Nimi: Lumous
Kirjoittaja: Helyanwe
Fandom: Narnian tarinat (kirjaversio)
Ikäraja: S
Genre: fluff, draama, romance ainakin
Paritus: Tumnus/Lucy
Varoitukset: Ei ole
Vastuunvapaus: En omista mitään, en edes tervettä mielikuvitusta, enkä silläkään tienaa.
Lumous
Oli varhainen päivä, kuningatar Lucy kulki yksin Cair Paravelin loisteliaassa puutarhassa, ja äkkiä hän kuuli tuttua soittoa edestään. Neidon huulille kapusi kuin varkain ilahtunut hymy, ja hän keräsi hieman kevyen mekkonsa helmoja nopeuttaessaan askeleitaan. Soitto oli salaperäistä kuin se olisi pidellyt salaisuutta, ja tuuli kuljetti ääntä aivan puutarhan perältä linnan pihalle saakka. Lucy tunsi kuplivaa tunnetta vatsanpohjassaan ja kätki hermostuneen kikatuksen kielensä alle lähestyessään soittavaa hahmoa.
Tumnus istui suuren rauduskoivun juurella, joka oli niin iäkäs että sen oksat viistivät maata luoden lehtiverhon faunin ympärille. Hän oli niin keskittynyt soittamiseen, ettei huomannut lähestyvää neitoa, vaan antoi sormenpäidensä tanssahdella olkipillillään luoden ilmoille toinen toistaan ihastuttavampia sointuja. Narnialaisen silmät olivat puristuneet tiukasti kiinni, aivan kuin hän olisi katsellut aivan toisenlaista maailmaa aivan toisin silmin. Lucy ojensi kätensä ja siirsi muutaman koivunoksan sivuun kuin verhon voidakseen astua lähemmäs faunia. Toistaiseksi hänen ystävänsä ei ollut huomannut neitoa, eikä se aluksi haitannutkaan Lucya. Hän taisi seistä siinä noin minuutin verran kuuntelemassa lumoutuneena kaunista sävelmää, kunnes havahtui äkkiä outoon tuntemukseen. Jokin neidon sisällä kertoi, että oli epäkohteliasta kuunnella salaa, ja jokin tilanteessa tuntui kielletyltä. Aivan kuin soittoa ei olisi tarkoitettu hänen korvilleen.
”Hei Tumnus”, kuningatar tervehti katumuksen kasvaessa yhä voimakkaammaksi.
Fauni lopetti soittonsa kuin olisi jäänyt kiinni jostakin kielletystä ja kohotti ruskeat silmänsä kohti neidon kasvoja. ”Ah, teidän korkeutenne”, Tumnus henkäisi, näyttäen siltä kuin jonkinlainen taika olisi jähmettänyt hänet paikalleen. ”Anteeksi, en huomannut teitä.”
”Ei se mitään”, Lucy rauhoitteli ja vaihtoi hermostuneena painoaan jalalta toiselle. ”Soitit kauniisti.”
Kuninkaallinen neuvonantaja painoi päänsä ja siveli soittimensa puupintaa kuin häpeillen. ”Kiitos, teidän korkeutenne. Olette todella ystävällinen.”
Neito ei kyennyt ymmärtämään, mikä oli rakentanut näkymättömän muurin heidän välilleen. Oliko hän tietämättään keskeyttänyt jotakin paljon suurempaa? Mutta faunihan oli vain soittanut...
”O-olen pahoillani että keskeytin. Jatkakaa, pyydän. Annan teidän olla rauhassa”, kuningatar sopersi ja käännähti kannoillaan tarkoituksenaan paeta paikalta posket häpeästä punoittaen.
”Odota, ei teidän tarvitse...”, Tumnus huudahti neidon perään, ja nielaisi lauseensa loppusanat Lucyn seisahtuessa niille sijoilleen. ”Ette te ole häiriöksi. Olin vain ajatuksissani.”
Kuningatar vilkaisi faunia olkansa yli ja hymyili kokeilevasti. Tumnus siirtyi hieman sivummalle ja taputti paikkaa vierellään. ”Tule istumaan kanssani, Lu”, hän pyysi, ja neito oli huokaista helpotuksesta kaiken palautuessa ennalleen.
