavender väitti samalla, kun yritti valita itselleen hametta ja valitti lihoneensa kilon.
Hermione pyöritti silmiään mutta pidättäytyi sanomasta, että kasvaminen ja naisellistuminen oli heidän ikäisilleen vielä täysin normaalia. Ja että hän muka
tietäisi? Mistä hemmetistä hän sen muka tietäisi? Hän ei edes ollut vakavissaan ajatellut mitään niinkään pitkälle menevää kuin suutelemista. Kädestä pitämistä ehkä... jos kävisi hyvä onni ja jos vaikuttaisi siltä, että Luna saattaisi pitää hänestä.
”Sinähän sen tiedät, Lav”, Parvati huomautti. ”Sinulla onkin niin paljon kokemusta siitä asiasta.”
”Ei ole sinullakaan!” Lavender sanoi.
”Ei niin. Siksi en teeskentele, että tietäisin.”
Hermione penkoi matka-arkkuaan yrittäen olla mahdollisimman hiljaa ja huomaamaton, koska ei halunnut joutua ristituleen, mikäli aiheesta kehkeytyisi kiista. Sellaista tapahtui välillä kaikille ystävyksille, ja Lavenderin ja Parvatin lyhyet välirikot muuttivat tyttöjen makuukamarin aina todella hyytäväksi. Niinä hetkinä Hermione oli kiitollinen siitä, että hänen parhaat ystävänsä olivat poikia ja että he saattoivat halutessaan vältellä toisiaan ja murjottaa kaikessa rauhassa. Auttoi paljon, ettei joutunut nukkumaan samassa huoneessa sen henkilön kanssa, jolle sattui olemaan vihainen.
Lavender puuskahti. Niin kutsuttu lihominen oli ilmeisesti tehnyt hänestä ärtyisän. ”Se kuulosti niin hyvältä”, hän valitti. ”Todella monessa romanttisessa kirjassakin väitetään niin. Pakkohan sen on olla totta!”
Parvati hihitti, mikä sai Hermionen rentouttamaan kiristyneet hartiansa. Tänään ei näköjään olisi päivä, jona kiisteltiin.
”Kieltämättä se
kuulosti hyvältä”, Parvati sanoi. ”Ja todella romanttiselta. Hei, Hermione... jos se sattuu pitämään paikkansa, niin kerro meille?”
”Niin, kerro”, Lavender säesti.
”Älkää innostuko turhaan. Minä en edes tiedä, ovatko nämä treffit”, Hermione sanoi puoliksi arkkunsa sisältä. ”Voi olla, että menemme vain kavereina.” Lunaa oli sillä tavalla vaikea tulkita, mutta ainakin Hermione pääsisi viettämään aikaa tämän kanssa ja saisi ehkä jotain selville. ”On ihan liian aikaista edes kuvitella suutelemista.”
”Sitä ei ole ikinä liian aikaista kuvitella”, Lavender sanoi.
”Olet varmasti kuvitellut jo monta kertaa, etkö?” Parvati sanoi.
Hermione kuoletti kysymyksen sukeltamalla entistäkin syvemmälle tavaroidensa sekaan ja onnistui vihdoin tavoittamaan etsimänsä pullon aivan arkun perimmäisestä nurkasta.
Iisisiliän hiusliemi tehosi jopa hänen pörrökiharoihinsa, mutta hän vaivautui käyttämään sitä vain erikoistilanteissa. Tämä vaikutti hyvältä päivältä olla tavallista sievempi.
”Hoo!” Parvati hihkaisi nähdessään pullon. ”Aika paljon panostusta tapahtumaan, joka ei ehkä olekaan treffit!”
”Ainahan sitä saa toivoa...” Hermione mutisi.
Toiset tytöt katsoivat häntä hymyillen lähes maanisesti. ”No mitä?” hän kivahti.
”Ei mitään”, Parvati sanoi.
”Olemme vain kuolemassa uteliaisuudesta, ei sen kummempaa”, Lavender sanoi.
”Joten jos jotain oikeasti tapahtuu –”
”– odotamme että kerrot meille illalla!”
