On jännää, että oikeastaan en edes tiedä miltä poikaystäväni todellisuudessa näyttää. Hän ei taatusti ole aidon itsensä näköinen nykyään, sillä lapsuuskuvissa hänen nenänsä näyttää isommalta ja suu leveämmältä. Onko se huijausta, että hän tekee itsensä komeammaksi? Vai onko hänellä edes mitään synnynnäistä ulkonäköä, jos hänen hiuksensakin vaihtoivat väriä vasta minuutteja sen jälkeen, kun hän oli putkahtanut maailmaan? Kuitenkin hän näyttää melkein samanlaiselta joka päivä, mutta onko se vain bluffia?
Tämän miettiminen on kuin kiertäisi ympyrää. Taidan olla väsynyt. Minä olen väsynyt. Olen nukkunut hyvässä lykyssä kolme tuntia. Mutta kohta aurinko nousee ja voin hyvällä omalla tunnolla aloittaa päiväni. Pitäisipä se kiirettä. En minä välitä, näyttääkö Ted oikeasti siltä miltä näyttää vai onko hänellä oikeasti leveä suu ja iso nenä ja näppyläinen iho. Vai välitänkö? En osaa sanoa, millaista olisi olla ruma. Minulla ei ole ollut tarvetta koskaan muuttaa itseäni. Kiitos luojalle äidin geeneistä. Mutta entä Teddy? Onko hän koko elämänsä peitellyt oikeaa minäänsä ja esitellyt meille, antanut minun rakastua, pelkkään kuoreen? Tiedänhän minä että ei hän luonnettaan voi muuttaa, ja sitä minä loppupeleissä kai rakastan, mutta toisaalta eikö toisista ihmisistä saamamme käsitys muodostu pitkälti ulkonäöstä? Ja kyllä minä kuitenkin haluan poikaystäväni olevan komea, olen aina ylpeydellä voinut kävellä hänen vierellään ja pitää häntä kädestä. Mutta entä jos hän ei olekaan sen näköinen kuin esittää? Voinko rakastaa häntä silti?
Nyt minä lopetan. Joko se aurinko nousee? En kaipaa tällaista typerää ajatusta muun stressini lisäksi. Ted se vaan kuorsaa tyytyväisenä. Miksi edes kuvittelen, että hän olisi oikeasti ruma? En tajua miten se metamorfimaagius toimii. Milloin ihminen on niin sanotusti luonnollinen? Mitä jos kysyn Teddyltä tätä nyt heti? Haluan tietää onko hänellä jotain oikeaa ulkonäköä.
Hän makaa aivan paikallaan, näkee unta, pieni suloinen lutunen Teddy-bearini. En raaski herättää häntä. Nukkukoon kun voi. Toivottavasti hän uneksii minusta. Voisin kurkata onko aurinko jo nousemassa.
Nousen istumaan, untuvapeitto kahisee ja lattia on kylmä vasten paljaita jalkojani huolimatta minun ihanasta violetista karvamatostani. Se on lytistynyt vähän kasaan, se ei lämmitä enää entiseen tapaan. Raotan varovasti verhoa. Ei vielä. Melkein. Päästän verhon heilahtamaan takaisin ja laskeudun takaisin petiin varovaisesti. Ted uneksii edelleen eikä liiku. Hänen hiuksensa ovat maltillisen vaaleanruskeat. Minä pidän niistä eniten tummina tai violetteina, hän näyttää silloin niin syötävältä, kun hänellä on samaan aikaan ruskeat silmänsä. Tästä pääsen taas samaan kysymykseen: Onko mikään Tedin ulkonäössä aitoa? Enkä pääse vastaukseen. Vielä. Mutta aion silti nauttia siitä, hänen ulkonäöstään nimittäin. Se on erinomaista silmänruokaa.
Hivuttaudun lähemmäs häntä, en kaipaa hänen vartalonsa lämpöä – peitto on tarpeeksi lämmin - mutta haluan vain koskea häntä. Hän makaa selällään ja kumartuessani aivan hänen lähelleen näen silmien liikkuvan silmäluomien alla. Näkee unta, minä tiesin. Jos vain osaisin lukilitista...