Hän astui muutamalla askeleella heidän välimatkansa pois ja istahti maahan faunin vierelle. Molemmat nojautuivat vasten koivun runkoa, ja heidän käsivartensa kohtasivat koko pituudeltaan. Lucy nojautui varoen ystäväänsä vasten ja nautti kauniista ilmasta täysin siemauksin. Hän hengitti ilmaa kuin se olisi ollut mitä suloisinta parfyymia, ja katseli lehtiverhon raosta ympäröivää puutarhaa. Kaikki oli niin kovin kaunista ja rauhallista.
”Mitä sinä soitit äsken?” Lucy uteli varoen ja vilkaisi faunia sivusilmällään.
”Erästä sävelmää vain. En mitään erikoista.”
”Se kuulosti erilaiselta”, neito huomautti saaden ystävänsä kohottamaan kulmiaan.
”Todellako?” Tumnus kuulosti yllättyneeltä. ”En olekaan soittanut kuukausiin, kenties siksi sävelmä oli hieman iloisempi.”
Lucy oli aikeissa naurahtaa faunin sanoille, kunnes ymmärsi ettei hän ollutkaan kuullut ystävänsä soittoa aikoihin. Hän pinnisteli muistiaan yrittäen kaivaa jostakin muistojensa sopuikoista kertaa, jona oli viimeksi kuullut yhtä kaunista sävelmää. Kauhukseen neito ei kyennyt nimeämään sitä päivää.
”Mikset ole soittanut?” Lucy tiedusteli kaipaavana, sillä hän piti kovasti herra Tumnuksen musiikista.
Fauni naurahti ja otti hieman paremman asennon puuta vasten. ”En oikeastaan tiedä. En kai vain ole töiltäni ehtinyt.”
Kuningatar tiesi kyllä, että neuvonantajalla oli kiireitä, mutta että niin paljon kuin Tumnus sanoi? Se oli hänestä todella sääli, ja Lucy lausui ääneen toivomuksen uudesta soitosta. Tumnus katsahti vanhaan ystäväänsä, hymyili hieman ja asetti sormensa soittimelle. Pian samanlainen, muutamaa astetta eloisampi sävel lehahti ilmoille kuin pikkulinnut pitkän vankeuden jälkeen. Lucy sulki silmänsä ja kuunteli ystävänsä soittamista onnellisen hymyn koristaessa hänen suupieliään. Sävelmässä oli jotain kaivattua, sellaista mitä olisi voinut luulla unohtuneeksi, mutta joka kuitenkin oli kaiken aikaa ollut siellä, piilossa kuorensa alla. Lucy toivoi, ettei se koskaan loppuisi.
Aika tuntui menettävän merkityksensä, ja pian Lucy unohtui täysin musiikkiin ja sen tunnelmaan. Hän heräsi horroksestaan vasta huomatessaan soiton loppuneen ja avasi hämmentyneenä silmänsä. ”Miksi lopetit?” neito ihmetteli ja ymmärsi samassa miksi.
Hän kohotti päänsä pois Tumnuksen sylistä ja nousi punastuen istumaan hieman kauemmas ystävästään. Fauni piti katseensa maassa eikä vilkaissutkaan neitoa, joka ei voinut käsittää tapahtunutta. Hän oli vasta äsken istunut aloillaan nojaten selkäänsä koivuun, kuinka kummassa he olivat päätyneet siihen tilanteeseen? Mitä hänen päänsä oli tehnyt faunin sylissä? Miten hän muka oli ehtinyt yhden soiton aikana asettua pitkäkseen maahan muistamatta siitä kuitenkaan itse mitään? Neito oli hämillään, ei pelästynyt, mutta tuhannet kysymykset risteilivät hänen päässään kuin riitasointuiset nuotit.
”Mitä tapahtui?” Lucy lausui ihmetyksensä ääneen ja katsoi nyt kunnolla ystäväänsä, joka näytti äärimmäisen katuvalta. Tumnus kieltäytyi katsomasta nuorta kuningatarta silmiin, vaan piti katseensa huolellisesti olkipillissä jota oli vielä äsken soittanut. ”Tumnus?”
”Anna anteeksi, Lucy”, fauni mutisi ja nousi hitaasti koivilleen. ”Minun on mentävä, velvollisuudet kutsuvat.”
”M-mutta... Tumnus?” neito katsoi ystävänsä perään, joka poistui hänen luotaan kuin olisi paennut jotakin. Mitä? Häntäkö?