Hermione ei yhtäkkiä tiennyt, toivoiko potentiaalisten treffiensä sittenkään sujuvan niin hyvin, että jotain tapahtuisi. Lavender ja Parvati aivan varmasti haistaisivat pienenkin romanttisen vireen, ja sitten mikään ei pelastaisi häntä kuulustelulta näiden kynsissä.
*
”Vau, sinähän olet tänään nätti, Hermione!” Ron äännähti heti, kun Hermione oli laskeutunut makuusalista oleskeluhuoneeseen.
Hermione tukahdutti pisteliään vastauksen ja tyytyi vain hymyilemään Ronille. Oli vaivaannuttavaa saada kohteliaisuuksia väärältä henkilöltä, ja jostakin absurdista syystä moni vaikutti kuvittelevan, että hän alkaisi joskus seurustella Ronin kanssa. Tällaisina hetkinä hän pelkäsi, että myös Ron oli siinä uskossa. Hänen tarvitsisi pian paljastaa ystävilleen olevansa kiinnostunut vain tytöistä, mutta heidän reaktionsa hirvittivät häntä.
Joka tapauksessa vaikutti siltä, että hänen pukeutumisensa oli mennyt nappiin, sillä Ron ei kovinkaan usein huomannut mitään erityistä eikä varsinkaan yltynyt laukomaan kohteliaisuuksia. Hermione oli itsekin ollut peilikuvaansa tyytyväinen löydettyään erityisen sievän pitsineuloksisen villajakun, joka tuntui päällä unenkeveältä. Jokin siinä toi hänen mieleensä Lunan. Ja
Iisisiliän hiusliemi oli ihanaa – joskin se teki hänet entistäkin kateellisemmaksi kaikille, joiden hiukset olivat luonnostaan suorat ja helposti käsiteltävät. Sellaiset kuin Parvatilla.
”Mitä sinä oikein aiot tehdä Tylyahossa?” Harry kysyi. ”Oletko varma siitä, ettet halua tulla meidän kanssamme?”
”Notkumaan jossain huispausvarustekaupassa tai pilailupuodissa? Ei kiitos, tällä kertaa”, Hermione sanoi.
Harry ja Ron vilkaisivat kummissaan toisiinsa. Hermione yleensä viihtyi mainiosti huispausvarustekaupoissa ja pilailupuodeissa, vaikkei ostanutkaan mitään. Ne olivat silti paikkoja, jotka kiinnostivat hänen ystäviään, ja vastavuoroisesti Harry ja Ron välillä sietivät kirjakauppoja ja harvinaisen armollisina hetkinä jopa museoita. Se oli ystävyyttä.
”Minulla on tänään muuta tekemistä”, Hermione sanoi ystävällisempään sävyyn. Hän ei ollut pojille vihainen ja halusi sen kuuluvan. ”Ehkä ensi kerralla.”
Harry ja Ron näyttivät entistäkin pöllämystyneemmiltä. Lopulta Harry sai jonkinlaisen oivalluksen ja virnisti. ”Ei kai sinulla satu olemaan
treffejä?”
Ron sai hillittömän yskänpuuskan ilmeisesti silkasta tyrmistyksestä.
”Ei!” Hermione sanoi. ”Olen vain sopinut, että menen tänään Lunan kanssa. Selvä?”
”Lunan?” Ron melkein tukehtui.
”Luna on ihan kiva”, Harry huomautti.
”Mutta outo.”
”Joo, mutta okei.”
Ron pyöritti silmiään Harrylle ja kääntyi sitten Hermionen puoleen. ”No, pidä hauskaa sitten.”
”Minä pidän.” Hermione heilautti pojille kättään ja riensi näiden edellä aulaan. Hän oli aikonut kulkea sinne saakka yhtä matkaa ystäviensä kanssa, mutta yhtäkkiä hän halusikin olla hetken yksin. Sen aikaa, että laskeutuisi rohkelikkotornista linnan etuovelle, missä tapaisi Lunan.
