Hiljaisia hetkiäAuthor: Minttushka
Rating: G/S
Genres: Drama
Pairing: pieni Chihiro/Haku
Fandom: Henkien kätkemä
Disclaimer: Miyazaki omistaa kaiken, millä minä leikin.
Summary: Ruohon yksinäinen humina tuulessa ja kylpylässä tuoksunut höyry elivät kaikki tytössä vieläkin vahvana, vahvempana kuin elämä jota hän kaiken jälkeen eli.A/N: Jos minun pitäisi valita yksi elokuva, jota rakastan enemmän kuin mitään, se olisi tämä. Mutta kirjoittaminen oli yllättävän hankalaa juuri siksi, ettei mene tuhoamaan jotain niin uskomattoman kaunista. Omistan tämän
Starille, koska hän on minulle tärkeä ystävä ja piti minua kädestä, kun katsoin tämän uudestaan. Plus lupasin hänelle vähän Chihiro/Hakua (: nauttikaa!
***
Lämmin kesäaurinko kutitteli kymmenvuotiaan tytön kasvoja, kun ruoho väritti paitaan pieniä väripisteitä, jotka tuoksuivat miedosti mullalle ja kesäsateelle. Ruskeat hiukset levisivät maahan, ja pienet silmät keskittyivät seuraamaan pilviä, jotka leijailivat taivaalla ja törmäilivät välillä toisiinsa. Silti ne jatkoivat matkaansa ja suuntasivat kohti pohjoista, kuin viestittäen Chihirolle kaiken olevan paremmin siellä. Tyttö käänsi kylkeä ja katsoi poispäin.
Hän tunsi maan vasten kylkeään ja kuuli vienoa musiikkia, joka ei koskaan lakannut soimasta. Se kuiski hänen korvaansa menetyksestä, jota hän kantoi vieläkin raskaana sydämellään. Pieni, vahva kettinki piti häntä otteessaan eikä antanut olla, vaikka tyttö olisi kuinka halunnut. Silti hän ei tuntenut oloaan täysin menetetyksi, koska asioiden oli kuulunut sujua niin kuin olivat menneet. Vaikka hän ei olisi halunnut sitä, eikä halunnut vieläkään, hän oppi ymmärtämään ja elämään. Koskaan hän ei oppinut olemaan ilman mennyttä mukanaan, mutta hän tiesi, ettei välttämättä tarvinnutkaan.
Vieno tuuli heilutteli kuivia lehtiä hänen ympärillään, mutta Chihiro ei liikkunut. Hän keskittyi katselemaan sivuilleen, uuden kotinsa sinistä julkisivua joka sekoittui taivaaseen, ruohon kevyttä huminaa joka tuntui yhtä raikkaalta kuin aiemminkin. Hän antoi itsensä ajatella kaikkea tapahtunutta, josta oli kulunut aikaa mutta pysyi yhä vahvana hänen sydämessään. Sillä aika ei onnistunut repimään pois sitä mikä kannatteli Chihiroa, vaan väritti muistoja vahvemmiksi ja kauniimmiksi. Kaupungin yllä leijaillut suloinen, silti haikea tuoksu tuntui yhä vahvempana, kun hän käveli kouluun aamulla. Hän loi itselleen hyviä ystäviä, niin kuin haluttiin, mutta yksikään ei tuntunut hänelle yhtä lämpimältä kuin vanhempi tyttö aiemmin, puhumattakaan tummatukkaisen pojan silmien lämmöstä. Ruohon yksinäinen humina tuulessa ja kylpylässä tuoksunut höyry elivät kaikki tytössä vieläkin vahvana, vahvempana kuin elämä jota hän kaiken jälkeen eli.
Chihiro halusi olla onnellinen, ja kyllä hän koki olevansakin. Hän ei koskaan antanut mennyttä kaipaaville ajatuksilleen valtaa, muttei kahlinnut niitä pois. Varhaisina kesäaamuina hän katsoi, miten kesäsade helmeili lehdillä ja taivas oli vaaleansininen, jolla näkyi joskus hopeinen pilkahdus. Hän nauroi, puhui ja eli elämäänsä niin kuin parhaiten pystyi, koska tiesi sisällään pojan toivoneen aina niin. Ja hän luotti ajatukseen, että ehkä poikakin olisi siellä onnellinen, vaikkeivät he olleetkaan yhdessä.
Joskus, vain joskus hän mietti paluuta takaisin kaupunkiin, joka oli ollut täynnä taikaa ja tunnelmaltaan enemmän, kuin hänen elämänsä koskaan. Mutta hän ajatteli silloin vanhempiaan, ainoita jotka hänellä oli, jotka oli muutettu sioiksi ja kahlittu elämään, josta ei ollut poispääsyä. Hän kaipasi Liniä, jonka kanssa hän oli jutellut ja joka oli aina ollut tukemassa, kun hän kaatui. Hän kaipasi Hakua, joka oli ollut hänelle enemmän kuin kukaan koskaan. Hän kaipasi jopa Yubabaa, Zeinbaa, Kasvotonta ja Vauvaa, mutta tiesi, että he olivat kaikki jääneet taakse onnellisina. Hänen paikkansa oli löytynyt, ja kun aika oli mennyt, jäi hänelle ainakin kasoittain muistoja, jotka eivät katoaisi koskaan.
Chihiro kuunteli laulua ja katsoi, miten kaunis hopeinen lohikäärme lensi taivaalla, kaarsi vain hetken pilvien luona kunnes katosi niin korkealle, ettei sitä näkynyt. Chihiro tiesi, että se riitti, ja niin tiesi Hakukin. Lämpö kupli hänen vatsassaan ja hymy kiiri hänen kasvoilleen, levisi niin että se näkyi varmasti toiselle puolelle taloakin.
Hän eli sillä hymyllä ja kuvitteli sellaisen Hakullekin, kun hän käveli sisään, sulki oven ja kuunteli tuulen hiljaista huminaa ruohossa.
I won't search beyond the sea from now
The shining thing is always here,
it can be found within myself.