#
Tapahtumat vainosivat Lucya vielä pitkään sen jälkeen, mutta hän ei saanut tilaisuutta etsiä Tumnusta ja kysyä asiasta. Velvollisuudet kuningattarena ja sisarena pitivät hänet kiireellisenä. Jos häntä ei kaivattu valtaistuinsalissa hoitamassa valtion asioita, neidon vanhemmat sisarukset tahtoivat viettää aikaa hänen kanssaan ja tehdä pitkiä retkiä tuttuihin metsiin. Tietysti Lucy nautti niistä, mutta kalvava epätietoisuus söi pois hänen iloaan, ja muutos oli niin näkyvä, että ylikuningas Peter kysyi asiasta.
”Mikä sinulla on Lu? Olet ollut ihmeen hiljainen viime päivinä. Onko jotain sattunut?”
Mutta Lucy pudisteli päätään ja sanoi; ”Ei mitään hätää, olen vain väsynyt.” Ja asia unohdettiin. Mutta Lucy ei kyennyt unohtamaan, ja valvoi monta yötä kerraten tapahtunutta mielessään tulematta kuitenkaan yhtään viisaammaksi. Sen sijaan hän oli seuraavana päivänä vain entistä väsyneempi ja kiukkuisempi.
Tavallisesti kuningatar näki Tumnuksen edes vilaukselta useaan kertaan päivän aikana, mutta nyt hänestä tuntui että fauni vältteli Eevan tytärtä tarkoituksella. Neuvonantaja poistui aina, kun nuorin Pevensien sisaruksista astui huoneeseen, ja vetosi aina velvollisuuksiinsa neidon yrittäessä lähestyä häntä. Lopulta Lucyn olo oli niin lohduton, ettei hän voinut pitää asiaa itsellään vaan kääntyi sellaisen puoleen, joka voisi ymmärtää. Ja kuka olisikaan sopinut siihen tehtävään paremmin kuin rouva Majava?
#
Lucy löysi majavarouvan puutarhasta, jossa hän oli viimeistelemässä uusinta rakennelmaansa. Se oli jonkinlainen kukitettu suihkulähde, ja oikein luonnollisella tavalla kaunis sellainen. Toisinaan sisarukset pelkäsivät ajan linnassa käyvän liian pitkästyttäväksi majaville, mutta toistaiseksi he olivat keksineet puuhailla puutarhoissa, ja se sopi kaikille oikein hyvin.
”Hei, rouva Majava”, Lucy tervehti jo kaukaa vanhaa ystäväänsä, joka kohottautui seisomaan kuullessaan tutun äänen.
”Kas, Lucy!” rouvan majavankasvoille levisi ilahtunut hymy. ”Kuinka voin auttaa?”
”Kuinka tiesit minun tarvitsevan apua?” kuningatar hymähti ja polvistui majavan vierelle katsellakseen suihkulähdettä lähempää.
”Voi, minä vain tiesin”, rouva Majava myhäili ja asetti uuden kiiltävän kiven paikalleen. ”Mikä painaa mieltäsi, kultaseni?”
Lucy huokaisi ja mietti kuinka aloittaa. ”Se koskee herra Tumnusta...”
”Ah, ryppyjä rakkaudessa?” iäkäs majava iski silmää saaden neidon posket helahtamaan kirkkaan punaisiksi.
”Ei, ei mitään sellaista”, Lucy miltei parkaisi. ”Tarkoitan, ei meillä ole mitään...”
”Voi kultaseni, kyllä me kaikki sen näemme”, majava ilmoitti tapansa mukaan suorasukaisesti. ”Fauni-parka on pukinkoipiaan myöten rakastunut. Ja uskallan arvata että myös sinä taidat pitää hänestä.”
Kuningatar etsi hädissään jotain, mihin kiinnittää katseensa ja keräsi voimia kysyä asiansa ääneen. ”Kuinka erilaisia faunit ovat?”
Rouva Majava käänsi pyöreää päätään katsoakseen nuorta tyttöä tarkasti. ”Mitä tarkoitat? Jos tarkoitat asian rakenteellisempaa puolta, en osaa auttaa, en ole koskaan ollut faunin kanssa.”
Nyt Lucy oli varma siitä, ettei tilanne voinut mennä kiusallisemmaksi. Ennen kuin äidillinen majava ehti siirtää keskustelun kukkiin ja mehiläisiin, neito jatkoi nopeasti; ”Ei, tarkoitin... Ovatko heidän tapansa kovinkin erilaisia ihmisiin nähden?”