Ainakin hänen ystävänsä jollain tavalla hyväksyivät Lunan kummallisuuksineen kaikkineen, ja ministeriössä tapahtunut oli tehnyt heistä tavallaan samaa joukkoa. Mutta Hermione epäili sen koskevan pelkkää kaveruutta. Hän aavisti, ettei olisi helppo kertoa heille, että hän sattui elättelemään Lunasta romanttisia ajatuksia.
”Varo askeliasi, tyttö hyvä”, sanoi muodikasta sulkahattuista noitaa esittävä muotokuva.
Hermione pysähtyi juuri ennen kuin oli astumassa kompaportaalle, kiitti taulua ja hyppäsi portaan yli. Loppumatkan hän kiinnitti askeliinsa hiukan enemmän huomiota.
Linnan eteisaula oli suosittu paikka odottaa toiseen tupaan kuuluvaa seuralaista, ja siellä notkuikin kymmenkunta oppilasta katsellen portaikkoja toiveikkaina. Vähän matkan päässä Voro tomutti muotokuvia ja vilkuili oppilaita vähän väliä odottaen tilaisuutta vähentää pisteitä.
Hermionen katse hakeutui heti yksinäiseen hahmoon, joka katseli kaukaisuuteen. Luna ei näyttänyt lainkaan kärsimättömältä eikä edes siltä kuin odottaisi jotain, oli kuin hän olisi vain harhaillut paikalle omista syistään ja saattaisi tyynesti seistä aloillaan jokusen tunnin miettien omia ajatuksiaan.
Hermione lähestyi Lunaa hermostuneena ja melkein hätkähti yllätyksestä, kun Luna yhtäkkiä käänsi päänsä ja katsoi suoraan häneen. Hän ei ymmärtänyt, miten Luna oli voinut erottaa hänen askeleensa aulan muiden äänien joukosta, eikä tämä ollut ensimmäinen kerta kun hän pohti, ettei Luna ollut ihan... no, normaali. Joskus tämä todella tuntui näkevän ja kuulevan enemmän kuin muut ihmiset.
”Hei”, Hermione sanoi. Lunan näkeminen sai hänet hymyilemään väkisin, mutta samalla hymy tuntui hiukan oudolta ja tukalalta. Hänestä tuntui muutenkin oudolta ja tukalalta. Olivatko he kavereita, vaiko jotain muuta?
”Hei”, Luna vastasi eikä näyttänyt lainkaan vaivautuneelta. Hermione huomasi, ettei hän pitänyt retiisikorvakorujaan vaan tähdenmuotoisia, jotka olivat söpöllä tavalla hiukan lapselliset mutta eivät naurettavat.
”Menemmekö me sitten?” Luna kysyi.
Hermione käsitti tuijottaneensa – ei sentään suu auki, mistä hän oli kiitollinen – ja nyökkäsi mykkänä.
Oli helpotus astua raittiiseen ilmaan ja päästä pois uteliaiden katseiden ulottuvilta. Pieni pakkanen jatkui edelleen ja keltainen nurmikko näytti sokerihuurretulta. Hermione toivoi, että jouluksi sataisi lunta.
”Aiotko muuten jäädä jouluksi Tylypahkaan?” hän kysyi. Kysymys saattoi olla hiukan odottamaton tässä kohtaa, mutta toisaalta Luna ei useinkaan näyttänyt piittaavan siitä, miten keskustelut normaalisti etenivät.
”Kyllä”, Luna sanoi. ”Isä lähtee etsimään hohtohankiaisia, joten kotona ei kuitenkaan olisi ketään.”
”Hohtohankiaisia?” Hermione pidätteli huokausta parhaansa mukaan. Ilmeisesti tällaisia aiheita ei vain voinut välttää Lunan kanssa.
”Ne ovat kauniita”, Luna sanoi ja vaipui hetkeksi omiin ajatuksiinsa.
He kulkivat hiljaisina koulun portista. Hermione työnsi hohtohankiaiset mielestään ja riemuitsi siitä, että Luna olisi loman ajan Tylypahkassa. Kenties he voisivat viettää aikaa yhdessä, käydä tiluksilla kävelyllä tai lukea kirjastossa, ehkä jopa vierailla toistensa tuvissa. Ehkä hän uskaltaisi antaa Lunalle lahjan, mutta mikä ihme se lahja voisi olla?