Teddy näyttää niin kovin täydelliseltä. Miksi hän näyttäisikään miltään sen vähemmältä, kun hän voi itse päättää? Heräisikö hän jos koskisin häntä? Hän on kuitenkin aika herkkäuninen. Leikittelen sormellani liikutellen sitä hänen kasvonpiirteidensä mukaisesti, mutten koske. Hän makaa paikoillaan kuin vainaja, mutta sydän sykkii ja hento ilmavirta kulkee tasaisesti hänen suustaan hengityksen tahtiin. Elämä on ihmeellistä. Ei sitä oikein tajuakaan kuinka ihmeellistä. Minun on pakko koskea Teddyyn, minun nallekarhuuni, ja liu’un makaamaan käpertyneenä häntä vasten ja tunnustelen peiton alla hänen kättään, niin sileää ja kuitenkin miehekästä. Täydellistä. Olkoon vain naamiota tai ei, se on konkreettista ja tällä hetkellä totta. Sitä paitsi minä rakastan sitä. Ted saa pysyä sellaisena. Voin sulkea hetkeksi silmäni odotellessani aurinkoa. Huone on muutenkin sen verran pimeä vielä, etten näe oikein mitään. Vedän syvään henkeä ja puhallan sen hitaasti ulos.
”Victoire?”
Teddy on herännyt. Avaan silmäni hitaasti ja hän tuijottaa suoraan minuun niillä suklaasilmillään, joista kerroin. Ne ovat minun lempisilmäni hänellä, ”No?”
”Miksi sinä valvot? Etkö saa nukuttua?” Tedin kuiskaus puhaltaa ilmaa kasvoilleni.
”Minkä näköinen sinä olet?” minä kuiskaan takaisin. Haluan tietää.
Teddy on hiljaa. Noniin, minä taisin olla oikeassa, ei kukaan voi olla syntymästään noin täydellinen, mutta hän ei halua paljastaa sitä. Lapsuuskuvat puhuvat puolestaan! Toisaalta en välttämättä halua tietää, jos hän onkin ruma. Mutta toisaalta haluan kuulla hänen sanovan, ettei ole vain pelkkä huijari.
”Mitä sinä höpötät? Tiedäthän sinä minkä näköinen minä olen”, Ted kurtistaa tummia kulmiaan. Nekin näyttävät niin täydellisiltä, mitä siinä hämäryydessä erotan, ”Mikä tuo kysymys oikein on?”
”Tarkoitan, minkä näköinen olet oikeasti”, tarkennan ja huomaan odottavani vastausta jännittyneenä.
”Oikeasti?”
Teddy taitaa olla nyt hieman hidasälyinen. Tai ehkä se johtuu siitä, että kello on kolme yöllä.
”Kun sinä voit muuttaa itseäsi...”
Teddy ei vastaa. Hän katsoo minua ymmällään.
”Onko sinulla mitään yhtä oikeaa ulkonäköä, kun olet tuollainen ihmiskameleontti?”
”Sitäkö sinä mietit?”
”Joo...” mumisen.
”Sinä hölmö”, Teddy sanoo hellästi, ”Ei minulla ole vastausta. Kai minä olen tämän näköinen ihan oikeasti. Ainakin tämän näköisenä olen elänyt elämäni. Nukutaan nyt, eikö? Sinä olet väsynyt.”
”Mmm...”
Vai niin. Olipas tyhjentävä vastaus. Ja tätäkö mietin pääni puhki? Ehkä hän vain huijaa, koska ei halua paljastaa oikeaa vastausta. Mutta aion ehkä kysyä sitä uudelleen aamulla. Minä en jaksa miettiä sitä enää tänä yönä. Teddy taitaa olla oikeassa, yhtäkkiä tiedostan olevani aivan hirveän uupunut. Teddy vetää minut itseään vasten ja silittää hiuksiani mukavasti. Tähän voin nukahtaa, yrittää tyhjentää mieleni kaikista stressitekijöistä. Aurinko pilkahtelee ikkunaverhojen väleistä, mutta minua unettaa ja ummistan silmäni huokaisten syvään. Kauniita unia Victoire. Kauniita... No niin, nukutaan sitten.