Rouva Majava kurtisti kulmiaan. ”Luultavasti. He ovat kuitenkin fauneja, olet varmasti kuullut heistä tarpeeksi tietääksesi kuinka erilaisia he ovat. Tumnus on kuitenkin varsin poikkeuksellinen yksilö, ja fauni kun on, luulen että sinun olisi parempi kysyä asiasta häneltä.”
Lucy puri alahuultaan. ”En ole nähnyt häntä pitkään aikaan”, neito tunnusti ja pidätteli kyyneleitä. Häntä koski ajatus siitä, että fauni vältteli häntä tahallaan.
”Voi kultaseni, kyllä hän varmasti pian tulee jälleen puheillesi”, majavamuori lohdutti. ”Älä pelkää.”
”Luulen, että olen suututtanut hänet”, Lucy kertoi. ”Tuntuu kuin hän karttaisi minua.”
Rouva Majava hymyili myötätuntoisesti. ”Siinä tapauksessa sinun olisi hyvä selvittää miksi hän tekee niin. En kyllä usko Tumnuksesta sellaista, varsinkaan kun kyseessä olet sinä. Olen varma että asiaan on järkevä selitys.”
Lucy puristi sormensa tiukasti nyrkkiin ja nyökkäsi sitten. Vielä ennen lähtemistään hän kiitti rouva Majavaa ja onnistui jopa hymyilemään hieman.
#
Lucy kohtasi kuninkaallisen neuvonantajan seuraavana päivänä Cair Paravelin valtaistuinsalin ja suuren juhlasalin välisellä käytävällä. Kuningattaren nähtyään narnialainen oli lähtenyt kulkemaan ripeämmin menosuuntaansa.
”Tumnus, odota!” neito huudahti epätoivon hiipiessä hänen ääneensä. ”Älä juokse karkuun! Miksi sinä pakenet minua?”
Tumnus seisahtui äkisti kuin olisi saanut eteensä seinän. ”En minä pakene teitä, arvon neito”, fauni vastasi katsomatta vieläkään ystäväänsä päin.
”Älä valehtele minulle, mestari fauni”, Lucy sihahti kyynelten kihotessa uhkaavasti silmäkulmiin. Neito pakotti äänensä pysymään tasaisena jatkaessaan; ”Mitä pahaa olen tehnyt?”
Nyt Tumnus kääntyi kokonaan ympäri, säilyttäen kuitenkin yhä useamman metrin välimatkan. ”Et sinä ole tehnyt mitään pahaa, Lucy. Minä olen.”
Nuori kuningatar räpytti hämmetyneenä silmiään. Hän ei ymmärtänyt enää lainkaan, ja astui päättäväisesti lähemmäs ystäväänsä. Neidon askelissa oli hurjaa tarmoa, aivan kuin hän olisi ollut leijonanaaras metsästysretkellä. Katsoessaan Eevan tytärtä Tumnus tiesi olevansa se saalis, jolla ei ollut toivoakaan päästä pakoon. Hän pysyi paikallaan ja odotti, että neito oli aivan hänen edessään. Hetken he tutkailivat toisiaan silmästä silmään, kunnes Lucy äkkiä näytti kaiken apeutensa vanhalle ystävälleen. Herra Tumnus oli parkaista ääneen nähdessään kaiken sen epätietoisuuden ja pelon, joka oli pitänyt Eevan tytärtä vallassaan nämä viime päivät.
”Tumnus, mistä on kyse?” Lucy vaati saada tietää, ja fauni huokaisi raskaasti.
”Olen tehnyt jotain hirveää, teidän korkeutenne”, Tumnus vastasi. ”Olen tehnyt jotain sellaista, mitä en saata antaa anteeksi.”
”Mitä, mestari Tumnus?”
Fauni näytti keräävän rohkeutta tunnustukseensa, ja Lucy odotti henkeään pidättäen kuulevansa viimein totuuden. ”Olen lumonnut erään.”