Tieltä heidän takaansa kuului lähestyvää puheensorinaa. Hermione vilkaisi olkansa yli. Kaulaliinoista päätellen puolen tusinan kulkijan joukossa oli neljä rohkelikkoa ja kaksi korpinkynttä, ja äkkiä juttelun ylitse kajahti Lavenderin helposti tunnistettava nauru. Joukko käveli Hermionea ja Lunaa nopeammin, ja saavuttaisi heidät väistämättä.
Luna pysähtyi keskelle tietä, muttei kääntynyt katsomaan taakseen vaan sivulle, huurteiseen pensaikkoon. ”En voi näyttää sinulle hohtohankiaista, koska niitä esiintyy vain kun on paljon lunta, mutta taisin nähdä tipsin. Tule!” Hän tarttui Hermionen käteen ja harppoi kuivassa pakkasessa ratisevaan heinikkoon kiskoen Hermionea perässään.
Hermione tunsi Lunan käden lämmön heidän lapastensa läpi eikä sillä ollut väliä, että hän tunsi olevansa naurettava poukkoillessaan tällä tavalla pensaikkoon aivan heidän tupatoveriensa edessä. Vähän matkan päässä Luna kumartui tarkkailemaan hentoja oksia, jotka näyttivät pikkuisilla timanteilla päällystetyiltä.
”Mitä me oikein etsimme?” hän kysyi hiljaa, jottei rikkoisi tunnelmaa.
Luna hymyili. ”Emme mitään, tipsejä ei ole oikeasti olemassa.”
Hermionen suu loksahti auki. ”Miksi – ?”
Iloisen oppilasjoukon äänet olivat nyt paljon lähempänä ja he kuulivat askelten rouskahtelun jäisellä tiellä. Luna nyökkäsi siihen suuntaan. ”En halua kävellä loppumatkaa heidän kanssaan. Viime aikoina on tuntunut siltä kuin Padma seuraisi kaikkea, mitä teen.”
Hermionella oli aavistus, että Parvati oli kertonut siskolleen hänen ihastuksestaan. Sen oli ollut tarkoitus olla salaisuus! Hän ravistelisi Parvatia myöhemmin... mutta nyt tärkeintä oli se, että Luna ilmeisesti halusi viettää päivän
hänen kanssaan, kuten he olivat sopineet. Eikä ollut niin pöhkö kuin usein vaikutti olevan.
Ohi kulkevat oppilaat katselivat hämmentyneinä pensaikossa kyyristelevää kaksikkoa ja pari heistä heilautti käsiään tervehdykseksi, mutta menivät joka tapauksessa ohi ja jatkoivat hyväntuulista puheluaan.
Hermione katseli auringonvalossa kimmeltäviä huurteisia oksia, jotka näyttivät tavallistakin kauniimmilta, ja muisti vieläkin miltä Lunan käsi oli tuntunut hänen kädessään. Hän hymyili lähes liian leveästi heidän palatessaan tielle ja jatkaessaan matkaansa Tylyahoon.
*
Lavender oli Parvatin ja Padman kanssa yrittänyt seurata Hermionea ja Lunaa ympäri Tylyahoa nähdäkseen mitä tapahtuisi, mutta se oli osoittautunut mahdottomaksi. Lunalla vaikutti olevan ainakin kahdeksan aistia. Hermione puolestaan taisi Harryn ja Ronin ystävänä olla tottunut pysyttelemään näkymättömissä ja välttämään seuraajia, jos niin halusi.
Lopulta he olivat hukanneet pariskunnan kylän laitamilla olevan puodin kohdalla. He olivat varmasti nähneet Lunan vetävän Hermionen sisään, mutta kun he olivat kurkistaneet, sisällä ei ollut ketään.
He olivat joutuneet myöntämään tappionsa ja vetäytyneet Kolmeen luudanvarteen juomaan jotain lämmintä sekä punomaan suunnitelmia.