Kuningatar ei tuntenut oloaan lainkaan sen viisaammaksi, ja fauni tunsi heidän olevan liian aukealla paikalla siihen keskusteluun. Kuka tahansa saattaisi löytää heidät linnan käytäviltä, eikä Tumnus voinut selittää rikostaan niin. Hän tarttui neitoa kädestä ja lähti johdattamaan yllättynyttä kuningatarta perässään kohti huonetta, joka oli varattu vain ja ainoastaan kuninkaalliselle neuvonantajalle, eli siis hänelle. Lucy joutui ottamaan muutamia juoksuaskeleita pysyäkseen faunin vauhdissa, ja vasta heidän saapuessaan määränpäähänsä neito ymmärsi hengästyneensä. Tumnus avasi oven yhdellä riuhtaisulla ja työnsi neidon peremmälle. Lucy hieraisi huomaamattomasti rannettaan, josta fauni oli tietämättään puristanut hieman turhan kovaa ja katsoi kuinka hänen ystävänsä sulki oven jättäen sen kuitenkin lukitsematta. Jostain syystä tieto oli helpottava, ja neito hätkähti sitä hieman. Mitä Tumnus hänelle muka olisi tehnyt? Lucy luotti ystäväänsä, vaikka hän käyttäytyikin omituisesti.
”Täällä voimme puhua rauhassa”, Tumnus katkaisi hiljaisuuden ja kiersi huonetta kuin häkkiin ajettu tiikeri. ”Kuten sanoin, olen tehnyt hirveän rikoksen, enkä voi enää esittää kuin en huomaisi sitä.”
Hallitsijoista nuorin tunsi hermostuksen kasvavan sisällään myrskyn lailla, joka lähestyi uhkaavasti valmiina pyyhkäisemään pian kaiken muun tieltään. Hän puristi kätensä nyrkkiin niin voimakkaasti, että hänen kyntensä jättivät ihoon puolikuun muotoiset jäljet. Lucy katsoi vanhaa ystäväänsä yhä voimistuvan pelon vallassa ja säikähti entisestään tunnetta joka sai koko ajan yhä enemmän jalansijaa hänen sisimmässään.
”Tumnus, en ymmärrä lainkaan mitä sinä...”
”Et tietenkään, koska sinä olet se lumottu, Lucy!” Tumnus parkaisi kuin neito olisi satuttanut häntä, ja tyttö kuuli faunin äänestä kirvelevää epätoivoa.
Kuningatar perääntyi askeleen kuullessaan ystävänsä sanat. Hän tunnusteli oloaan, ei, hän ei kokenut olevansa minkäänlaisen lumouksen alla. Neito kietoi käsivartensa ympärilleen kuin olisi yrittänyt koskettaa taikaa, muttei tuntenut mitään. Vai sekö oli lumous; ettei tuntenut sitä? Tekikö lumous hänet tunnottomaksi? Lucy puri tiukasti alahuultaan, sillä häntä pelotti.
Tumnus näytti -mikäli mahdollista- vieläkin surkeammalta, ja fauni käänsi selkänsä neidolle kumartuen sitten tutkimaan puisen työpöytänsä laatikoita. Lucy yritti rauhoitella itseään, kunnes unohti sen kokonaan faunin jälleen kohdatessa hänen katseensa. Tumnuksella oli kädessään olkipilli, ja hän piteli sitä kuin soitin olisi polttanut.
”Lucy, minä....”, faunin ääni sortui, ja hän lysähti tuolilleen. ”Olen niin pahoillani...”
Kuningatar katsoi kyyneleiden partaalla olevaa neuvontanajaa, ja jokin liikahti neidon sydämessä. Vaikka Lucy oli yhä hämmentynyt ja täynnä kysymyksiä, pelko oli väistynyt muiden tunteiden tieltä. Eevan tytär tiesi, ettei voisi koskaan pelätä ystäväänsä sillä tavoin, hän luotti fauniin liikaa, ja rohkeasti neito lähestyi nyyhkivää narnialaista.
”Tumnus”, Lucy henkäisi ja polvistui ystävänsä vierelle. ”Tumnus, lopeta. Ei ole mitään hätää.”
”Ei mitään hätää? Niinkö?” fauni parahti ja hänen silmissään kipinöi. ”Kuinka voit sanoa noin?”
”Koska tarkoitan sitä. Rauhoitu”, kuningatar käski taipumattomana. ”Miten lumous toimii?”
Tumnus kohotti hämmentyneenä kulmiaan. Ilmeisesti hän ei ollut osannut odottaa sellaista kysymystä. ”Se... Minä aiheutan sen soitollani”, fauni sopersi.
Sen Lucy oli osannut arvatakin, ja hän nyökkäsi kevyesti. ”Mitä muuta? Mitä se tekee minulle?”
Tumnuksen kädet tärisivät, ja Lucy otti ne omiinsa silittäen hellästi peukaloillaan faunin rystysiä. ”Se... Voi Lucy...” narnialainen parahti jälleen ja pudisti sarvekasta päätään kuin kieltäytyen uskomasta sitä todeksi. ”Olen jo kerran käyttänyt sitä, ja silloin herätin sinut siitä miltei heti. Mutta nyt en saa lumousta raukeamaan, en tiedä mitä minun pitäisi tehdä...”
Lucy muisteli ensimmäistä päiväänsä Narniassa, ja sitä kuinka hänen vaarattomaksi luulemansa fauni oli yrittänyt soitollaan vaivuttaa hänet uneen. Kuningatar rypisti otsaansa mietteliäänä, sillä tämä ei vastannut hänen muistoaan lumouksesta. ”Se ei tunnu samalta...”, neito mumisi. ”Silloin minusta tuntui kuin olisin nukahtanut. Tunsin niin monenlaisia tunteita; iloa, surua... Halusin itkeä ja nauraa ja tanssia. Tämä ei ole samanlaista.”
Tumnus katsahti mietteliästä neitoa sivusilmällään. Hänen mieleensä ilmaantui ajatus, jonka avulla fauni voisi selvittää lumouksen voimakkuuden. Mutta häntä pelotti, ja pelko on myrkkyäkin vahvempi lamautin. Hän keräsi rohkeutensa ja kysyi; ”Lucy, rakastatko sinä minua?”
Kuningatar käännähti katsomaan faunia niin yllättäen, että hänen kultaiset hiuksensa heilahtivat osittain neidon kasvoille. ”Mitä?”
”Vastaa vain; kyllä vai et?” Tumnus aneli, ja Lucy katsoi parhaimmaksi totella.
Hänen ei olisi tarvinnut miettiä sitä, tietysti hän rakasti ystäväänsä. Mutta Tumnus ei tarkoittanut sitä niin, ja he molemmat käsittivät sen heti. Siksi Lucyn oli mietittävä, ja hän mietti pienen tovin. ”Luulisin niin.”
”Luulo ei ole tiedon väärti”, fauni muistutti. ”Sinun on valittava.”
”Mistä tämä edes tuli?” Lucy kivahti terävästi, sillä hänen ei todellakaan ollut niin helppo tunnustaa jotain yhtä suurta kuin tunteitaan, vaikka hänen ystävänsä selvästi oletti niin. ”Ensin sinä et edes vilkaise minua pariin päivään ja nyt sinä kysyt rakastanko minä sinua! Mitä sinä luulet minun vastaavan? 'Voi, kyllä, Tumnus, tietysti rakastan'? 'Ei, en todellakaan, senkin pukinkuvatus?'”
Fauni säpsähti kuin häntä olisi lyöty, ja neito katui sanojaan välittömästi. Hän laski kätensä ystävänsä polvelle pyytääkseen anteeksi. ”Tumnus, en tarkoittanut...”
”Ja silti tämä pukinkuvatus on todella lumonnut sinut. Lucy, et olisi sanonut sitä ellet olisi tarkoittanut sanojasi. Äläkä turhaan pyydä anteeksi, minä tässä olen tehnyt väärin”, Tumnus keskeytti voimakkaammin kuin aiemmin. ”Kysyin sitä siksi, koska tarvitsen vastauksen. Älä valehtele minulle tästä.”
Lucy veti syvään henkeä. ”Kyllä.”
Tumnus näytti siltä kuin ei olisi kuullut, joten neito toisti sanansa. ”Kyllä, Tumnus. Rakastan.”
”Lucy, tiedän että te ihmiset tarkoitatte rakkaudella monia asioita. Te voitte rakastaa toisianne niin kuin ystävät tai perheenjäsenet. Te rakastatte kaikkea aina teestä kissanpentuihin, enkä tiedä ymmärsitkö sinä mitä tarkoitin kun sanoin...”
”Tiedän kyllä mitä tarkoitit”, Lucy keskeytti faunin alkavan puhetulvan lievän huvittuneena. ”Ja vastaukseni on kyllä.”
Kuningatar tunsi olevansa liekeissä, aivan kuin jännitys olisi sytyttänyt hänet palamaan. Kautta Aslanin, miksi tämän täytyi tuntua näin kamalalta? Eikö rakkauden pitäisi olla helppoa tunnustaa? Lucy pelkäsi pian antavansa ylen, niin pahoin hän voi ja jännitti, kunnes Tumnus vihdoin huokaisi ja nojautui raskaasti taaksepäin tuolillaan.
”Tiesin sen. Lumous on vahvempi kuin aluksi luulin.”