”En ymmärrä, mihin he hävisivät”, Parvati valitti.
”En minäkään.” Lavender kietoi palelevat sormensa mukinsa ympärille ja nautti hienoisesta pistelystä niiden alkaessa lämmetä. ”Mutta Hermionella tuntuu olevan jonkinlainen katoamiskyky, muuten hän olisi jäänyt Harryn ja Ronin kanssa kiinni kaikenlaisesta vielä useammin.”
”Eikä Rohkelikko ikinä voittaisi tupamestaruutta kaikkien niiden menetettyjen pisteiden takia”, Parvati sanoi.
Padma hämmenteli kuumaa mehuaan mietteliäältä näyttäen. ”Lunaa on välillä aivan mahdotonta seurata, melkein kuin hän pystyisi katoamaan tuuleen.”
”Mutta se on mahdotonta. Heidän oli pakko mennä
jonnekin”, Lavender sanoi.
”Meidän ei kai auta kuin kaivaa yksityiskohdat Hermionesta illalla”, Parvati huokasi.
”Niin kai sitten... mitä jos he eivät ole saaneet aikaan yhtään mitään?”
”Ainakin aiemmin he olivat sentään käsi kädessä”, Padma huomautti.
Lavender hymyili kuvitellessaan, miltä mahtoi tuntua pidellä rakastettuaan kädestä. Se varmaankin lämmitti enemmän kuin kuuma muki... eri tavalla, sydämessä asti. Hän aikoi kokea sen vielä joskus.
Ehkä Hermionen saattaminen yhteen Lunan kanssa olikin jonkinlaista harjoittelua, jonka jälkeen hän tietäisi, miten romanttisissa asioissa edettiin? Vaikka Lunan perusteella ei kai voinut tehdä mitään yleispäteviä johtopäätöksiä, tämä oli niin kummallinen ja lisäksi tyttö.
Ehkä tämä oli ihan pelkkää viihdykettä.
”Luuletteko, että Luna pitää Hermionesta?” hän kysyi sisaruksilta.
Parvati kohautti harteitaan.
”Hänestä on tosi vaikea ottaa selvää”, Padma sanoi. ”Mutta se on mahdollista, kun ottaa huomioon sen, että he tulivat tänne kahdestaan. Ja hän varmisti, että he tosiaan ovat kahdestaan.”
”Hmm”, Lavender sanoi.
”Sinulla on juonikas ilme”, Parvati huomautti.
Vaikka Kolmessa luudanvarressa oli sen verran puheensorinaa, että viereiseen pöytään kuulemiseen olisi vaadittu taikatemppuja, Lavender viittasi toiset kumartumaan hiukan lähemmäs ja madalsi ääntään selittäessään mitä oli tullut ajatelleeksi.
*
Hermione oli ennättänyt elämänsä aikana vierailla jo lukuisissa taikapuodeissa, mutta ei vielä yhdessäkään yhtä oudossa kuin tämä. Hän oli kuvitellut kolunneensa Tylyahon kokonaan läpi Harryn ja Ronin kanssa, mutta tämä pikkupuoti oli jäänyt heiltä aivan huomaamatta, eikä hän ollut nähnyt sitä ennen kuin Luna oli opastanut hänet sisään.
Puodin sisäpuoli oli vielä kummallisempi kuin huomaamattomaksi jäävä ulkopuoli. Sisälle oli ilmeisesti langetettu jonkinlainen tilaa vääristävä jekkuherja, jonka läpi astuminen sai Hermionen tuntemaan kuin hän olisi hetkeksi menettänyt aivan kaiken käsityksensä suunnista – myös sen, mikä oli ylös ja mikä alas. Kuin painovoimakin olisi pettänyt hetkeksi.
Hän oli hiukan tolaltaan, kun pääsi vihdoin herjan lävitse ja sai suuntavaistonsa takaisin. Hänen polvensa pettivät ja hän lyyhistyi valkoviolettiraidalliselle käsinkudotulle matolle.