Neidolta meni hetki ymmärtää mitä fauni tarkoitti sanoillaan, ja kuningatar risti loukkaantuneena kätensä rinnalleen. ”Luuletko sinä, että tunteeni ovat jonkin typerän pillin aikaansaannosta?”
”Mitä muuta ne voisivat olla?” Tumnus älähti. ”Tietysti ne ovat lumouksen aikaansaamia! Et kai sinä muuten tuntisi noin? Ilman lumousta sinä et edes vilkaisisi minua, saati laskisi päätäsi syliini samalla kun soitan! Ainoa syy, miksi tekisit niin on se että minä käskin soitollani sinun totella!”
Kuningatar soi faunille yhden pettyneen silmäyksen samalla kun kohottautui seisomaan. Narnialaisen epäilys kirveli hänen sisimmässään enemmän kuin ajatus lumouksesta, ja leukansa ylpeästi kohottaen neito suuntasi kohti suljettua ovea. Tumnus katsahti Eevan tyttäreen kuullessaan poistuvat askeleet.
”Minne sinä menet?” fauni ihmetteli ja nousi jaloilleen.
Lucy pysähtyi käsi ovenkahvalla. ”Sinä todella luulet etteivät tunteeni voisi olla aitoja?”
Tumnus näytti tasapainottelevan kahden vaiheilla; hän toisaalta halusi rientää ystävänsä luo, halata häntä ja pyytää anteeksi, mutta toisaalta huutaa ja kertoa neidon seonneen jos hänellä todella oli oikeita tunteita tavallista faunia kohtaan. Mutta sen sijaan hän kysyi; ”Ovatko ne sitten?”
Lucy vilkaisi narnialaista olkansa yli ja nyökkäsi. ”Yhtä aitoja kuin tämä maailma ympärillämme.”
Tumnus antoi tunteilleen vallan ja lähestyi neitoa kunnes seisoi aivan hänen takanaan. Kuningatar kääntyi hitaasti ja antoi katseensa nousta faunin sorkista aina maanruskeisiin silmiin asti. Neuvonantajan suupielillä kareili pieni hymyntapainen. ”Maailma on ailahtelevainen paikka, Eevan tytär. Pidätkö sitä todella parhaana vertailukohteena rakkaudelle?”
Lucy tukahdutti kikatuksen ja kokosi ajatuksensa parhaan kykynsä mukaan. ”Niin on rakkauskin, mestari fauni. Meidän ei silti kannata menettää uskoamme siihen, kuten ei myöskään uskoamme maailmaan, tai muutoin putoamme kyydistä.”
Lucy oli kiitollinen lämpimistä huulista vasten omiaan, sillä hänellä ei olisi enää ollut sanoja jatkaa. Kuningatar vastasi faunin suudelmaan ja asetti toisen kätensä Tumnuksen niskalle vetäen hänet lähemmäs. Narnialainen hymähti ja painoi Eevan tyttären vasten ovea samalla kun hänen kätensä vaelsivat tutkivina alemmas menemättä kuitenkaan liian kauas neidon uumalta. Kun he lopulta antoivat toistensa haukkoa henkeä, Tumnus painoi otsansa vasten Lucyn omaa ja henkäisi kuin olisi päässyt takaisin pinnalle.
”Milloin sinusta tuli noin viisas, Eevan tytär?” fauni kuiskasi niin että sanat saattoi hädintuskin erottaa.
Kuningatar naurahti heleästi ja sulki jälleen silmänsä. ”Minulla on hyvä neuvonantaja.”
Tumnus ei vastannut, hymähti vain vaimeasti ja hengitti syvään rauhoitellakseen hullun lailla hakkaavaa sydäntään. Hänestä tuntui samalta kuin silloin Aslanin poistaessa Velhon lumouksen hänen yltään, elävältä. Aivan kuin hän olisi syntynyt uudelleen, ja kautta leijonan, hän rakasti sitä! Fauni tunsi neidon viileät kädet käsivarsillaan, ja värähti sormien kiivetessä hitaasti ylemmäs hänen paljaalla ihollaan aina niskaan asti.
”Sinä täriset”, Lucy huomautti lempeästi ja sipaisi sormillaan faunin tummia kiharoita. Eräs asia oli vaivannut hänen mieltään jo pidemmän aikaa. ”Tumnus, minun on kysyttävä erästä asiaa. Silloin kun löysin sinut soittamasta, ajattelitko minua?”
Tumnus suuteli neidon suupieltä hellästi. ”Kyllä. Tunsitko sen?”
Kuningatar nyökkäsi. ”Onko se taikuutta?”
”Omanlaistaan”, fauni vastasi. ”Meille fauneille musiikki on tärkeää. Sen avulla ilmaisemme tunteitamme, ikäväämme, iloamme, rakkauttamme. Usein faunilapset oppivat ensin soittamaan, sitten vasta lukemaan. Musiikki on meillä verissä, ja sanotaan että sielunkumppanit kuulevat toistensa soiton.”
Lucy hymyili. ”Tarkoittaako se...?”
”En tiedä”, Tumnus tunnusti. ”Sinä et ole fauni, Eevan tytär, enkä minä ole ihminen. Myönnän, että aikani linnassa on tehnyt minusta ihmismäisemmän, mutta on silti erikoista jos todella kykenit tuntemaan sen. Olettaen siis ettet todella ole lumottu...”
Nuori hallitsija kaappasi ystävänsä kasvot kämmeniensä väliin ja katsoi häntä silmiin niin tiukasti kuin saattoi. ”Tumnus, usko minua, tämä on totta. Se olen todella minä, eikä mikään lumouksen luoma versio itsestäni.”
Fauni yritti hymyillä, mutta epäröinti kiristi hänen huulensa tiukaksi viivaksi. ”Minun on silti vaikea uskoa sitä todeksi. Kaunis, ihmeellinen Eevan tytär, kuningatar Lucy Uljas... Kuinka sinä voisit tuntea jotain niin kamalaa tavallista faunia kohtaan?”
”Kamalaa?” Lucy kohotti kulmiaan.
”Älä käsitä väärin”, Tumnus kiirehti jatkamaan. ”Meille fauneille rakkaus on ohikiitävää hetken huumaa, iloista ja vapaata, mutta harvoin se kestää. Rakkaus. Se koskee, Eevan tytär, niin kovin paljon. Aivan kuin sisälläni olisi haava, joka ei tyrehdy. Kuinka te ihmiset kestätte tätä?”
Kuningatar suuteli faunia jälleen, ja Tumnus huokaisi vasten neidon huulia. ”Luulen, että siihen tottuu”, Lucy yritti lohduttaa, vaikka oli itsekin tuntenut saman haavan sisällään. Mutta tämä kipu oli hyvää, vaikka neito tiesi ettei siinä ollut järkeä. ”Ja kun sanoit, että käskit soittamalla minua tekemään niin”, hän jatkoi tarkoittaen sanoillaan puutarhan tapahtumia. ”Tarkoittaako se sitä että... halusit minun laskevan pään syliisi?”
Tumnus punastui niin pahanpäiväisesti, että Lucyn oli vaikea pidätellä tirskahdusta. Fauni oli niin suloisen näköinen etsiessään katseelleen soveliasta kohdetta. Lopulta narnialainen tuijotti ovea Lucyn olkapään yli ja mutisi vastauksensa. ”Kyllä. Soittaessani ajatukseni alkoivat harhailla ja lopulta minä vain soitin siitä kuinka halusin pidellä sinua sylissäni. Tunsitko, että pakotin sinua? Halusitko sinä tehdä niin?”
Tumnuksen äänessä oli jälleen samaa pelkoa, ja Lucy ymmärsi faunin vieläkin olettavan kaiken tapahtuneen soiton takia. ”En oikeastaan tuntenut mitään. Tarkoitan, minä vain unohduin siihen sävelmään ja toivoin että voisin olla siinä pidempään. Ja kun lopetit soiton, minä olin pettynyt. Tumnus, sanon tämän viimeisen kerran, sinä et ole pakottanut minua mihinkään.”
Fauni huokaisi melkein väsyneesti, aivan kuin kaikki se pelko olisi syönyt hänen happensa. ”Anteeksi kun epäilin sinua, en vain saattanut uskoa...”
Lucy silitti faunin kiharoita. ”Kaikki on hyvin”, hän rauhoitteli. ”Voisitko... voisitko soittaa vielä hieman?”
Tumnus näytti epäröivältä, mutta asetti jälleen pillin huulilleen ja puhalsi ilmoille muutaman sävelen. Lucy istui faunin vuoteelle ja kuunteli soittoa hymyillen. Hän uskoi vielä voivansa todistaa Tumnukselle tunteensa, vaikka siihen menisikin kaksi Narnian kultaista aikaa. Tai kauemminkin.