Luna riisui lapasensa ja työnsi ne viittansa taskuun ennen kuin ojensi Hermionelle käden auttaakseen hänet pystyyn. Tilaloitsu ei näyttänyt ravistelleen Lunaa lainkaan, kuin tämä törmäisi sellaisiin kummallisuuksiin joka päivä ennen aamiaista.
Hermione otti myös lapasensa pois ihan vain saadakseen tarttua Lunan paljaaseen käteen. Se oli viileä ja vähän pienempi kuin hänen omansa. Herkkä. Siro. Hän pakotti itsensä päästämään siitä irti päästyään taas jaloilleen.
Kun Hermione vihdoin katsoi kunnolla ympärilleen, häntä melkein alkoi pyörryttää. He olivat huoneessa, joka oli niin suuri ettei se mitenkään voinut mahtua siihen pikku taloon, johon he olivat astuneet. Seinät olivat täynnä hyllyjä, ja jokainen hylly oli täynnä esineitä, joissa kaikissa oli jotain outoa. Oli pieniä veitsiä, jotka oli valmistettu niin pehmeästä materiaalista, ettei niitä mitenkään voisi käyttää veitsinä. Oli koruja, jotka olivat liian pieniä rannerenkaiksi ja liian suuria sormuksiksi. Pienistä kukkasista kootut korkokengät, lasinen käsilaukku, ja lukuisia vastaavanlaisia kummallisuuksia.
”Mitä pidät?” Luna kysyi. ”Tämä on lempikauppani.”
Hermione tutkaili uteliaana kämmenen kokoista jalokiveä, joka oli asetettu lasivitriiniin. Kun hän nojautui lähemmäs, kivi leimahti kirkkaasta syvänvioletiksi, ja hän perääntyi häkeltyneenä.
”Se on tunnekristalli. Pidätkö siitä?” kysyi vanhan naisen ääni.
Hermione pyörähti ympäri nähdäkseen puhujan. Tila oli näyttänyt tyhjältä ja oli niin siisti, ettei mihinkään jäänyt piilopaikkoja. Siitä huolimatta valtavaan vihreään hartiahuiviin kietoutunut noita oli yhtäkkiä ilmestynyt erään hyllyn eteen. Kuin olisi juuri tullut esiin näkymättömyysviitan alta, tai ilmiintynyt ilman kuuluvaa poksahdusta.
”Ö-öh...” Hermione sanoi. Hän kirosi mielessään sitä, että oli yhtäkkiä taantunut verbaalisuudessa Harryn tasolle. Tekikö seura lopulta kaltaisekseen?
Noita käänsi terävän katseensa Lunaan ja äkkiä hänen kurttuinen suunsa vetäytyi hymyyn. ”Tervetuloa taas, kultaseni. Onko tässä ystäväsi?”
Hermione pidätti hengitystään odottaessaan Lunan vastausta. Oliko hän Lunalle ’ystävä’, vaiko kenties jotain muuta, jotain enemmän tai vähemmän?
”Ei oikeastaan”, Luna sanoi eikä täsmentänyt.
Tuntui kuin Hermionea olisi isketty vahvalla potkuherjalla suoraan vatsaan. Tunnekristalli häilähti hetken verran sairaalloisen kellertävänä sävyssä, joka toi mieleen paleltuneen ihon.
”Ah, tuo sattui”, noita huokasi.
”Käymme samaa koulua”, Luna sanoi kuin ei olisi huomannut koko välikohtausta. Hän kääntyi Hermionen puoleen ja osoitti vanhaa noitaa. ”Hän on matami Ilmikieli. Hän omistaa tämän puodin.”
Hermione niiasi ja mutisi, että oli hauska tavata.
”Ja miten voin auttaa teitä?” Ilmikieli kysyi. ”Etsittekö jotakin tietynlaista? Oletteko ehkä joululahjaostoksilla?”
Luna nyökkäsi.
”Kenelle lahja tulee? Perheenjäsenelle, ystävälle, rakkaalle...?”
Hermione kuvitteli, että matami vilkaisi häntä syrjäsilmällä viimeisen sanan kohdalla.
”Itselleni”, Luna sanoi. ”Katselen hiukan ympärilleni, en vielä tiedä mitä haluaisin.”
Hermione ryhtyi kiertelemään hyllyjä Lunan kanssa, koska ei tiennyt mitä muutakaan olisi tehnyt. Ilmikieli seurasi tilan toiselta laidalta, antoi heille rauhan katsella ja keskustella mielensä mukaan, mutta oli valmis auttamaan jos he tahtoisivat kysyä jotain.
Luna pysähtyi tutkimaan pieniä lintuja, jotka näyttivät taitavasti lasista puhalletuilta koriste-esineiltä, mutta taikamaailmassa olivat luultavasti jotakin muuta.
”Suloisia”, Hermione sanoi. ”Mitä ne ovat?”
”Lamppuja. Ne leijuvat ilmassa ja lumous saa ne hohtamaan aina, kun yöllä kaipaa valoa.”
”Ne ovat hienoja. Jästeilläkin on yövaloja, mutta ne ovat huomattavasti ankeampia.”
”Minulla oli tällainen, kun olin lapsi. Mutta aikaa myöten lumous kului pois. Luulen, että voisin haluta uuden.”
Luna poimi käteensä erään linnuista, sellaisen jonka siivet oli levitetty kuin se liitäisi parhaillaan taivaan sinessä. Se näytti hyvin kauniilta ja hauraalta kämmenellä levätessään, ja jostain syystä liikutti Hermionea niin, että kurkku tuntui turvonneelta. Hänen oli pakko sanoa jotakin, keventää tunnelmaa. ”Lahjan ostaminen itselleen onkin kätevää, saa varmasti sitä mitä toivoo.”
”Sekin on totta”, Luna sanoi. ”Mutta teen sitä etupäässä siksi, ettei kukaan muu kuin isä ikinä anna minulle lahjoja.”
Hermione toivoi, että olisi pitänyt suunsa kiinni. Nyt hänellä oli entistäkin ankeampi olo. Kyllähän hän oli tiennyt, että Luna oli melkoisen osan ajastaan yksin ja että tätä kiusattiinkin, mutta hänen mielessään ei ollut koskaan käynyt, ettei Luna saisi lahjoja keneltäkään muulta kuin perheeltään.
Hänen pitäisi antaa Lunalle lahja tänä vuonna. Mutta hän ei voisi ostaa mitään Tylyahosta, hänen olisi tilattava lahjansa pöllöpostissa, jos tahtoisi pitää sen salaisuutena. Eikä hän edes tiennyt mitä antaisi. Mutta hänen olisi keksittävä jotain. Ehkä Parvati ja Lavender osaisivat auttaa, jos hän kysyisi heiltä?
Matami Ilmikieli kääräisi lampun pakettiin Lunan puolesta, ja sillä välin Hermione vielä kierteli kauppaa. Hän pysähtyi koruhyllyn eteen katselemaan sormuksia, joiden kivet vaihtoivat väriä. ”Onko näissä tunnekristallia?” hän kysyi, kun Ilmikieli oli tullut katsomaan tarvitsiko hän apua.
”On. Sormukset osoittavat kantajansa mielialan.”
Hermione pyöritteli yhtä pikku rasioista kädessään. Yksinkertaiseen hopeasormukseen upotettu kristalli oli soma. Hän ei välittänyt kovin prameista koruista, mutta saattaisi ehkä pitää tällaista – mutta tunteen osoittava korukivi voisi olla kiusallinen. Jästien mielialasormukset olivat vain hauskoja leluja, mutta nämä taisivat toimia oikeasti.
”Tuo näyttäisi sinulla sievältä”, Luna sanoi ja hymyili arvoituksellisesti.
”Ostan sen”, Hermione sanoi. Ja vastasi Lunan hymyyn. ”Joululahjaksi itselleni.”
Pian he poistuivat puodista kantaen kumpikin itselleen tarkoitettua lahjapakettia. Jonkinlainen syvällisempi yhteisymmärrys tuntui kasvaneen heidän välilleen, ja se nyki Hermionen suupieliä jatkuvasti ylemmäs.
